Lopun aikojen keskiosa ja loppu.

No niin, tähän ollaan taas tultu. Matkalaukun paino suorastaan itkettää, eikä vaakaa ole likimaillakaan. Sekin myös ärsyttää, ja tähän väliinpä voisi lisätä sanan 'kovasti', sillä saan selvitä omin nokkineni lentokentälle huomenna. Otan kuulemma jonkun bussi, sinne bussipysäkille sentään ystävällisesti perhe lupautui minut kuitenkin viemään. Joka ei tule halvaksi, voin kertoa.
Olen tämän koko päivän yrittänyt tolkuttaa itselleni, että nyt se on loppu, tänään on viimeinen päivä, mutta ei se mene kalloon. Paitsi että pakkaamis- ja matkustamisstressin lähetessä alkaa vaan toivoa, että olispa tämä jo mahdollisimman pian alta pois.
Olen siivonnut huoneeni suht koht suurinpiirtein, pakannut melkein kaikki jo ja nyt vaan sitten olisi vielä edessä viimeisen kaverin hyvästely. En meinaa tajua sitäkään tilannetta, kun melkein joka päivä on oltu tekemisissä ja nyt sitten yhtäkkiä kaikki katkeaa kun seinään. Ja ko. kaveri asuu Etelä-Amerikassa, jotenka ei mitään käsitystä koska nähdään livenä seuraavan kerran.

Ei täällä ole oikein ihmeempiä nyt viime aikoina tapahtunut. Olen vaan lähinnä ollut ja miettinyt että lähtö sen kun lähenee. Niin ja tehnyt työt siihen päälle. Toissapäivänä kävin viimeisen kerran Philippin hoitopaikalla ja eilen hain Cocon Kindergartenista vikaa kertaa. Tämä päivä siis oli minulla ns. vapaa. Joulustressiäkin on jonkun verran kerinnyt pukata, sillä lähinnä pitää miettiä että miten lahjat saa mahdutettua matkalaukkuun.. Se kun on 9 kuukauden asumisen jäljiltä melekoisen täynnä. Aa joo, tiistai-iltana söin perheen vanhempien kanssa illallista yhdessä, lapset nukkuivat jo. Kylläpä oli kurpitsarisotto hyvää! Siinä kerroin sitten että haluaisin ostaa Viidakkokirja-DVD'n Saksasta ennenkuin lähden niin sitten seuraavana päivänä Anna oli ostanut sen minulle. Uskomatonta, sain lahjan. Siinä tiistaina tosiaan puhuttiin joulukäsityksistä täällä ja meillä siellä kotona, kerroin vähän et mitä oon lähitulevaisuudelle ajatellut jne..

Sitä minä olen miettinyt, että mitä käy minun saksankielen kun tämä aika on ohi. En missään tapauksessa halua sen ruostuvan kokonaan. Saksa on ärsyttävä kieli mutta juuri sen takia mielenkiintoinen - se on niin haastava, että sitä haluaa puhua ja täten antaa itselleen vähän haastetta. Olen aina verrannut saksankieltä palapeliin. Pitää miettiä mikä pala tulee minnekin, miten päin ja tätä rataa. Jatkan ainakin yhteydenpitoa kavereihini, joiden kanssa puhun saksaa. Ja toivottavasti perheenkin kanssa ilmoitellaan silloin tällöin. Pitää vaan yrittää, lukea välillä vaikka saksankielisiä kirjoja/nettisivuja jne.

München on kyllä melko harmi jättää, tämä on niin loistava kaupunki. Tänään kun kävelin viimeistä kertaa ostoskatua ylös alas niin mietin että miten minä täältä muka raaskin lähteä. Ollaan monesti puhuttu parin au pairin kanssa, että olisi aivan loistavaa asua täällä pitempäänkin, niinkun esimerkiksi opiskelijaelämä Münchenissä olisi ihan loistavaa. Anna ehdotti tiistain illallispöydässä että jos pääsen Suomessa yliopistoon niin ehkä pääsisin tänne sitten vaihtoon. Saa nähdä, elämä on arvaamatonta ja ikinä ei voi tietää, mihin päätyy ja mistä itsensä kohta löytää.

Täällä on viime päivinä ollut ihan kylmää paikallisittai, sillä lämpötilat on olleet -1:stä -4:ään. Ja lunta on sadellut joka päivä! Sitä on jopa jäänyt kerrokseksi maahan asti! Kun kerroin Suomessa paukkuvan ne -20 pakkaset niin täällä haukottiin henkeä että hui kamala, miten siellä muka selviää. Myös brasilialainen kaverini Dayze näki elämänsä ensimmäisen kerran lunta, ja minä sitten aloitin siltä seisomalta lumisodan. Ja sitä se raukka kanssa hehkutti, että kun miinusasteita, hän ei ole ikinä elänyt miinusasteita! Mutta niin, ehkä näilläkin leveyspiireillä on sitten luvassa ei-kesäinen joulu, toivon sitä niiden omaksi hyväksi.

Huomenna sitten kello 11.50 Finnair starttaa kohti Helsinkiä, minä mukana. Todennäköisesti hyvin kiroilevana, kun matkatavarat on niin ärsyttävät ja painavat. Josko siinä sitten kotimaassa alkaisi tulla tuota joulumieltä, täällä kun joulukuu on ollut kuin mikä muu kuukausi vain. No ok, kaupungilla on jotain jouluisempaa. Mutta kuitenkin: kotiin tullaan. Se riittäkööt.

Oikein rentouttavaa ja ihanaa joulua kaikille. Nähdään viimeistään seuraavien seikkailujen merkeissä.

Lopun aikojen alku, osa 2.

Herrajestas, son jo joulukuu. Ihan uskomatonta, ja vielä uskomattomampaa on ajatella, että viime kerran kun oli joulukuu niin olin Espanjassa. Ensi vuoden joulukuusta sitten puhumattakaan, saa nähdä missä sitä sitten ollaan! Täällä on jo hyvinkin jouluista. Tuossa ihan pari päivää sitten aukeni meidän omat joulumarkkinat tuolla kaupungin keskustassa. Se siis meinaa sitä, että Karlsplatzille, missä on kesällä ja syksyllä suihkulähde niin talvisin paikalle rakennetaan luistinrata. Siitä lähtien aina Kaufingerstrassea pitkin (eli sitä ostoskatua) on melko lailla vieri vieressä semmoisia pikkuisia puisia talosia. Niissä sitten myydään pähkinöitä ja Glühweinia (eli paikallisten vastinetta meän glögille) ja suklaahedelmiä ja ties mitä jouluherkkuja. Olen ainoastaan kerran kävellyt kadun päästä päähän (siis joulumarkkinoiden ollessa käynnissä) ja siinä lähinnä ahisti se ihmispaljous niin mukavalla mittakaavalla, että hirveän tarkkaan en kerinnyt kattoa, että mitä oli tarjolla. Pitänee tehdä kierros ja ostaakin jotain jonain toisena päivänä.

Myös täällä meillä kotona koitetaan vähän viljellä joulumieltä. Tai mielestä viis, ainakin koristeita. Havukranssien kanssa Anna ja Philipp tuli viime viikolla yhtenä päivänä kotiin, ja jotain satunaisia joulukoristeita on sielä täällä. Mutta ikkuinoissa ei ole valoja. Täällä muutenkin näkyy ihmisillä vähän jouluvaloja ikkunoissa, ainakaan täällä meidän läntisessä Schwabingissa. Ihan yhdessä, kahdessa ikkunassa olen nähnyt. Joulukuun eka päivän aamuna Coco tuli mun huoneeseen ja sillä oli kädessä joulukalenteri että tää on sulle! MIetin että mitä ihmettä, mutta perheen äiti oli ostanut mullekin joulukalenterin. Totta kai semmosen halvan mutta joka tapauksessa ihana ele. Molemmille lapsille se on askarrellut roikkumaan semmosia pieniä paketteja, joista yhden saa aina joka päivä avata. Ne roikkuu semmosessa narussa lastenhuoneen nurkassa. Mutta, minusta pahiten joulutunnelmaa estää se, että tässä huushollissa ei polteta ikinä kynttilöitä. No ok, ymmärretään että talossa on leikki-ikäisiä lapsia mutta kyllä se minun tunnelma syö ison osan. Lähiaikoina on kuiten tarkoitus pitää "joululeipomo" (Weihnachstbäckerei) täällä meillä kotona, siis lähinnähän se on sitten sitä että Anna leipoo, lapset sohii siinä vieressä ja minä katon että no mikä se tuoki tuossa muka on, kyllä meillä Suomessa on joulutorttuja..

Suomesta puheenollen, olisin halunnut tänä sunnuntaina lisätä vähän perheen Suomi-tietoisuutta kun on taas se tietty juhlapäivä vuodesta, mutta se ei onnistu sillä olen home alone. Perhe menee Hampuriin viikonlopuksi, joten minulla on perjantaiaamusta vapaata maanantaiaamuun. Mitenhän keksisin juhlistaa.. Viime vuonna oltiin Barcelonassa roadtripillä, mulla oli Suomi-ranneke käessä. Nyt löytyy vaan Suomi-sukat (tattista, Henna!) mutta jotain erityistä tekemistä koetan kehittää.

Aloin tuossa muuten ajatella, että minkähänlaisen kuvan minä olen aupair-perheestäni antanut. Nimittäin kyllä ne on kaikesta huolimatta mukavia ihmisiä. Minä en vaan välillä ymmärrä niitä, esimerkiksi jotain juttuja mitkä liittyy lapsien kasvatukseen. Mutta tästä me on puhuttu kaikkien tuntemieni au pairien kanssa, että saksalaiset lapset on niin erilaisia kun mihin ite on totuttu tai miten meidät on kasvatettu. On ollut ihan hassua huomata, miten asiasta on tullut kaikkien kanssa puhetta. Pyöritellään sitten yhdessä päätä. No ja toinen juttu, mitä en perheessä ymmärrä on rahankäyttö. Toisissa asioissa ollaan niin sentintarkkoja mutta sitten toisinaan taas ostellaan minkä keritään.. Tuossakin vasta tuli perheenäitille Marc O'Polon neuletakki, niin salaa sitten vilkaisin kuittia.. likellä kolmea sataa mentiin. Mutta kun isovanhemmat oli tässä vasta kylässä niin huomasin, että siellä ollaan rahankäytön kanssa samoilla jäljillä. Mutta se, mikä minusta Schwandereissa on herttaista, on perhekeskeisyys. Voi sitä lässytyksen määrää jos Annan vanhemmat tai siskot sattuu soittamaan. Joka päivä lapset puhuu kotona isovanhemmista ja Annan siskoista. Lisäksi myös vanhempien läheiset ystävät ovat kuin perheenjäseniä, sitä vaan saatetaan ilmaantua yhtäkkiä sunnuntaiaamiaiselle ja siellä sitten ollaan kaikki yhdessä.

Vielä muuten jotai tuosta saksalaisesta joulukäsityksestä. Nimittäin täällä joulukuun kuudes päivä (eli meän sinivalkoisena päivänä) on Pyhän Nikolauksen päivä, ja käytännössä homma toimii niin, että oven eteen laitetaan semmonen joulupukin kengän näkönen pienehkö saapas, johon sitten Pyhä Nikolaus on aamuksi tuonut täytettä.. Harmi etten näe tätä koska se perhe on just sielä Hampurissa. Mut sitten, täällä uskotellaan että joululahjat tuo Kristuslapsi. Luin tuossa pari päivää sitte Cocolle iltasaduksi vastasaatua joulukirjaa, jossa oli lyhyitä tarinoita siitä, miten Kristuslapsi (joka näyttää ihan tytöltä!!) pienten enkeliensä kanssa valmistaa Taivaan Työpajassa ne lasten lahjat ja sitten tuo Taivaan Hirvi/pororeen kanssa ne paketit lapsille. Mietin siinä että mitä ihmettä! Että enkelitkö valmistaa muka joululahjat?! Outoja nuo saksalaiset. Mutta niin, silti täällä tiedetään mikä on joulupukki mutta silti se ei tuo niitä lahjoja. Lahjatoivelistatki lähetetään enkeleille!

Mitähän täällä on tapahtunut sitten viime kirjoituksen? No ainakin se minun konsertti oli. Billy Talent on rytmiorkesterin nimi, ja olivat purjehtineet tänne Euroopan kiertueelle Kanadasta. Voi että, siitä maasta mulla on kyllä tosi positiivinen kuva. Ja kaikki kanadalaiset ketä olen vaan sattunut tapaamaan ovat aina olleet älyttömän hauskoja. Eniweis, ko. bändi on iso juttu Saksassa, joten konsertti oli melko lailla täynnä. Itse asiassa tosi täynnä. Voin kertoa, että hiki virtasi (ja ajoittain lensi!) ja oli kuuma kun Tuonelassa. Ja sitten.. jos ette ole ikinä olleet rokkikonsertissa niin minä voin kertoa teille, lapset, millaista menoa sen nykyään on. Nimittäin jotain minulle aivan käsittämätöntä. Siellä suurimman osan jengistä mielestä on hienoa mennä yhtäkkiä ihan sekaisin ja alkaa törmäilemään toisiin ja sitten lentää tajukovaa uusien ihmisten kylkeen niin että mustelmilta ei ole mitään toivoa säästyä. Minä kutsun tätä emo-tanssiaisiksi. Sitten toinen "ylijännä juttu" on se, että aletaan juosta tajuisoa ympyrää niin lujaa kun jaloista lähtee. Ja se rinki on iso. En voi sanoa, että olis ollu minkäännäköistä halua osallistua kumpaakaan näistä jännittävyyksistä, mutta kun vahingossa satuttiin olemaan melko edessä niin ei voitu säästyä tuolta ekaksi mainitulta. Sitä sitten piti juosta karkuun kun tajusi että ei perhana, ei kai taas. Mutta itse musiikkiin - bändi oli loistava livenä ja keikka oli pääsymaksunsa arvoinen. Ostin paikalta jopa t-paidan :) Itse asiassa halvimman minkä löytyi, ja sekin oli 15 euroa.

Olin myös toissaviikonloppuna Dresdenissä, sain itseni järjestettyä sinne sitten. Menin semmoisen yhden tytön kyytillä, joka omalla autollaan meni Dresdeniin ja tuli seuraavana päivänä pois. Löysin ilmoituksen netistä, Saksassa on semmoinen iso yhteisö kun Mitfahrgelegenheit, elikkä sieltä voi etsiä itselleen halvan kyytin melkein mistä kaupungista minne kaupunkiin vain, jopa lähimaihin. Ja hinta on huomattavasti halvempi kuin julkisilla kulkuneuvoilla. Minun kuskiksi sattui semmonen mukava ja pirteä tyttö, ja meitä oli autossa vielä kolmaskin. Olin siis ainoa ei-saksalainen ja matkat käytin aikalailla nukkumiseen. No Dresdenissä sitten oli kiva nähdä kahta kaveriani. Tunnetaan siis kaikki toisemme Espanjan ajoilta, ja siellä nyt sitten Dresdenissä Florian opiskelee ja Mira tekee työharjoittelua. Nyt oli vaan outoa, sillä tämä oli eka kerta kun tavattiin silleen että minun piti puhua koko aika saksaa niiden kanssa. Tuppaan nimittäin yhä edelleen jännittämään tajuna, kun pitää puhua saksaa saksalaisten kanssa. Haluaisin osata niin hyvin kieltä ja olla tekemättä virheitä, mutta eihän se ole mahdollista. Eniweis, siellä me käveltiin vanhassa kaupungissa joku aika, sitten mentiin kokkaamaan, käytiin yökirpputorilla, katottiin Disneyn viidakkokirjaa ja muuta.. Oli kuitenki tosi ihana nähdä niitä, tulen molempien kanssa hirveän hyvin toimeen. Nähtiin äkkiä uudestaan nyt viime lauantaina, kun he olivat käymässä Münchenissä kun täällä oli joku tapahtuma. Puhuttiin että josko kesällä nähtäis seuraavan kerran, siis jos tuuri käy.

Tässä mulla on taas telkkari auki kun tätä kirjoittelen. Yks päivä yhdellä kanavalla oli Disney-päivä, niin katoin sieltä sitten parisen elokuvaa ja ekan kerran tajusin että ymmärrän. Siis jos kuuntelen, saksa on kuitenkin vielä siinä määrin vieras kieli että jos en oikeasti keskity kuuntelemaan niin kuulen vaan puheensorinaa. Tai no se tietenkin riippuu, mitä kuunnellaan. Mutta yhden havainnon olen Saksan telkkarista tehnyt. Täällä nimittäin kylvetään tuossa tosi-tv-muotissa. Koko ajan siis pyörii näitä tähdenhakuohjelmia (huippumalli, laulu, talent, ihan kaikki), nyt seuraan aina muistaessani Saksan versiota Maajussille Morsian-sarjaa. Mutta tämmöisiä sarjoja enemmän on semmoisia, missä pohditaan saksalaisten arkielämän ongelmia. Ihan höpöhöpöä minusta. Ratkotaan ongelmaperheiden ongelmia (ihan niinkun siinä tv-kamerat auttaisi), seurataan ulko-saksalaisten elämää, seurataan ihan mitättömien saksalaisten arkielämää. Pääasia, että kaikki pääsee telkkariin. Ja semmoisia studio-ohjelmia on myös paljon, missä on sitten live-yleisö. Espanjalaisetkin rakasti tätä, siellä kun käänsi mille kanavalle vain niin koko ajan tuli studio-talk-show'ta. Ja voi miten ärsyttävää se onkaan, kun elokuvat dubataan! Tai siis kaikki englanninkielinen.

Tästä pitää mainita ihan erikseen. Katoin eilen illalla viattomasti telkkaria niin yhtäkkiä ruutuun paukkaa joku kurkkupastillimainos missä on muka suomalaisia!! Siinä oli suomalainen rantasauna jonka parvekkeella kolme miestä pyyhkeet lantiolla ja mainostivat niitä kurkkupastilleja, asian mukaisesti vahvalla suomalaisella aksentilla. Olin niin ällikällä lyöty että meni ohi mitä ne sanoi, mutta jotain sielä ainakin puhuttiin että "me suomalaiset" jotain. Eikä ne pastillit kyllä varmasti tule Suomesta.

Huomio! Täällä satoi viikon alusta illalla lunta. Minulla oli lapsenvahdintaa, ja kun Tim tuli sitten kotia ja vapautti minut lapsenvahtivuorosta niin se huikkasi, että ootko huomannut että ulkona sataa lunta. Tuossa yksi aamu selitin perheen ystäville jotka oli käymässä että kyllä mulla Suomesta talvea ja lunta ikävä. Tim oli siihen sitten että eikä, ihan tosi? Siis kylmää ikävä? Se itse oli vasta Islannissa työmatkalla, ja kotiintullessaan sanoi heti että no ei ollut hänen maa. Kylmää ja pimeää tietysti, mutta se oli kuulemma häirinnyt kun se on sitä semmosta puutonta seutua eikä oikein mitään ole. Puhuttiin joku viikko sitten muutenki matkailusta ja eri maista, niin Anna ja Tim oli sitä mieltä, että Italia on ehkä maailman kaunein maa. Ne on kyllä matkustelleet paljon ja asuneet ulkomailla, joten pitänee nostaa Italia "minne haluan matkata seuraavaksi"-listan kärkipäähän.

Ainiin. Oonko kertonu että meillä on täällä lankapuhelin? Tai siis tuommonen kotipuhelin. Joten ei ne ole vielä kadonneet maan päältä vaikka Suomesta jo onkin :)

Eipä täällä kai muuta isompia. Paljon mielenosoituksia on ollut kun opiskelijat on nousseet kantapäilleen opintomaksujen/vastaavien noustua, tai ainakin semmoista vissiin ollaan kaavailemassa jos vielä ei oo toteutettu. "Rikkaat vanhemmat kaikille" ja muita iskulauseita olen nähnyt paljon. Siinä tulee syyllinen olo kun kaikki muut sunikäset siellä on menossa mukana ja minä vaan ulkomaalaisena au pairina kävelen vierestä ja ihmettelen menoa.
Mutta joo, kyllä alkaa jo hirvittämään kun ajattelen mitenkä vähän aikaa mulla on täällä jäljellä. Onhan siinäkin sitten taas tuota maisemanmuutosta kerrakseen, Münchenin keskustasta Posion... keskustaan.

Kaksi viikkoa ja pakkaamisstressi on huipussaan. Nyt nautin viikonloppuvapaastani.

Lopun aikojen alku, osa 1.

18. päivä eli tänään keskiviikkona olen ollut tasan 8 kuukautta tässä Olutlandiassa. Eli se tarkoittaa sitä, että tasan kuukauden päästä vietän viimeistä päivääni Saksassa. Tuntuu, että eihän se voi olla totta. Tuntuu, että enhän minä lähde/pääse täältä koskaan pois. Kyllä mahtaa tuntua oudolta päästä kotia, kun tajuaa että enää ei tarvikaan lähteä vähään aikaan mihinkään.

Täällä kotona on sellainen tilanne, että Anna vanhemmat ovat viikon ajan kylässä. Eli juuri ne, kenelle äiti oli aikanaan Hampurissa töissä. Minulle se lähinnä tarkoittaa sitä, että melkein joka ilta on lapsenvahdintaa. Nimittäin niin hienot ihmisethän (eli siis vanhemmat ja isovanhemmat ja muu lähettyvillä oleva perhe) käyvät hienosti ravintolassa syömässä. Lapset eivät ole mukana, sillä illallinen on aina niin myöhään että lapset jäävät nukkumaan ja minä jään siis nukuttamaan lapsia. Minulla siis vallitsee vähän niinku semmonen ”syö mitä kerkiät”-meininki täällä, varmaan voin melkein kahden käden sormilla laskea ne kerrat kun minua on odottanut lämmin ruoka kotona ja olen saanut syödä vanhempien kanssa. Miten onkaan äitin ruokia ikävä – ja pottuja! (aivan uskomatonta että ikävöin pottuja) Ainiin, pitääpä mainita että joskus alkuaikoina oli puhetta siitä, miten saksaksi nimitetään vanhempia. Kun ne viralliset sanathan on ”mutter” ja ”vater”, mutta kaikki lapset kutsuu vanhempiaan ”mamaksi” ja ”papaksi”. Anna kertoi, että aluksi Coco oli kutsunut vanhempiaan ”mamiksi” ja ”papiksi”, mutta siinä vaiheessa vanhemmat puuttuivat tilanteeseen ja opettivat, että ei kun mama ja papa. Mami ja papi ovat kuulemma vähän semmosia hienostosanoja, mitä (ne paljon minun mainostavat, täällä Schwabingissa tämä sana on tullut minun sanavarastoon) snobit käyttää, eikä he halunneet että omat lapset kutsuu heitä niin. No, Anna puhui itsensä vähän pussiin, sillä hän itse käyttää vanhemmistaan pelkästään nimityksiä mami ja papi. Voi hyvä tavaton.

Muutoin menee perheen kanssa mukavasti. Harmi, ettei perhe ole itsenäisyypäivänä täällä, olisin voinut leipoa heille vaikka korvapuusteja ja vihdoin ja viimein näyttää Suomen kuvia. Ei sillä että mulla paljon kuvia edes olisikaan, nimittäin tietokoneeni meni hajalle Espanjassa ja tähän vaihdettiin kovalevy ihan hetki ennen Saksaan lähtöä, joten en kerinnyt siirtää kuin muutaman kuvan tähän. Kuvista puheenollen, ajattelin askarrella perheelle läksijäis/joululahjaksi pienen valokuva-albumin kuvista, mitä olen ottanut täällä ollessani. Niitä ei ole kyllä paljoa – eikä minusta ja lapsista ole muuten yhtään. Mutta niin, pitäisi siis ottaa selville, miten täällä toimii nuo kuvankehityspisteet, mitä kaupoissa näkyy..

Philipp oppii pikkuhiljaa enemmän ja enemmän puhumaan. Ei se vieläkään hirveästi puhu, mutta uusia sanoja on selvästi ja se osaa reagoida enemmän, esimerkiksi jos kysyy jotain niin vastaus tulee jo melko varmasti. En ole muistanut vissiin mainita, että Philipp osaa jo sanoa meidän kaikkien nimet. No ’mama’ ja ’papa’ on helppoja, kuten myös ’coco’. Maria on liian vaikea sana, joten minun nimi on lyhentynyt sitte Mia:ksi, ja tätä nykyä minua puhutellaan Philippille Mia’na.

Täällä Saksassa on tuossa, olikohan 11.päivä jonkun pyhimyksen päivä, mikä tarkoittaa sitä, lapsilla on tapahtuma nimeltä Laternenlauf, eli lyhtykulkue. Kindergarteneissa askarrellaan lyhdyt ja sinne sitten laitetaan kynttilät ja kävellään kulkueena pimeän tullen laulaen Laterne-lauluja. Osaan yhden jo ulkoa... Oli niin kummallinen homma, että oltiin koko perhe paikalla, jopa isä pääsi osallistumaan. Minun ei olisi tarvinut tulla, mutta halusin. Oli se jotenkin herttainen homma, vaikka kulkue ei nyt pitkä ollutkaan ja kaikki oli jostain syystä vähän sekavaa.
Toissa sunnuntaina kävi myös niin hauskasti, että perhe kutsui minut mukaansa museoon. Mentiin museeon nimeltä Haus der Kunst, jossa oli tällä hetkellä kiinalaisen taiteilijan Ai Wei Wein poliittisesti kantaaottava näyttely. Näyttelyn nimi oli So Sorry. Ulkoseinällä oli todella iso, tuhansista koulurepuista tehty taideteos, mihin muodoistui kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä lause ”hän eli onnellisesti kahdeksan elinvuottaan”. Taideteos oli muistomerkki (Kiinassa) maanjäristyksissä kuolleille koululaisille. Sisällä oli sitten esim. taideteoksia, jotka oli koottu vuosituhansia vanhojen temppelien osista. Kiinan hallitus oli määrännyt temppelit tuhottaviksi uudistusaallon nimissä. Ja tätä rataa. Näyttely oli ihan mielenkiintoinen, mutta onneksi ei tarvinut itse maksaa pääsymaksua.. Se kun oli kymmenen euroa.

Mietin tuossa yksi päivä kielitaitoni kehittymistä. Ennen tänne tuloa olin tosi epävarma saksastani ja käytännön kielitaitoni oli kyllä aika heikoilla. Suurin ongelmani tuntui olevan, etten niinkään tiedä perussanoja ja artikkelit, ne nyt oli ihan mahdottomia. Ensimmäiset kuukaudet puhuin kaupungilla (esim. kaupoissa) mieluummin englantia, kun tuntui ettei kieli oikeasti taipunut yhtään mihinkään. Nyt on kuitenkin sellaisessa pointissa, ettei enää edes halua käyttää englantia. Alussa käytimme kotona myös englantia vanhempien kanssa, nyt ei olla kuukausiin puhuttu enää sanaakaan muuta kuin saksaa. Jos yritän puhua englantia, niin alussa meinaa tulla pelkkää saksaa ulos suusta. Suomen kirjoittaminen onnistuu näköjään ihan hyvin, mutta spontaanissa puheessa tulee välistä pitkiä ajatuskatkoja. Nyt ehkä uskallan jo vastata myöntävästi, jos joku kysyy että puhunko saksaa. Kaikkeahan ei tietenkään voi osata – kuvitella nyt, näin monimutkainen kieli muka pitäis oppia täydellisesti yhdeksässä kuukaudessa, keine Chance! Teen siis vieläkin puhuessani virheitä. Mutta ehkä parhaiten juuri oppii, kun tekee kovaan ääneen virheitä. Heti virheen huomattuaan alkaa tieten ärsyttämään, mutta sitten siitä vaan jotenkin oppii, eikä halua tehdä enää samaa virhettä toiseen kertaan – eikä tee. Että olen ihan suht tyytyväinen kielitaitooni, kunhan en vaan heti unohtaisi sitä Suomeen tultuani.

Oltiin tuossa viime viikon torstaina vähän uusilla vesillä. Nimittäin ruotsalainen kaverini Sara kutsui minut mukaansa yhteen tapaamiseen, johon hän oli saanut suomalaiselta (!) tutultaan kutsun. En siis tuntenut tätäkään suomalaista etukäteen, se on yksi niistä suomalaisita pikkutytöistä, jotka ei halua oppia saksaa. No eniweis, se tapaaminen oli englantia puhuville, Münchenissä asuville, öö, nuorille aikuisille. Kuulostipa viralliselta! No, kiskoin sinne sitten myös Dayzen mukaan ettei sillä tarvi jäädä kotia nyhväämään, vaikka se ei niin englantia puhukaan. Siellä sitten tavattiin ja juteltiin monien uusien ihmisten kanssa. Oli kanadalaisia, jenkkejä, brittejä, tanskalaisia.. Ja törmäsin kahteen suomalaiseen! Toinen oli siis tämä Saran kutsunut tyttö, joka asuu kanadalaisessa perheessä täällä Münchenissä. Odotin, että se on jo oppinut perheensä aksentin mutta ei, se oli niin suomalainen kun olla ja voi! No sitten tämä toinen oli – uskomatitonta – Rovaniemeltä! Se oli kans semmonen suht minun ikänen tyttö. Mikä oli myös tosi kivaa, oli se, että päästiin pelaamaan pöytäjalkapalloa! Siis sitä peliä, missä on niitä pikkusia ukkoja joita käännellään. Minä ja Dayze pelattiin jotain aivan outoja tyyppejä vastaan, hävittiin melko reippaasti.. Mutta kohokohtani oli, että tein (vahingossa) yhden maalin! Mutta ei siinä, tapaaminen oli ihan kiva. Tai no selvennetään vielä sen verran, että se tarkoitti vaan sitä, että iso kasa ihmisiä menee normiin baariin (siis nimenomaan baariin eikä mihinkään discoon) ja siellä sitten vaan hengataan ja jutellaan vähän kaikkien kanssa. Suomalaisenahan semmonen on vähän vaikeaa, ja se toinen suomalainen (juteltiin muuten pelkää englantia keskenämme) kertoi että ensimmäiset kerrat hänellä vastaavissa oli melko surkeita. Mutta meillä oli ihan kivaa, ja ehkä mennään vielä toisenkin kerran.

Siellä muuten juttelin yhden kanssa, joka oli New Yorkista, mutta oli kuulemma puoliksi saksalainen. Puhui siis saksaa ilman tosi tökeröä jenkkiaksenttia. Eniweis, pointtini oli siinä, että hän asuu myös Schwabingissä. Kysyin sitten että no mitä pidät, enkä kuullut vastausta siinä melussa oikein. Luulin, että vastaus oli että ”en tykkää” niin kuin mikä on oma mielipiteenikin, mutta oikeasti tyyppi sanoikin että ”aivan ihana!” No, ennen kuin kävi ilmi mitä kaveri oli oikeasti sanonut, jatkoin itse vaahtoamista että joo minä en tykkää myöskään, kaikki ihmiset on niin snobeja.. Sitten se korjasi, että niin siis minä kyllä tykkään tosi paljon Schwabingista. No alapa siinä sitten nolona selittämään että voi ei anteeksi, en mää tarkottanu mitään pahaa!! Olipas tuttu tilanne, että menin puhumaan ohi suuni.

Täällä alkaa siis tosiaan joulu tekemään tuloaan. Marienplatzille, eli kaupungin keskuspisteelle, on alkanut nousta pieniä (tyhjiä) kojuja ja tänään siellä kohosi jo koristelematon joulukuusi. Päättelin, että ehkäpä täällä on piakkoin joku joulunavaus tai vastaavaa. Kaupoissa, varsinkin tavarataloissa alkaa olemaan jo tosi paljon joulukoristeita ja muuta jouluhömpötystä. Joulumarkkinoita ei vielä ole näkynyt, varmaan tuossa kuun vaihteessa ovat sitten käynnissä jo. Dayze meinasi, että lähdettäisiin käymään Nürnbergissä. Siellä on kuulema Saksan kuuluisimmat joulumarkkinat... minä en kyllä tiedä niistä mitään.

Minun tulevaisuudensuunnitelmat menevät niin, että viikonloppuna olisi tarkoitus lähteä tekemään mukka Dresdenin kaupungissa (se on pohjoisempana, melko lähellä Berliiniä) moikkaamassa kahta kaveria. Sinne lähtö ei tosin ole vielä varmaa, sillä kyytini ei ole varma. Joten kerron ensi kerralla että tuliko sitä lähtöä vaiko eikö. Ensi keskiviikkona on sitten konsertti numero kakkonen, se iiiso. Sitten sen jälkeen joku päivä ryntään leffateatteriin, yksi (toivottavasti hyvä) elokuva on tulossa ensi-iltaan. Sen jälkeen aikaa on vielä se pari viikkoa, enkä usko että sille ajalle on mitään ihmeellisempää ohjelmassa.

Eipäs täällä muuta, ei ole tapahtunut mitään ihmeellisempää, eikä mitään mikä olisi verrattavissa esimerkiksi tonnikalaepisodiin, josta kerroin pari blogitekstiä sitten. Saan varmasti vielä jäljellä olevista viikoista revittyä jotain kirjoitettavaa, sitten blogini alkaa talviunille. Vaan vielä ei ole urakka ohi ☺

Kielikysymyksiä ja räikeitä menopelejä

Mukavaa marraskuun alkua sinne Suomehen!

Hoksasin äskeisen lauseen kirjoittaessani, että nyt muuten lähtee viimeinen minun kokonainen Saksan kuukausi. Eilen oli Halloweeni, mutta minä kauhistelin kotona, olin näet töissä babysitterinä. Ei Saksassakaan Halloween mikään iso juhla ole, niin kuin ei meillä Suomessakaan, mutta kyllä silti näin naamiaispukuja eilen kaupungilla uuden kuukausikortin ostosmatkalla. Ja tietenkin Halloween-bileiden ilmoituksia on näkynyt monia. Niin ja oli meille kotiin ostettu pienoinen kurpitsa, siitä vissiin aikovat jotain kokata, toivottavasti pääsen osingoille!

Viime viikko meni puoliksi lasten kanssa ollessa kotona (leikittiin leluilla, välillä katottiin vähän videoita, kerran jopa leivottiin Cocon kans omppupiirakkaa), ja puoliksi vähemmällä työllä. Philipp oli kotona nyt päättynyttä viikkoa edellisenkin viikon. Kerittiin jo epäillä sikainfluenssaa, mutta ei se sitten sitä ollutkaan. No, tämän viikon sitten kummatkin lapset olivat osaksi kotona, Philipp keskiviikkoon asti ja Coco torstaihin asti. Ensi viikko on myös melko työntäytteistä, sillä Cocon Kindergartenissa vietetään lomaa. Syyslomaa sitten kai. Meinaan, että aika mahtaa tulla kyllä meillä kotona pitkäksi.

Tässä kattelen justiin telkkaria, näytetään taas tämmöstä ohjelmaa saksalaisista, jotka asuu ulkomailla. On kyllä niiiiin tuskaisen kuulosta monen näiden saksalaisen englanti, että suomiaksentti alkaa kuulostamaan todella ihanalta. Saksalaisten puhumana saksa on ihan mukavan kuuloista, mutta englanti ei. Tuntuu, että ne ei kerta kaikkiaan saa niitä sanoja ulos suusta. Tästä muuten tulee mieleen, en tiedä olenko jo kertonut, mutta minä kuulen aina kertoessani olevani suomalainen, että "tehän puhutte tosi hyvää englantia siellä Suomessa." Annalla (eli perheen äidillä) on yksi kaveri, joka ei millään halua uskoa, että kyllä minä puhun saksaa vähän enemmänkin kun "kiitos" ja "kyllä" ja "ei" (mikä muuten ärsyttää ihan tosi paljon) ja täten puhuu minulle aina englantia. En tiedä, onko hänen äitinsä amerikkalainen, mutta on kuulemma syntynyt ja nuoruutensa asunut New Yorkissa, mutta ainakaan tälle Annan kaverille ei ole lapsuudesta asti opetettu englantia, sen kuulee selvästi. No, pointtini tässä koko tyypin esillenostossa oli se, että kerran hän alkoi selittämään omalle pojalleen, että kuulepas nyt miten hyvää englantia tämä suomalainen au pair puhuu, englanti on suomalaisille kuin toinen äidinkieli! Että kylläpäs meitä sitten kehutaan kovasti. Meidän koulujärjestelmää ja kielitaitoa.

Tuli mieleen, että tuossa eilen puhuttiin Annan kanssa jostain syystä Kindergartenista. Siinä sitten kävi ilme, että yksi Cocon punatukkainen tyttökaveri Claire, käy englanninkielistä kindergartenia. Tämähän nyt kuulostaa siltä että joo, tytöllähän on ihan selvästi englantilaisia sukujuuria mutta ei sitten yhtään! Täysin saksalainen koko pikkutyttö ja sen perhe. Sen vanhemmat vaan halusivat, että lapsi oppisi englantia jo pienestä pitäen. Anna kertoi, että Kindergarten englanniksi ei olekaan ihan helppo homma, nimittäin ensinnäkin se maksaa 1000 euroa kuukaudessa, ja vanhemmiltakin vissiin vaaditaan tietty kuukausipalkka, ennenkuin lapsi otetaan sisälle. Englanninkieliset kindergartenit kuulemma ovat enemminkin opetukseen keskittyviä, siellä ei niinkään leikitä vaan opetellaan koulua varten asioita. Ja tämän takia lapset eivät voi mennä enää normaaliin kouluun, sillä he osaavat jo ensimmäisillä luokilla opetettavat asiat. Ja voitte arvata, että englanninkieliset koulut eivät tule halvaksi nekään.. Anna sanoi, että hänelle on tärkeämpää että lapset saavat leikkiä Kindergartenissa. Menkööt vaikka sitten Amerikkaan kouluun myöhemmin, kun haluavat oppia englantia. Nii'in, helppoahan se on sanoa noin kun raha ei ole ongelma.

Kerta nyt aloitettiin puhumalla kielitaidosta, niin ei päästetä vielä irti. Olen nimittäin viime aikoina tavannut uusia au paireja yhteisten brasilialaisten kavereiden kautta. Yksi heistä sitten oli ruotsalainen, nimeltään Sara ja tulee jostain Göteborgin likeltä. Sara on tosi mukava, ihan toista kuin vaikkapa meidän Espanjassa tapaamat ruotsalaiset tytöt, joista meille jäi trauma ja asenneongelma. Ollaan muutamaan otteeseen käyty Saran kanssa kahvilla lörpöttelemässä, ja Saran kautta olen joutunut tapaamaan seuraavan suomalaiseni. Mikähän sen tytön nimi oli, olikohan Julia. Ihan mukava, ei siinä mitään, ja puhuu saksaa. Olin nimittäin tässä toissaviikon perjantaina sellaisella pienellä Skandinavia kokoontuu-illallisella. Siellä oli siis minä ja Sara ja tuo suomalainen Julia ja Saran joku ruotsalainen kaveri Sofia ja sitten joku. jonka me kaikki tavattiin ihan ekaa kertaa. Se oli semmonen meistä ihan vähän vanhempi, chileläissyntyinen ruotsalainen jätkä, joka nyt työskenteli tyyliin toista vuottaan Saksassa. Voi hyvänen aika miten muuten se ruotsalainen Sofia näytti ruotsalaiselta.. ihonväri, hiukset, silmät, naama, kaikki! Mentiin yliopistoalueelle yhteen tosi kivaan ravintolaan ja siellä syötiin pastaa ja salaattia. Kaikki oli niin mukavia ja juteltiin hirveästi, naurettiin siinä samalla että kun skandinaaveista on aina se kuva, että ne on niin hiljaisia ja sisäänpäinkääntyviä jne. Hassuinta oli, että juteltiin saksaksi, kaikki puhui hyvää saksaa. No, kuulin sitten Saralta ja Julialta, että täällä on iso joukko suomalaisia au paireja, ihan niin kuin on brasilialaisiakin. Ne kaikki on tuoreita ylioppilaita, eli sitä 18-19 vee ikäryhmää. Niillä on semmonen oma ryhmä. missä ne sitten tekee kaikkea ja kattovat yhdessä jonkun koneelta suomalaista telkkaria jne.. Ja puhuvat suomea keskenään, oli mukana ei-suomalaisia tai ei. Osa ei osaa saksaa melkein ollenkaan eikä olekaan täällä saksaa oppiakseen. Nimittäin, perheissään he tarvitsevat suomea (tai joku kuulemma puhuu jopa englantia) ja Münchenissä pärjää ihan ok:sti englannilla. Niin miksipä sitä saksaa sitten oppimaan! Minusta ja kaikista muistakin homma kuulostaa ihan naurettavalta. Eikä mulla ole mitään hinkua tavata niitä, ne kuulostaa minulle semmoselta teinijengiltä, jotka ei tajua että nyt ollaan ulkomailla eikä Suomessa. Mutta vaikka se uusin tapaamani suomalainen Julia kuuluukin jengiin, on hän ihan mukava. Ja puhutaan saksaa kun Sara on siinä myös.

Nyt näkyy telkkarissa jotain hienoja autoja ja siitä tulikin mieleen, että tuli todistettua viime viikonloppuna, että tällä perheellä on muitakin kulkuneuvoja kun kaksi hienoa, mustaa autoa. Tai siis, Timillä on. Ja minkälaisia... No, homma lähti siitä, että Timin piti laittaa moottoripyöränsä talviteloille ja lapset halusi sitä katsomaan, joten minä lähdin sitten myös pihalle kaitsemaan lapsia. En sitten tiennyt että mitä pitää sanoa kun näin sen moottoripyörän - olin nimittäin odottanut sellaista tosi hienoa ja coolia ja isoa moottoripyörää niin sieltä Tim sitten kävelee kirkkaan keltaisen moottoripyörän kanssa, joka ei kyllä millään tavalla ole cool. No, kun kiillotus oli valmis ja moottoripyörä piti saada autotalliin niin mikäs siellä olikaan tiellä - Timin valkoinen öky-Alfa Romeo. Siis valkoinen!! Ja avoauto tottakai, mitä nyt tällä hetkellä siinä tietenkin oli katossa suoja rullattu päälle. Mietin, että eikö tällä kaverilla ole mitään makua.

Olin tuosa viime torstaina yhdellä keikalla, brassi-kaverini jenkkiläinen lempparibändi (yksi niistä) oli esiintymässä. Ja oli mukava päästä ulos talosta ihmisten ilmoille. Marraskuun lopussa sitten vuoro vaihtuu, mennään yhden minun suosikkibändin keikalle. Ja se keikka on iiiiiso, tuo viime torstainen oli melko pieni. En olekaan vielä koskaan ollut millään isolla keikalla, joten innolla odotan marraskuun 25:ttä.

Täällä ei ole enää sitä vähäistä lunta näkynyt aikoihin, mitä silloin kerran lokakuussa sateli. Ilmat on semmosen ehkä +10 astetta, toppatakkini on silti käytössä. Nyt on nätti ilma, aurinko paistelee ja tekisi mieli lähteä käymään lenkillä, ehkä menenkin. Tuolla on kerta kaikkiaan niin mukava kävellä ja välillä vähän hölkätä/juosta, kuunnella musiikkia samalla. Tämä sisälläistuminenkin vois tältä istumalta riittää. Tosiaan tuota telkkaria oon tuossa katsellut. vasta tapitin ihan innoissani kun löysin jonkun luontoohjelman. Se oli niin Suomennäköistä luontoa että mietin että pakko olla sieltä jostain meiltä! Karhuja siellä vilisti ja hirviä ja ties mitä muuta. No, lopulta jotain metsästäjää haastateltiin ja se puhui ruotsia. Mutta minusta vähän hassusti, ei se ollut riikinruotsia, vaan minusta se kuulosti yhtä painottomalta kun suomi. Joka tapauksessa: tuli niistä maisemista mukavan kotoinen olo :) Olenkin jo nähnyt kotiinpaluusta paljon unia..

Eipäs tällä kertaheitolla muuta. Lisää kuulumisia sitten myöhemmin marraskuussa. Nyt, ciao!

Kastanjoita, purkinavaajia ja muita kertomuksia

Heippa kaikille.

Nyt seuraa tiedotus: Suomen maaperä näkyy jo! Tai no, ainakin melkein. Sillä tasan kaksi kuukautta ja minä olen jo pakkaamassa. Nyt se on vahvistunut, että Finnair kuljettaa minut kotiin tästä Frauenkirchenin kaupungista joulukuun 19. päivä kotiin. Kuusamon (toivottavasti korkeat) nietokset näen saman päivän iltana kello 18.05. Lippujenostoon liittyi dramatiikkaa, sillä taas se kävi toteen, että varhainen (vai aikainen?) lintu madon nappaa. Ensi kerran kun lentoja katsoin, niin yhdensuuntaisten hinta oli 160 euroa. No, kun parin päivän päästä katsoin uudestaan niin 950euroa. Loppujen lopulta sain käsiini menopaluulennot, joille hintaa kertyi kolmejapuolisataa. Pitää vain jättää paluulento käyttämättä. Se olisi joulukuun 21. päivä, että jos joku hinkuu Müncheniin.

Heti samana päivänä kun viime tekstin julkaisin, niin hoksasin unohtaneeni mainita asioita. Ihan niinkuin arvasinkin. Voinkin varoittaa, että tästä tulee piiiitkä kirjoitus näistä erilaisista havainnoista, mitä olen täällä tehnyt.

Aloitetaanpa kastanjoista. Nimittäin meillä on täällä paljon kastanjapuita. Ja varsinkin lasten (mutta olen nähnyt myös semmoisten keski-ikäisten ja eläkeikäistenkin samassa hommassa) ykkösharrastus alkusyksystä onkin kastanjoiden kerääminen. Itse olin ainakin kerran lasten ja vierailulla olleen isoäidin (jota lapset jostain syystä kutsuvat italiaksi, eli kun tätä isoäitiä tarkoitetaan niin sanotaan 'nona'.. tai 'nonna', en ole varma miten sana kirjoitettaisiin) kanssa Englischer Gartenissa ja siellä keräsimme ison säkin kastanjoita. Meillä ei taida olla Suomessa kastanjapuita. Tai jos on niin Lapissa ei kyllä ainakaan. Nimittäin en ollut varma, olinko edes nähnyt kastanjoita ikinä. Puhumattakaan sitten, että olisin tiennyt käyttötarkoituksesta. Kysyin sitten kerran asiasta Timiltä, ja hän kohautti vain olkiaan että "huvin vuoksi. Lapset tykkää kerätä niitä, kun niitä on niin helppo kerätä ja niitä on paljon. Voi niistä kyllä askarrellakin vaikka eläimiä, kun laittaa tulitikut jaloiksi," ja myöhemmin näinkin kun lapset olivat iskän johdolla tehneet kastanjalehmiä. Mietin vaan, että miksi ne aikuisetkin niitä sitten keräili niin innokkaana... Mutta pointtini oli, että olen nyt siis ollut keräämässä kastanjoita. Rasti kokemusten seinälle, jippii.

Seuraava huomio tulee saksalaisista nuorista miehistä. Nimittäin, olen havainnut, että ne ovat mummonpoikia. Jos etelä-eurooppalaiset on mammanpoikia, niin nämä on sitten mummon. Olen nähnyt hirveän monta kertaa semmoisia ehkä omanikäisiäni, ja pari kertaa nuorempiakin, poikia isoäitiensä kanssa. Yhtä tuli kerran mummo hakemaan autolla, pari on kävelyttänyt mummia kaupungilla käsikynkässä ja jotkut ovat istuneet kahvikupin ääressä. En muista, että olisin Suomessa nähnyt niin paljon samanlaista tapahtuvan. Onhan se tavallaan kai herttaista.

Kun aihe kävi jo tuolla Etelä-Euroopassa niin palataanpa sinne takaisin. Nimittäin, minulla on olkalaukun kylkeen ommeltu Valencian piirikunnan lippu muistona siellä asumisesta. Lippu ei ole tajuttoman iso, mutta värit ovat punaista ja keltaista ja sinistä, joten sen kyllä pitäisi ruskeasta laukusta erottaa helposti. Olen odottanut lipun kiinniompelemisesta lähtien, että joku tulisi joskus nykimään hihasta että heeeei, Valencia! Oktoberfesteillä se sitten vihdoin ja viimein tapahtui, tai ainakin melkein. Nimittäin, siinä oltiin kolmestaan brassi-Dayzen ja sen suomalaisen kielikurssikaverin kanssa, keskusteltiin varmaan että mitä nyt tehdään. Sitten joku kopautti olalle, se oli semmonen minusta hiukka vanhempi mutta espanjalaisen näköinen kaveri kylläkin, ja kysyi että no millainen oli Barcelona. En muuten ole varma, että millä kielellä se sitä kysyi, oliko se saksaa vai englantia. Järkeen kävis että no englantia totta kai mutta mulla on sellainen muistikuva, että olisin miettinyt että täh, puhuiko se juuri saksaa.. Takaisin tarinaan, otin nimittäin sitten laukun ja näytin että eikun Valencia. Kaveri sitten oli silleen et oho, voi anteeksi, niinpä onkin ja lähti menemään. Mutta ei se ihan sekaisin ollut, sillä Cataluñan (jossa Barcelona siis sijaitsee) lippu on melkolailla samannäköinen, samat värit ja kaikki. Joten melkein napakymppi, mutta vieläkin jään odottamaan sitä että joku tulee kysymään Valenciasta jotain.

Tästä aiheesta onkin hyvä hypätä takaisin koti-Suomeen. Nimittäin Tarja Turunen esiintyi täällä tämän kuun alussa. Ja tosiaan, kun se minun kaveri Dayze on Brasiliasta, niin sitä kautta olen sitten tavannut hänen brasilialaisia kavereitaan. Ja yksi heistä on ihan mieletön Suomi-fani. Tämä juontaa juurensa siitä, että hän tykkää mielettömästi Nightwish-yhtyeestä ja varsinkin juuri tästä entisestä laulajasta elikkä Turusesta. Ja se tyttö on muuten seko! Siis se tykkää ihan liikaa Suomesta. Ensinnäkin, se hokee (puolihuutaa) koko ajan että "Suomi, Suomi, Suomi!" ja en minä oikein tiedä enää, että miten pitää reakoida. Hymyilen sitten siinä vaan menemään. Minun on pitänyt totta kai opettaa hänelle sanoja suomeksi moneenkin otteeseen, kertoa Suomesta ja kerran se jopa kysyi, että miksi minun sukunimi ei lopu että '-nen'! Ilahtui tiedosta kun kerroin että no ei minun sukunimi mutta minun isän (eli Pylkkänen) Se on myös kovasti matkustamassa Suomeen ja kyseli jo, että millainen paikka on Kitee eli ko. bändin kotipaikka. Tuntuu, että just nämä brasilialaiset tapaa täällä hullun lailla suomalaisia, mutta minun kohdalle ei ikinä osu ketään! No, eipä sillä että suomalaisia haluaisinkaan tavata. Kuitenki, just tämä Suomi-hullu on sanonu Dayzelle, että minä oon kuitenkin se paras, koska minun kans voi jutella Nightwishistä, sillä tykkään orkesterista itsekin. Ja mehän on juteltu. Ja sen Tarja Turunen konsertin jälkeen se tuli mulle ihan onnessaan että "et usko mutta minäpä koskin Tarja Turusta!!" ja sitä rataa. Nii'in, että "Suomi, Suomi!" vaan.

Sitten siirrytään niinkin arkiseen asiaan kun purkinavaaja. Nimittäin, ei käyny ikinä mielessäkään, että joka maassa ei olis samanlainen purkinaukaisija! Vaan kun ei ole. Joskus ennen Suomessa lomalla käyntiäni minun piti laittaa lounasta lapsille ja itselleni, ja sitä varten olisi pitänyt aukaista tonnikalapurkki. Siinä sitten tietenkin aloin, että no missäs se nyt on se aukaisija ja etsin tietenkin semmoista pikkuista terää kun mitä meillä kotona on. No ei ala löytyä. Etsin vieläkin ja siinä jo melkein kiroan että miten tähän taloon ostetaan tämmösiä peltipurkkeja jos ei kerta oo aukaisijaa. No sitten Coco tulee keittiöön ja kysyy, mitä etsin. Ja kun kerron niin se näyttää semmoista ihmeellistä häkkyrää, mikä roikkuu viinipullonaukaisijan vieressä. Siinä vekottimessa oli kaikkea muuta, mutta ei semmoista isoa terää minkä odotin siinä totta kai olevan. Yritin sitä jokaisella mahdollisella tavalla mutta ei vaan aukea purkki. No, jäi sitten sillä kertaa tonnikalat syömättä ja seuraavalla kerralla Anna aukaisi purkin ennen töihin lähtöä, mutta ihmetteli että no minkänäköinen aukaisija sitten teillä Suomessa on. No semmonen normaali! teki mieli sanoa. Mutta - tuossa parisen päivää sitten tulin taas ongelman kanssa nokikkain. Siinä itelleni yritin kokkailla tonnikalaa ja riisiä ruoaksi, niin yhtäkkiä hokasin että voi helkkari, taas tuo. Sitten päätin että ja kyllähän minun pitää tämä oppia. Yritin monta kertaa, laitoin jo ns. aukaisijan pois, mutta otin sen aina uudestaan että pakkohan tämän on toimia. Sitten vihdoin ja viimein järkeilin että tuo piiiiieni osa tuossa nyt varmaan vastaa sitä terää ja sitten kun tuosta pyöritän ja nostan oikeaan asentoon niin josko se siitä lähtis.. ja sehän lähti! Hallelujakuorot huusi taustalla ja minä riemuitsin, kun kansi alkoi hiljalleen aukenemaan. Tuntui siltä, niinkun just olis tullu maratonissa ykkösenä maaliin, taikka siis parhaalla ajalla. Ei sillä, että ikinä oisin ikinä ees ollu maratonissa. Ymmärrätte kuitenkin mitä meinaan.

Asun siis tosiaan Münchenin Schwabing-kaupunginosassa. Kun olen joskus tavannut täällä saksalaisia tai siis müncheniläsiä nuoria kun on oltu esim illalla jossakin, ja kun kerron missä asun niin reaktiot on sitä "wouuu.." luokkaa.. Eikä se wow ole ollenkaan ihailun merkki. Ekalla kerralla kun joku pyöritteli päätä niin totesin kyllä ääneen että "joo, tiedetään" mutta en minä oikeasti tiennyt miksi se oli niin paha. Nyt kun täällä olen seitsemän kuukautta ollut niin tajuan. Tämä on nimittäin niin snobi paikka että vertaista saa hakea. Kun joku rikkaiden leikkikenttä. Täällä ei nimittäin kukaan kulje verkkareissa tuota kylänraittia (paitsi minä), kaikilla on aina tukka hyvin (paitsi minulla) ja naisilla on sellaiset älykalliit Louis Voutton-käsilaukut joihin se pieni LV-logo on painettu yks miljoona kertaa (paitsi minulla, mutta esimerkiksi Annallakin on.) Tässä kaupunginosassa on varmasti kylän korkeimmat asuntojen hinnat ja kaikki kaupat lukuunottamatta ruokakauppoja on sellaisia, mihin minulla ei tule ikinä olemaan hintojen puolesta asiaa. Ja jos menen vaikka drogerieen (eli se on sellainen kauppa, jossa on kauneudenhoitotuotteita, osaksi ihan ruokaa ja vaikkapa siivoamiseen ja lastenhoitoon liittyviä tarvikkeita) huppu päässä, niin kassa jättää melko suurella todennäköisyydellä tervehtimättä. Toisin sanottuna, minä en oikein istu tähän kaupunginosaan. Jos asuisin pysyvästi Münchenissä, niin tietäisin, missä en ainakaan asuisi. Mutta sitten taas minun perhe on kun nakutettu tähän maisemaan. Joten nykyisin kun kerron missä asun ja sieltä tulee sitä huh huh-reaktiota takaisin (ja sitä nimittäin tulee kaikilta nuorilta) niin voin ihan reilusti todeta, että no niinpä, tiedän mistä puhut.

Nyt alkaa mennä jo niin pitkäksi tämä kirjoitus että pitää lopetella. Mutta vielä yhden asian muistan kertoa. Nimittäin, en tiedä tiedättekö mitä on Tandemit. Tai Sprach Duot, kuten asia saksaksi ilmaistaan. Ne on yleensä yliopiston ylläpitämiä taikka niiden yhteyteen liittyviä juttuja, minkä tarkoituksena on parantaa ihmisten vieraiden kielien taitoja. Homma toimii niin, että jos haluat parantaa jonkun kielen käytännönosaamista, niin etsit parin tuon homman kautta, joka puhuu (yleensä äidinkielenään) kyseistä kieltä. Sitten tapaatte vapaa-ajallanne ja siinä sitten puhutaan. Ja yleensä ne tandemit on molemmin päin, että kumpikin osapuoli haluaa opetella sitä toisen kieltä. Espanjassa meidän saksalaiset kaverit teki tätä paljon, että ne olivat etsineet kielenharjoitteluparin Universidadin Tandem- öö, en nyt tiedä voinko sanoa palvelusta, mutta en nyt muutakaan sanaa keksi. No täällä sitten kaverini Elizabeth (joka on siis nyt jo palannut kotimaahansa Meksikoon) ja Dayze kummatkin olivat osallisena hommassa. Ja nyt meinaan kertoa siitä nolosta kokemuksesta, kun tavattiin Dayzen Sprach Duo. Eli netissä sille oli joku laittanut ilmoituksen että hän on saksalainen, eli hänen kanssa voi puhua saksaa, ja hän haluaisi harjoitella Dayzen kieltä, eli portugalia, koska on jopa asunut Brasiliassa. No, siinä meillä sitten oli Sprach Duo, ja meidän piti mennä viime perjantaina Dayzen kanssa ulos, mutta sitten se Sprach Duo olikin soittanut, että voitaisiinko tänään tavata ja puhua ko. kieliä. No, Dayze sitten tahtoi minut mukaan sen parin tapaamiseen, ja oli puhe että siitä sitten sen tapaamisen jälkeen jatketaan, minne oltiinkaan menossa. Me odoteltiin sitten Marienplatzilla (eli kaupungin keskeisimmällä paikalla) sitä heppua. Dayze ei yhtään tiennyt miltä se näytti, mutta sillä oli D:n kännykkänumero. Odoteltiin ja odoteltiin, kunnes kello alkoi olla jo kymmenen minuuttia yli sovitun ajan. Ja me ollaan siis Saksassa, niin odotettiin että se heppu on paikallinen. No, kohta paikalle pörhältää joku aivan ihmeellinen Jorma, mistä minä katoin että tuohan on ihan suomalaisen himohiihtäjän näkönen, ei ole malttanut edes piposta tai hiihtotakista luopua. Dayze sitten kuiskasi että voi ei, hänellä on tunne, että tuossa se nyt on. Ja kohta se jorma kaivaa kännykän povitaskusta ja me pidätetään Dayzen kanssa hengitystä, että kun nyt ei vaan D:n kännykkä soisi.. ja sehän soi. Minä käännyin poispäin hirveässä naurukohtauksessa ja söin jo nyrkkiä kun yritin pidätellä naurua, vaikka nauratti niin älytön. No, lyhyen puhelun jälkeen se jorma tuli sitten meidän luo ja esittäytyi pirteästi. Siis niin, Dayze on 23, mutta näyttää semmoselta 16-vuotiaalta ehkä, osaksi sen takia että se on niin pieni ja hento, osaksi siksi että sillä on hammasraudat. Se Sprach Duo oli arviolta 40 vuotias ja melko varmasti yksineläjä. Olo oli sen mukainen, niinkuin juuri oltaisiin tavattu Dayzen setä, jota se ei ole vielä elämässään tavannut. Ehkä ollut hiihtämässä niin paljon että sauvoiltaan ole kerinnyt tavata sukulaisiaan. No, me siinä sitten kuitenkin mentiin viereiseen Irish Pubiin ja siinä otettiin kaljat. Voin kertoa, että oli hiljaista. Kävi ilmi, että se tyyppi oli käynyt lyhyen aikaa olemassa Brasiliassa ja vieraillut siellä saksalaisessa koulussa. Oli kait ammatiltaan opettaja. Nimittäin sitten hiljaisuuden tappamiseksi Dayze kertoi minun olevan Suomesta ja sekös innostui - heti alkoi kyselemään suomalaisesta koulujärjestelmästä, että miksi me ollaan sen jonkun tilaston kärjessä, miten suomalainen systeemi eroaa saksalaisesta jne jne.. Minähän kun olenkin ammattilainen vastaamaan. No, kerroin sitten että miten Suomessa käydään koulua ja mitäkin koulua ja vastasin joihinkin sen kysymyksiin, mihin vaan pystyin. Niin ja saksaksi tietenkin, joten sekin vaikeutti tilannetta. Kaikkeen sitä elämässään joutuu! Kun koulupuheet loppui niin hiljaisuus iski taas. Kun ei siinä ollut tandem-parilla mitään yhteistä juteltavaa, ilmeisestä syystä. Yhdessä välissä sitten mulle iski vessahätä ja kiskoin Dayzen mukaan. Me ilmoitettiin jormalle asiasta ja kun tultiin takaisin - pum! Se oli ottanut jalat alle. Eli tilanne oli sillekin ihan yhtä nolo kun meille. Ja se oli muuten todella nolo. Minusta tuntuu, että meillä olis ollut enemmän juteltavaa sen Dayzen long lost-sedänkin kanssa (jos sellainen olisi) kuin tämän hepun. Me vain ihmeteltiin kun se vaan yhtäkkiä hävisi. Joten me ei oltu se epäkohtelias puoli.

No niin, nyt päästän teidät jo muihin hommiin, kylläpä tätä juttua on tullut jo riittämiin. Kirjoittelen taas myöhemmin, ettäpä siihen asti! Mukavaa syksyn jatkoa! (taikka talvea jo?)

PS. Keskiviikkona eli eilen täällä satoi pariin otteeseen lunta!! Vain vähän, kylläkin. Mutta silti mietin että onko tämä nyt todellista!

Syysterveiset, syysterveiset

Hei vaan!

Aloitan tämän kirjoituksen kiittämällä viesteistä ja sukulaisten kuulumisista! :) Niitä on todella mukava lukea. Nykyään kuulee niin harvoin, mitä sukulaiset hommaa ja miten menee, varsinkin kun asun täällä ulkomailla eristyksessä. Kun mummi oli vielä elossa niin siinä meillä oli niin hyvä viestikeskus, että kuuli pakostaki, mitä ite kukanenkin hommaa, heh! :)

Huomasin tuossa kaksi päivää sitten, että syksy on tullut. Elisabethmarktin puiden melkein kaikki lehdet ovat jo syksyn värisiä, tai tipahtaneet maahan. Vain vaahteroissa on vielä kirkkaanvihreitä lehtiä. Syksyinen aurinko paistelee, mutta ilma on selvästi kiristynyt. Vein tänä aamuna Cocon tarhaan, niin kyllä tunsi että ilma on todella vilpoista, vaikka lämpömittari mukamas näyttää +15 astetta. Minun kalenterissa luki jo syyskuun 22. päivän kohdalla että syksy alkaa tänään, mutta vasta nyt sen huomaa. 22.syyskuuta oli vielä helle.

Täällä on nyt vihdoin Oktoberfestit juhlittu. Eli ne kesti kaksi viikkoa. Vierailijoita on yhteensä kuulema niin paljon kun Suomessa asukkaita, ja en edes halua kuvitella, miten paljon olutta siellä on virrannut... Nimittäin paljon! Kun sitä kaljaa oli oikeasti joka paikassa. Näin jälkikäteen voi sanoa, että ihan hyvä että kävi siellä ja tuli nyt nekin kuuluisat bileet nähtyä. Mutta ei kyllä tule yhtään ikävä niitä tungoksia, joka paikassa olevia roskia ja kaljaa taikka ihan järkyttäviä hintoja. Puhumattakaan tosi epäystävällisistä työntekijöistä.
Tämä viimeinen viikko sai vähän jännittävän käänteen. Tai pitäisi varmaan sanoa, että pelottavan. Nimittäin Al-Qaida julisti terroriuhkaukset kolmeen paikkaan Saksassa: Hampuriin (en muista minne sinne), Berliiniin Brandenburgin portin tykö ja Müncheniin Oktoberfesteille. Anna koetti selostaa tätä mulle saksaksi, toivottavasti ymmärsin oikein... Saksassa oli tuossa viikko sitten sunnuntaina vaalit, ja Al-Qaidan mielestä väärä puolue voitti. (Angela Merker kumppaneineen siis sai vaalivoiton) Tämä siksi, koska puolue on sitä mieltä, että Irakista ei vedetä joukkoja pois (tai jotain tähän tyyliin), ja tästä Al-Qaida ei tietenkään ole mielissään. Joten he sitten tekivät sen, minkä parhaiten osaavat eli alkoivat pelotella tekevänsä pommi-iskuja Saksaan. Puhuin tästä perheen isän Timin kanssa, ja me oltiin molemmat sitä mieltä, että son vaan pelottelupuhetta. Jos iskut oikeasti tehtäisiin niin ei niistä varoiteltaisi. Temppu kuitenkin tepsi, sillä ihmisiä selvästi jätti menemättä Oktoberfesteille. Lauantaina, joka olisi pitänyt olla se iskupäivä, keskusta oli melko täynnä ihmisiä ja Theresienwieselle U-Bahn oli normaalia tyhjempi. Itse juhla-alueella kuhisi poliiseja ja muuta turvaporukkaa, ihan hyvä vain. Kaverini Dayze oli todella peloissaan ja melkein jätettiin sen takia menemättä. Istuttiin Biergartenissa, telttaan Dayze ei uskaltanut (mikä passasi mulle, koska Biergartenit on joka tapauksessa minusta viihtyisämpiä). Onneksi oltiin Timin kanssa oikeassa, ja hiuskaan ei lauantaina taittunut, joten ei siis syytä huoleen siellä kotona. Pelottava ajatus se koko homma kuitenkin oli.

Nyt se on muuten käynyt. Nimittäin näin puolen vuoden jälkeen olen tavannut ensimmäisen suomalaisen, ja joutunut puhumaan suomea, vaikka alussa vastustelin kovasti. Nimittäin, (jälleen kerran) Dayze oli kielikurssillaan tavannut suomalaisen tytön, Kaisan. Minulle sitten ilmoitettiin, että hän tulee lauantaina meidän matkaamme. Ja kun hänet sitten tavattiin, niin melkein ensimmäisenä kuultiin että joo, jossain täällä on seitsemän suomalaisen porukka, mennäänkö tapaamaan ne! Onneksi ei kuitenkaan tarvinut, sillä Oktoberfesteiltä on melkein mahdotonta yrittää löytää ketään. No mutta myönnetään, ei se nyt niin hirveää ollut tavata se Kaisa, kyllä se oli ihan kiva. Se oli tosin vasta 19, just kirjottanut ylioppilaaksi keväällä ja nyt on kai välivuodella täällä. Se puhuu saksaa sen perheen kanssa, mistä olin vähän yllättynyt. Oli vain niin hassua sitten kun sen kanssa vihdoin joutui puhumaan suomea, tuntui ettei kieli käänny ja sanoja pitää hakea. Ei se näin kirjoittaessa tunnu mutta puhuminen on aina eri juttu, jostain syystä.

Olin tuossa jokunen päivä sitten kuumeessa. Keskiviikkoaamuna herätessä oli jotenki hirveän kylmä ja iltapäivällä viiden aikaan otin kuumemittarin ja tadaa - 37,8. Siitä se sitten lähti nousemaan, torstaina päivällä mulla oli jo 38,5. Siihen se onneksi pysähtyi ja seuraavan yön aikana lähti kokonaan pois. Flunssa ja yskä kuitenkin säilyivät, eivätkä varmaan lähde vähään aikaan pois, sillä tämä talo on ihan saakelin kylmä. Vanhat talot, korkeat katot, pah. Vielä kun perhe pitää ikkunoita (melkein kaikkia) jatkuvasti auki. En ymmärrä miten niillä ei ikinä ole kylmä?! Ne kylläkin räkii ihan yhtä paljon ku minä, sillä nimittäin tässä talossa kuuluu koko ajan niistämisen ääniä.

Lähipäivinä meinaan varata lennot Suomeen jouluksi. Tänään yritän puristaa tiedon ulos, että mikä päivä saan lähteä. Olen siitä jo pariin otteeseen kysynyt, mutta näistä ihmisistä on niin vaikea saada kunnollisia vastauksia irti. Tai sitten ne muuttuu aina. Kaksi ja puoli kuukauttahan siihen on vielä aikaa, mutta hyvä ostaa lennot nyt kun ne vielä saa. Lappi kun varmasti on melko kysytty kohde joulun alla.

Enpäs nyt hoksaa tässä muuta, kyllähän tuota juttua jo tulikin. Tälle viikolle ei ole oikein mitään muuta kun huomenna Dayzen 23-vuotissynttärit. Jotenka, kirjoittelen taas kun saan kehiteltyä jostain juttua! :)

Saksassa jälleen, liian monien nahkahousujen ja dirndl-mekkojen vilinän keskellä

Nyt on oltu jo yli viikko Saksassa takaisin. Ihan mukavasti olen oikeastaan sopeutunut, ja nyt tuntuu että kieleen olen päässyt vielä entistäkin paremmin sisälle. Se ei kylläkään tarkota sitä, että virheitä ei tekis.. Kun tänne viikko sitten lauantaina tulin niin oli ihanan kylmää, nyt kelit on taas lämmenneet +20 asteeksi. Höh. Siis onhan kesä ja lämpö ihan kiva, mutta en minä sitä kyllä yhtämittasesti huhtikuun alusta asti jaksa! Sais jo loppua.

Kuuluisat Oktoberfestit on potkaistu käyntiin. Musta oli jännää ku luin jostain Suomen uutisistakin lauantaina, että "Oktoberfestit alkoivat Münchenissä hyvässä säässä tänään". Ja minä olin paikalla, jihuu! Tai no, olin kotona töissä aina kello yhteen asti, ja kahdelta olin paikalla. Aamulla oli mennyt joku kulkue, mutta täten se meni multa ohi. No, ei haitannut. Odotetusti ihmisiä oli aivan tooodella paljon, ahtaanpaikankammoahan siinä jo kerkesi kehittelemään.. yritin sitten ajatella olevani Lapissa, jollaki rauhallisella jänkällä, jossa jokunen kuohi laulaa.. Sitten rupesi jo naurattamaan. No, kaverien paikantaminen oli oma operaationsa, mutta onnistuttiin siinäkin sitten lopuksi. Siis Oktoberfesthän on niinkun iiiiso tivoli, eli on kaiken maailman huvipuistolaitteita, kojuja ja muuta sellaista.. Plus sitten ne aivan tajuttoman kokoiset kaljateltat, jotka näyttää kyllä lähinnä taloilta. Mun kaverit oli siellä saaneet paikat kaljateltan ulkopuolelta biergartenista, jossa ne asutti yhtä pöydänpäätä. Ne oli itse asiassa törmänneet yhteen meidän kielikurssitoveriin, joten lyöttäydyttiin kaikki sitten yhteen. Olin ihmettelemässä menoa ja meininkiä kello viiteen asti, sitten piti nostaa kytkintä ja palata takasin töihin, jotta olisin ennen kuutta kotona. Ja se menohan oli hurjaa - tai oikeastaan kyllä ihan just sitä, miksi sen etukäteen kuvitteli. Ulkomaalaisiahan ne tuntuu olevan Oktoberfestiläiset suurimmaksi osaksi. Nähtiin verta, hikeä ja kyyneliä. Niin ja sekin täytyy vielä mainita, että semmonen litran kaljatuoppi maksoi yhdeksän euroa. Ja ruokavaihtoehtoina näytti olevan vaan kaikkea tosi rasvaista ja raskasta, ylläri. Ainiin, mainitaan nyt vielä se, että siellähän on siis melkein kaikilla nahkahousut (ja asiaan kuuluva punavalkoruudullinen paita) ja dirndl-mekko (just semmonen, mikä varmaan kaikille tulee oktoberfesteistä/saksasta/kaljasta mieleen). Ja myös turisteilla on! Meksikolaiskavereillanikin on, Brasilialle ois semmonen hankittu mutta ei löydetty tarpeeksi pientä, sekun on niin pieni hiirulainen. Hiirulaisista tuli mieleen, että yks päivä kompuroin täällä Schwabingissä katukivetykseen, kun vahingossa satuin katsomaan koiravaatekaupan ikkunaan (!!niin, täällä on semmonenki!!) - nimittäin siellä oli pikkukoiran kokoa oleva dirndl!!!! Siis eikö se nyt mene jo vähän liian yli?! Varmaan ois ne nahkahousutki löytyny, jos oisin jääny tiiraamaan..

Eilen hyvästeltiin toinen kielikurssikavereistani, joten Unidos Estados Mexicanes (eli siis tuttavallisemmin Meksiko) sai yhden kansalaisensa kotiin. Itse asiassa kaksi, sillä oltiin tutustuttu tämän mun kaverin toiseenkin kaveriin, ja hän myös lähti kotiin. Lento lähtee itse asiassa näillä hetkillä kun tätä kirjoitan. Ennen hyvästejä annoin sellaiset pienet Fazerin suklaapatukat ja Muumi-purkkaa. Minä sain pienen kassillisen meksikolaisia chili-karkkeja.. Ja voin vakuuttaa, että ne on tulisia! Ja pelkkää chiliä! Mietinkin, että missä se karkki tästä nyt oikeen on.. ?! No, nyt jäätiin sitten van brasilialaisen kaverin kanssa tänne. Tarkoitus olisi mennä uudestaan kielikurssille, pitää vaan ilmoittautua tällä viikolla.. Sillä kurssi alkaa jo ensi viikolla! Tällä kertaa isäntäperheeni maksaa puolet mun kurssista. Sentään...

Eka työviikkokin meni ihan mukavasti. Ma-Ke välillä mun olo oli suht helppoa, sitten keskiviikkona tulivat kaupunkiin isovanhemmat Italiasta, eli Timin vanhemmat. Näin heidät nyt viimeistä kertaa, he eivät tule enää ennen joulua, jolloin minä lähden. Auttelin siis heitä lastenhoidossa, perheen vanhemmat olivat Venetsiassa Annan äidin synttäreillä. En tiedä vielä, miten tämän viikon työni menevät. Samoten ei ole vielä kirjotettu mulle jatkosopimusta, vaikka edellinen loppuikin jo viime perjantaina. Kunhan se saadaan tehtyä niin voin ostaa paluulennot Suomeen.

Ainiin, tähän väliin ehkä voisin esitellä vähän tulevaisuudensuunnitelmiani. Nimittäin se oli yksi tämän Saksan reissun päätehtävistä, keksiä että mitä seuraavaksi. No, Posion reissun aikana sain päätettyä, mitä teen. Eli nyt kun jouluna tulen Suomeen niin jään sinne myös.. ja keväällä valmistaudun pääsykokeisiin. Meinaan siis hakea Helsingin Yliopistoon, ja sitä samaa kreikkaa mihin pääsin jo, ja olen nyt myös innostunut englannista. Pitää vielä tutkia kunnolla asiaa.. Juju on vaan siinä, että jos käy niin hyvä tuuri, että pääsen sinne taas, niin ilmoitan itseni ekaksi vuodeksi poissaolevaksi. Ja aion vielä kerran käydä maailmalla. Nimittäin, haluaisin asua maassa, jossa pääsen puhumaan englantia niin paljon kun lystään. Ja todennäkösesti se tarkottais sitä, että au pairin hommat sais jatkua. Joten, löysin parisen kuukautta sitten semmosen yhden hyvän, öö, firman/toimiston/minkälie, jota kautta pääsee Amerikkaan. Sitä olen tässä viime ajat tutkinut ja olen innostunut kovasti ajatuksesta. Sinne on vaan se hakuprosessi niin ison tuntoinen että vaatii aikaa ja työtä. Olen lukenut semmoisten tyttöjen blogeja, jotka ovat tällä hetkellä ko. firman kautta siellä au paireina ja hyvältä kuulostaa. Että tältäpä alkais näyttää minun tulevaisuudenkartta.

No, tässäpä olikin ne pääkohdat. Lähdenpä tästä keittiötä ja aamukahvia kohden. Mun huonetta kansoittaa tällä hetkellä maalari, joka pamahti taloon jo puoli kahdeksalta. Meidän kaikki ikkunat maalataan. Neljältä sitten haenkin Philippin kotio.
Terkkuja!

Suomalaistuulia Münchenissä

Arvoisa yleisö,

tämä on varmasti viimeinen teksti, jonka kirjoitan ennen Suomen lomaani. Matkaan siis lähden (luultavasti kiroillen koska minun matkalaukku on niin iso ja hankala kuljettaa ja varmasti raskaskin) lauantaiaamuna, ensin pitäisi jollain ilveellä hankkiutua lentokentälle. Pitää lähteä jo hyvissä ajoin liikkeelle. Lento starttaa 11.50 ja Rovaniemen kentälle laskeudutaan ennen kuutta illalla. Onneksi missään ei tarvitse pitempiä taukoja odotella. Sitten siitä suoraan Posiolle ja saunaan, kyllähän sitte hymyilyttää!

Tässä on viime ajat taas paiskittu töitä. Viime viikon olin kahden lapsen kanssa kotona aina aamu kahdeksasta kello kolmeen asti. Olimme leikkikentällä, söimme loinaan ja sitten Philippin mennessä päiväunille jatkoin Cocon kanssa leikkimistä. Viikko meni todella nopsaan ja minä jopa nautin siitä, meillä osasi olla oikein kivaa. Viime viikolla vapaa-aikanani kävin mm. elokuvissa nauramassa vatsani kipeäksi ja aivan todella hienossa taidemuseossa, missä oli paljon mm. Andy Warholin töitä. Nyt sitten tällä viikolla Coco on mennyt johonkin sirkustyöpajaan tuonne Olympiakylän liepeille, ollaan Philippin kanssa kotimiehinä. Tai no, sään salliessa aamulla aina leikkikentälle. Tätä menoa pitäis sitten vielä tämän päivän jälkeen kaksi päivää jaksaa, ja sitten alkaa kauan odotettu loma. Pakkaaminen alkaa jo tuottaa päänvaivaa...

On se kyllä hassua miten viime aikoina on noita Suomi-viitteitä tippunut niskaan oikein roppakaupalla. Tein ihan listan. Nimittäin...
1) Minun meksikolaisen kaverin kanssa käytiin finnLiving- suomikaupassa. Se on siis kauppa, jossa on suomalaista designia ja tuotteita myytävänä, eli just marimekot iittalat yms. Yllätyksekseni kaupasta löytyi myös pieni ruokaosasto!! Siellä sitten Turkinpippurit yms odotteli nätissä rivissä, myös oikeaa ruokaa löytyi! En enää muista mitä, mutta pistin merkille että Vaasan ruisleivät ja puuro puuttuu. Menin sitte vissiin niin sekasin riemusta, että kaveri joutui jo rauhoittelemaan että älä nyt ainakaan ala itkemään! Myyjältäkään ei tainnut jäädä minun kansallisuus epäselväksi..
2) Tuli siinä sitten samalla puhetta muumeista, joiden oheistuotteita oli esillä. Elizabeth (elikkä Meksiko) otti sitte yhtäkkiä jonku jutun käteensä ja alkoi kattoa että heeei, nämähän on nämä!! Kun hän oli vähän pienempi niin Meksikossahan tuli nämä telkkarissa! Siinä välissä kyllä tipahti monttu auki. Siis Muumit on pyörineet Väli-Amerikassa asti telkkarisarjana! Se muisti että siinä oli joku pikkutyttö joka oli aina äkänen (pikku-myy) ja että jollain hahmolla oli punanen esiliina (muumimammahan se). Ei se kyllä enää nimiä muistanu, olis ollu kiva tietää mikä on nimittäin Pikku-Myy espanjaksi...
3) Telkkarista puheenollen, tuossa yks ilta töiden jälkeen vähän kanavasurffailin. No, siinä tieten tullu toosasta mitään kunnes yhtäkkiä katoin että hei, ompa rauhottavat maisemat. Ihan samanlaista mäntymetikköä ku meillä Suomessa! Ja mitens tuo yks kaveri näyttää niin tutulta, oon kyllä nähny tuon pojan eläissäin jossain.. Siinä ku tarpeeksi tuijottelin niin tajusin että ei hyvä ihme, tämähän on Suomesta, elokuva oli nimittäin Populaarimusiikkai Vittulajänkältä! Tarpeeksi kun odottelin niin tuli lisää maisemia, tuttuja suomalaisia näyttelijöitä ja kaupan kylttien nimet vilahteli ruotsiksi. Ja ku tarpeeks pitkään ootin niin yks laulukin oli suomeksi. Muutenhan kaikki puhui saksaa, dubattu kun oli, kuten kaikki leffat Saksalandiassa. Oli muuten melkosen huvittavaa nähä jonku Jussi Lammen puhumassa saksaa ja nimenomaan vielä saksalaisella intonaatiolla! Yritin muuten lukea huulilta jotain pätkiä, ja kyllä otin parista sanasta selvää :)
4) No sitten ku yks päivä olin Saturnissa, elikkä siinä isossa elektroniikkakaupassa, niin kävelin DVD hyllyjä läpi silleen et tralalala, mitäs tässä nyt päälimmäisenä näkyis.. No, sittenhän ponkasi silmään semmonen leffa kun Finnischer Tango. Olin kävellä ohi, niin piti lyyä jarrut päälle ja palata kattomaan että mikäs hemmetti se tämä. Sitten kun luin siinä takakannesta selostusta, niin se on tarina jostain sosiaalisesti onnettomasta kaverista, jolla ei ole mitään muuta (kavereita, töitä, mitään) kun suomalaista tangomusiikkia ja sitä se sitten kuuntelee siellä. Pitihän siinä päätä pyöritellä että kyllä nyt on saksalaiset joko ollu tosi omaperäsiä taikka tosi huonolla mielikuvituksella varustettuja, en osannu päättää kumpia.
5) Lopuksi vielä näin yksi päivä tullessamme kotiin leikkikentältä auton, semmosen pakettiauton, jossa oli takalasissa siniristilippu. Sen vieressä oli toinen tarra, jossa luki että Suomi Finland. Katsehan kääntyi sitten heti rekisterikilpeä kohden mutta ei, kyllä siinä oli D niinku Deutschland edessä. Mietin vaan, että mitähän se pakettiauto Suomessa oli tehny...

No siinäpäs ne mahtoivatkin jo olla. Kyllähän tämmösiä aina silloin tällöin tulee, mutta hassua että näin lähellä kotiinpaluuta niitä alkaa tippua melkein liukuhihnalta. Onhan tässä vielä pari päivää aikaa ootella seuraavia merkkejä..
Eipä tässä sitten oikeastaan muuta. Yritän kuluttaa nämä pari päivää pois ja sitten olenkin jo Suomessa, missä olen Posiolla ja käyn Rovaniemelläkin kavereita moikkaamassa. Lataan vaan akut täyteen ja sitten tulen vielä Saksaan kolmeksi lisäkuukaudeksi. Onpahan täällä ainakin myöhemmin ne joulumarkkinat, mitä aina kehutaan. Sitä ennen tosin on Oktoberfest, alkaa jo syyskuun puolessa välissä.. Täällä alkaa muuten jo kadulla kuulemaan sitä sanaa aika paljon. Mulla ei yhtään innostais joko ihmispaljoushulluus, mutta pakko kai siellä on käydä. Sitäkin enemmän toivon syksyllä pääseväni johonkin konserttiin, näin isossa (Keski-Euroopan) kaupungissa kun on vaikka mitä hyviä bändejä esiintymässä. Minusta tuntuu, että menen vaikka yksin jos en saa kaveria.

Mutta nyt. Blogi alkaa nukkumaan Suomi-loman ajan syvää unta, palataan asiaan sitten kun ollaan allekirjoittamassa minun jatkosopimusta. Siihen asti moikka ja toivottavasti nähdään Suomessa!!
:)

Synttäreitä, flunssaa ja muita kuulumisia

Terkkuja täältä kaikkien nuhanenien kotimaasta eli Elisabethstrasselta. Me ollaan kaikki taas nuhassa, mullekin se tuli pari päivää sitten. Vaikka kesä on kuumimillaan! Uskomatonta. Nyt tulee käyttöä aloe vera-nenäliinoille, joita Riikka jätti mulle lähtiessään. (Ne kun myydään semmoisissa tosi isoissa jumbopakkauksissa, että pakettia on vaikka muille jakaa. Ei ne silti kalliita ole. Espanjassa oli sama homma.)

Cocon synttärit oli ja meni. Synttäriaamuna me pidimme pienen lahjahetken perheen kesken, myös Annan sisko tuli. Minä olin ostanut Prinsessa Lilifee-kirjan, jonka tarinassa oli lunta ja pakkasta mukana, sanoin että tämä on varmaan minulta hyvä muisto. Lisäksi ostin pienen Lilifee-huulikiillon. Ja ne jotka ei tiedä näitä juttuja, niin Prinzessin Lilifee on melko suosittu pikkutyttöjen kesken, käsittääkseni myös Suomessa. Se on mahtaa semmoinen pikkutyttö/keiju, jolla on siivet ja taikasauva. Mikä minusta oli käsittämätöntä lahjanantohetkessä ei ollut suinkaan se, miten paljon lahjoja Coco sai (sehän oli nyt täysin tiedossa jo, miten muutenkaan) vaan se, että myös Philippille oli varattu lahjoja!! Haloo! Ne oli Cocon synttärit! Ja Philipp on ihan liian pieni olemaan kateellinen lahjoista, ei se nytkään välittänyt tippaakaan omistaan. Nyt oli kyllä pidättelemistä, ettei leuka lonksahtanut auki. No, minä lähdin sitten kahdeksalta Philippin kanssa kohti tarhaa ja muut jäivät käsittääkseni vielä hengaamaan, en tiedä söikö ne vaikkapa jotain kakkua. Muistaakseni puoli neljältä alkoi sitten viralliset lastensynttärit, meillä oli päälle 10 lasta ilman vanhempia. Me kaikki aikuiset oltiin kotona, myös Annan sisko, sekä apuun oli palkattu myös lastenhoitaja-Anna, jonka kanssa olen jo pari viikonloppua viettänyt lasten kanssa yksin, vanhempien ollessa häissä. Minä autoin erityisesti kekkereiden jälkeen siivoamalla, ja paiskinkin sitten kunnolla töitä. Jalkoja oli särkenyt kummallisesti koko päivän ja töiden jälkeen vajosinkin sänkyyn ja makasin samassa asennossa tunnin. Sairastuin näin kovaan kuumeeseen ja tuleva yö oli melko kamala. Iho paloi, mutta silti oli kylmä. Seuraava päivä minun oli pakko viettää kokonaan sängyssä.

Meillä oli viime perjantaina Annan kanssa pienoinen keskustelu. Meidän Baijerin osavaltiossa (onkohan tämä nyt oikea sana?) alkoi sinä päivänä kouluissa loma ja lapset sai todistukset. Kuvitelkaa! Kesäloma alkoi vasta heinäkuun viimeisenä päivänä! Suomessa kun koulut alkaa ihan heti uudestaan. No, takaisin keskuteluun. Olin etukäteen pelännyt sitä, mutta se menikin oikein mukavasti. Mentiin naapuistossa olevaan perheen vakiokahvilaan, Anna söi lounasta ja minä otin mustikkajääteetä. Anna oli kerännyt mulle pari aivan asiallista pointtia, missä voisin parantaa, mutta myönsi myös että olin muuttunut kovasti tänne tultuani. Myös minä sain sanoa sanottavani. Nimittäin Saksassa tai ainakin tässä perheessä on jotenkin niin erilainen kulttuuri, lähinnä sosiaalisen käyttäymisen kannalta, kuin Suomessa. Tai no, missä tahansa muualla on erilainen sosiaalinen kulttuuri kuin Suomessa... Meillä kun tunnetusti ollaan hiljaisempia ja niin edelleen. Mutta noin yleensä minuun täydyttiin olla ihan tyytyväisiä, kerran ne minut täällä vielä halusivat pitää. Odotan TODELLA innolla Suomen lomaani, mutta minusta tuntuu, että sitten on ihan mukava palata.

Minäpä olen nähnyt yhden kerran täällä telkkarissa Lemmen viemää-jakson! Siinä oli kyllä aivan eri henkilöt kuin Suomessa, tai ainakin silloin kun minä sitä Suomessa katsoin... Siitä on kyllä tosin vuosi aikaa. Vain kaksi henkilöä oli samaa. Kaupassa on myös hirveästi Lemmen viemää (Sturm der Liebe) DVD’eitä, mutta ei se kyllä täällä ole oikein suosittu... Telkkarin esitysaika oli kaikkea muuta kuin prime time. Kai muuten kerroin, kuin sinä päivänä kun äiti palasi Suomeen niin jouduin keskelle Lemmen viemään kuvauksia? No jos en, niin näin kävi. Olin kävelemässä keskustassa kävelykatua alas, mutta sitten yhtäkkiä näin puomit edessäni ja liikenne katkaistiin. Kun käänsin päätä niin huomasin kuvaustiimin vasemmalla ja klaffipoikia ikään kuin odottamassa jotain. Ja sitten alkoi tapahtua, kaksi ihmistä käveli kadun poikki (ne tulivat jostain rakennuksesta..) kunnes sitten tämä sarjan yksi (entinen?) päähenkilö Laura käveli kadun poikki, ja hänestä hoksasin, mistä oli kysymys. Lähdin melko heti eteenpäin kun kuvaus oli saatu purkkiin, mutta tuijottelin kyllä kovasti taaksepäin tätä Lauraa. Ja kyllähän nauratti!

Jonkun verran olen viettänyt aikaa myös näiden kielikurssikaverien kanssa, vaikka kurssihan on ollut historiaa jo melkein kuukauden ajan. Joku aika sitten kävimme leffassa (käytiin katsomassa tämä Brüno, jos joku on siitä kuullut) ja on käyty kahvilla ainakin kerran viikossa... Yhtenä iltana olin myös brassi-Dayzen kanssa jollain mini-musiikkifestareilla, joissa käytiin kuulemassa reggaeta (jota en ikinä olis uskonu tässä elämässä tekeväni) ja hiphoppia ja jotain melko onnetonta kitaranrämpytystä. Minun tekisi mieli kovasti syksyn aikana käydä jossain kunnon konsertissa täällä Münchenissä, ja yritän saada just tämän Dayzen kaveriksi. Toinen kaiffari, Elizabeth Meksikosta, palaa kotimaahansa alle kahden kuukauden kuluttua. Harmi!

Pian se alkaa taas viikonloppu. Minulla ei ole oikein suunnitelmia, kunhan vain lorvin ja toivottavasti tokenen flunssastan. Jos on hyvä sää niin meinaan kyllä käydä metsästämässä Englischer Gartenissa kuuluisat jokisurffarit... Eli täällä on Isarin (joki) virtaus jossain kohtaa niin voimakasta, että jotku on sitte keksiny alkaa surffata siinä. Vaude!

Ensi viikolla Cocon Kindergartenissa alkaa loma. Ja Annan vanhemmat tulevat meille arkipäiviksi kylään! Heidän päätukikohtansa siis on Hampurissa, mutta tähän aikaan vuodesta he asuvat Ranskassa. Ja syyskuussa he muuttavat Venetsiaan. Niin, heillä kun on aikaa ja rahaa niin kyllähän siinä sitten kelpaa. Alunperin Cocolla piti mennä Ranskaan mutta ne järjestelyt olivat sitten niin vaikeita, että isovanhemmat tulevat tänne. En vain tiedä missä he nukkuvat... Hassua on, että Coco nimittää isoäitiään mummoksi. Siis ’mummo’, ihan niin kuin suomenkielessä! Tätä me ihmeteltiin äitin kanssa. Minua myös huvittaa, miten paljon Philippin babytalk muistuttaa suomea! Siellä on niin monta sanaa, mitkä on ihan selvää suomenkieltä. Mietin sitten että tällä kehitystasolla suomenkielikö sitten on! Että muut kielet, tai siis muunkieliset, opettelivat puhumaan, mutta suomalaiset sitten jäivät osittain käyttämään samoja sanoja kuin vauvana. Mukavaa...

Mitähän vielä. Siinä taisi olla kaikki isoimmat jutut. Vielä parisen viikkoa niin sitten Suomeen.. Ensi viikko siis menee isovanhempien täälläollessa, sitten on kaksi viikkoa että lasten hoitopaikat on kiinni, kesälomalla. Mahtaa tulla mulle rankat viikot...
No mutta, ensi kertaan, bis zum nächsten Mal!

Suomipäivät tiedossa!

No niin, nyt se on varmaa. Tulen lomailemaan ihanaan kotimaahan 29.8-12.9 väliseksi ajaksi. Ostin juuri Finnairilta liput. Oli muuten hyvä tuuri kun löysin halvalla lennot, Münchenistä Rovaniemelle asti ja takaisin vain aika tarkkaan 300 euroa. Olen siis koko lomani, kun perhe lomailee Mallorcalla, Suomessa. Voi ihanuutta! Laskin juuri, että viisi viikkoa vielä ja olen jo Suomessa. Samalla on varmistunut se, että jään Saksaan joulukuuhun asti. Totuushan on, että ei minulla Suomessa olisi syksyllä mitään tehtävää. Minusta myös tuntuu, että sitten tylsyyksissäni olisin alkanut katua poistuloa. Lisäksi, tykkään Philippistä niin paljon että en raski vielä jättää pikkuista :) Olen kylläkin varma, että joulukuussa olen ihan valmis tulemaan Saksasta kotia, että saksankieli tulee jo korvista ulos. Ihana tulla jouluksi kotia.

Täällä on ollut taas aivan tosi kuumaa, jopa niin kuumaa ettei ole yhtään kivaa, mitä nyt välillä on sitten ollut vesisateita. Tällä hetkellä ulkona on tosi kaunis, aurinkoinen ja kesäinen ilma. En ole tälle päivälle tehnyt oikein mitään muuta kun nukkunut, ja olen sen katsonut ansaitsevanikin. Odottelen tässä että illalla saan ensi viikoksi ohjelman. Värjäsin tuossa pari päivää sitten hiukseni jälleen kerran tummiksi, ja nyt odottelen että saisin leikkautettua ne.

Maanantaina eli huomenna on sitten Cocon syntymäpäivä. Ostin eilen kirjakaupasta Prinzessin Lilifee-kirjan (se on semmoinen vaaleanpunainen keiju mikä tuntuu olevan vähän niinkuin hitti tuon ikäisten tyttöjen keskuudessa) ja pienen samanmerkkisen huulikiillon. Coco on nimittäin niin kiinnostunut meikkaamisesta, ja tällä viikolla ennen nukkumaanmenoa me on katseltu muotilehteä iltasadun jatkoksi, tyvär tuijottaa silmät pyöreinä kuvia malleista ja vaatteista ja kertoo jos joku on tyylikäs. Mutta takaisin synttäreihin. Tulee nimittäin tosi hulinaa, meille tulee 12 lasta ilman vanhempia pariksi tuntia. Siinä sitten yhdellä (varmaan minulla) pitää katsoa Philippin perään, toisilla viihdyttää lapsia ja pyörittää ohjelmaa, lisäksi jonkun pitää vastata ruokapuolesta.. Tuleekin isot kekkerit. En tiedä juhlistaako perhe keskenään tapahtumaa myöhemmin, minulle ei ole vielä kerrottu.

Tuli muuten mieleen, että kun tosiaan meikän ykköstehtäviä täällä on kuivapesulassa käynti (Timin paitojen vienti ja poishaku) niin siellä on monesti ollut iso tarjous-juliste, että Sakkoja tiettyyn erikoishintaan. Siis että lukee "Sakko". Ja minä oon joka kerta miettinyt että mitä hittoa tuo voi tarkoittaa. Tuskin sieltä parkkisakkoja ainakaan saa :) Tänään sitten vihdoin muistin katsoa sanakirjasta, ja siellä sanan kohdalla luki "irtotakki". No tekee vähän enempi järkeä kuin parkkisakot... Että tulipa sekin mysteeri nyt ratkaistua.

Viisi viikkoa siis vielä Suomeen. Voi, että en jaksais odottaa. Saa nähdä koska kirjoitetaan mun jatkosopimus, onkohan se vasta syyskuussa. Samoin meillä kuulemma pitäis jutella Annan kanssa, hän halusi kovasti antaa palautetta ja keskustella siitä, miten täällä on mennyt nyt tämä minun aupaireilu. Ilmeisesti en aivan täydellinen katastrofi ja täystuho voi olla, koska perhe kerran halusi pitää minut vielä. Toisinaan kyllä varmasti käyn katastrofin rajoilla, lähinnä sen takia kun olen unohtanut jotain...
Olen muuten miettinyt myös tulevaisuutta lisää, siis mitä teen joulun jälkeen, ja uusia ideoita on tullut. Nyt on sitten mietintämyssylle taas käyttöä ja pitää ottaa erilaisia juttuja selville. Että saa nähdä minkä parissa ensi kevät sitten kuluu, se on vielä melko suuri mysteeri...

Eipäs täällä sen kummempia. Koko München on vaan toisinaan yksi suuri työmaa, täällä kun rempataan joka paikkaa (myös kaupungin kuuluisaa symbolia, Frauenkircheniä. Siinä on siis ne kaksi kuuluisaa tornia, joista toisen ympärillä on rakennustelineet.) ja kaikki on hujanhajan.. Varsinkin liukuportaat on melkein joka paikassa pois käytöstä, että joutuu käyttämään portaita. Ja toisinaan metroyhteydet pätkii remonttien takia.

Ensi kertaan!

PS. Minulle opetettiin vasta kysymään brasiliaksi EIKUN portugaliksi, missä on vessa.. Että jos joku tarvii semmoista tietoa niin täältä löytyy :)

Vihannesten pilkkomista ja ihmettelyä

Huh huh, vihdoinkin viikonloppu on tullut. Minulla oli todella paljon töitä tällä viikolla ja olin joka ilta aivan rättiväsynyt. Meillä oli tällä viikolla Cocon Kindergartenissa aamupala- ja siivousvuoro. Niin, se onkin sellainen yliopiston lastentarha (joka ei muuten enää ole mitenkään tekemisissä yliopistoon, muuta kun sijainnin kannalta), missä vanhemmilta odotetaan aktiivista osallistumista toimintaan. Joten joka aamu puoli 8 mulla piti olla keittiössä pilkkomassa vihanneksia siihen asti, kunnes noin vartin yli kahdeksan lähdin kävellen viemään Philippiä tarhaan. Siinä tulikin hyvää lenkkiä! Kotiin palattuani mulla oli monesti jotain tehtävää, esim. vaatteiden viikkaamista pesun jäljiltä tai silitystä tai ostostentekoa.. Monesti kaikkia noita. Neljältä piti olla jo Philippin tarhassa hakemassa sitä, ja sen jälkeen me käveltiin Kindergarteniin auttamaan siivouksessa. Senkin jälkeen minulla oli monena päivänä vielä käytävä ostamassa tarvikkeita huomisaamun aamupalavuoroa varten. Ja kotona sitten iltapala, lasten nukuttaminen ja babysitting kun vanhemmat lähtivät milloin minnekin. Että eipäs ihme että olikin nin väsynyt!

Ainiin, mainittakoon vielä että leipomoiden saksalaiset on kyllä tyhmiä. Ne nimittäin lätkää leipään kiinni tarran, jossa lukee että tuoretta on, tänään (viikonpäivä) paistettu. Niin ja tuoretta! No, yritäpäs siinä sitten raapsutella sitä tarraa siitä leivästä irti, ei muuten lähde. Pitää sitten leikata se tarra-alue pois ja sittenkös sen kohdan leivät näyttää ihmeellisiltä. Ei sitten riittäis että pussiin voitais laittaa se tarra...?

Näinpä muuten tällä viikolla Annan toimistonkin. Tai toimisto on väärä sana, palatsi olis sopivampi. Unohdin nimittäin torstaiaamuna Philippin rattaisiin oman kotiavaimeni. No ei siinä mitään, mutta kun muutenkin oli ollut jo huono aamu, nukuin esimerkiksi pommiin. Ja koska täällä on ollut aivan läkähdyttävät helteet viime aikoina niin semmosen lenkin jälkeenhän on aivan likomärkä (kävellä nimittäin saa yhteen suuntaan puolituntia) ja sitten kun pitää vielä paukata hienoon lakitoimistoon.. Siis kyllähän minä tiesin, että sen toimiston on oltava hieno mutta kyllä silti vähän yllätystä pukkasi kun ensinnäkin näin sen talon. Se oli tuon yhden ison Leopoldstrassen varrella, ensinnäkin ympäröity komeilla ja korkeilla aidoilla. Talo oli iso ja monikerroksinen. Kun astuin aulaan niin mietin että mihin olen tullut.. Kaikkialla oli niin isoa ja tilavaa ja marmoria ja siistiä.. Mutta vastassa ei ollut kun portaat, piti kiikkua kolmanteen kerrokseen. Siellä sitten vastassa oli kaksi ovea, joista toisen takana näkyi olevan vastaanotto. Sinnekään ei vaan kävelty sisään, ois pitäny soittaa summeria, mutta vastaanotossa sattui olevaan jo joku toinen (näytti kyllä lähinnä turvamieheltä...) joka loikkasi avaamaan minulle oven. No, sisään päästyäni menin sitten siihen tiskille ja ilmoitin että Anna Schwanderin haluaisin tavata. Enpä oo varmaan ikinä eläessäni saanu semmosta katsetta keltään ku mitä siltä vastaanottovirkailijalta! Se katsoi minua suu auki ja vähän huvittuneesti ja kysyi että ja kukas se Te olette. Ei vissiin tehny minun hikinen ja täysin räjähtäny ulkoasu mitään vaikutusta paikassa, jossa kaikilla muilla oli puku ja korkkarit. Sitten tuli vähän ymmärtävämpi katse kun kerroin olevani Annan au pair. Sitten se painoi nappia kun ihan kun elokuvissa ja kertoi (kuulokemikrofonihan sillä oli koko aika päässä) Annalle minun olevan täällä. Sitten jäin odottamaan Annan tuloa. Minun takana oli semmonen hieno kokoushuone (kuin elokuvissa...) jossa oli tietenkin lasiset ovet ja seinät, pöydällä odotti pitkä rivi virvoitusjuomia (en hoksannut katsoa oliko olutta! Saksa nimittäin on Saksa.) sormenjäljettömien juomalasien vieressä. No, sain Annalta vara-avaimen ja sitten ja kun tulin palauttamaan sitä myöhemmin, pääsin ihan Annan toimistoon asti. Sinne minut ohjasi Anna työtoveri, joka oli vissiin kuullut minun sähläyksestä ja tiesi miksi olin täällä. Kaveri sattui kulkemaan respan kautta kun minä selitin asiaani. Olipas muuten ystävällinen se heppu. Piti mennä semmonen piiiitkä käytävä ja monta ovea ohi. Oli tosi tilava, korkeakattoinen ja hieno se toimisto. Niin ja Annalla on muuten sihteerikin!
Timin toimisto olisi myös kiva nähdä mutta empä usko että sinne asti pääsen.

Viime ajat on siis ollut aivan hirveä helle, ihan samanlainen kun ne Kreikan helteet että tuntuu että suihkussa voisi käydä reilusti semmosen kolme kertaa päivässä.
En oo ikinä ollut kylmemmästä ilmasta niin iloinen kun tänään, kun heräsin pitkien yöunien jälkeen keittämään kahvia, ja keittiön mittari näytti vain alle +15!! Ja sataa vettäkin kaiken lisäksi. Tarkoitukseni on pikkase pyörähtää kaupungilla. Illalla näen toista kielikurssikaveriani, toinen on Barcelonassa...!!

Philippillä on muuten täälä vähän känkkäränkkä-ajat, se tuntuu olevan niin herkkä itkemään nykyään. Sitten taas toisinaan se on niin aurinkoisella päällä. Ja Cocolla nyt on aina känkkäränkkä-ajat... Minä en oikein tykkää miten paljon äitinsä sille antaa aina periksi ja se saa tahtonsa läpi.

Huomasin etten ole maininnut äidin täälläolosta mitään! Niin siis, äiti tuli ja meni, nyt siitä on jo yli viikko kun äiti lähti. Kävimme Salzburgissa, joka todellakin soma pikkukaupunki (ja paino sanalla pieni). Siellä kuljimme siis Mozartin jalanjäljissä. Käytiin synnyintalossa mm. ihastelemassa sen hiustupsuja ja ostin sen lapsuuden asuintalosta kopion sen alkuperäisistä nuoteista. Lisäksi tehtiin kaupunkiekiertoajelu ja käytiin kaikennäköisissä linnoissa. Sää oli vaan vähän huono, nimittäin suuren osan lomasta satoi, muuten oli mukavaa! Hotellikin oli oikein mukava. Eikä Mozart-kuulatkaan olleet niin pahoja!
Münchenissä myös kiersimme turisteina paikkoja, vähän shoppailtiinkin ja siinäpä se, ei oikein kerinnyt isompaa.

No nyt, lähdempä tästä varautumaan vesisateeseen. Kirjoittelen taas myöhemmin, tschau!

Arki jatkuu ja lapset kasvaa.

Hallo alle.

Taas yksi viikko ohitse, päivät menee kuitenkin niin äkkiä. Nyt viikonlopuksi mulle tulikin yllättävän paljon töitä, nimittäin vanhemmat lähtivät jonnekin tänne Baijeriin häihin ja minä jäin lasten kanssa kotiin koko viikonlopuksi. Kun kuulin, mitä tuleman pitää, niin hirvitti, mutta viikonloppu menikin oikein hyvin. Myös yöt olivat melko rauhallisia joten sain myös nukkua. Lauantaina meidän kolmen kaveriksi tuli lapsenvahti-Anna, joka oli kerran ollut meidän kanssamme toukokuussa aikaisemminkin. Menimme sitten nelistään Deutsches Museumiin, ja sinne pitikin seikkailla raitiovaunujen kanssa. Deutsches Museum on iso museo, mikä ei suinkaan kerro mistään Saksan historiasta niinkun nimestä voisi päätellä, vaan se on tekniikan ja luonnontieteiden ja semmosten juttujen museo. Siellä oli paljon laivoja, lentokoneita (joista minä innostuin), fysiikka ja biologia-juttuja yms.. Ja saa paljon kokeilla itse kaikkea. Me menimme lasten kanssa lapsille suunnattuun kerrokseen, jonne oli aikuisilta pääsy kielletty muuten kuin lasten seuralaiseksi. Siellä oli sitten lapsille paljon kaikkea puuhattavaa ja testattavaa, olimme siellä tuntisen, vähän päälle. Lapset olivat illalla melko väsyneitä joten nukkumaanmeno kävi melko helposti. Sunnuntaiaamuna teimme kolmisin pienen retken leipomoon mikä on tässä meidän nurkalla ja haimme leipiä ja kroisantteja aamupalalle. Ennen yhtä vanhemmat tulivat kotia.

On tosi jännä seurata, kun Philippillä on käynnistymässä puheenopettelukausi. Se hokee nykyään koko ajan "mamaa" ja "papaa", mutta olen kuullut sen sanovan jo "coco" ja "buggy" ('bagi', se tarkoittaa siis lastenrattaita) ja "nein". Philipp oppii koko ajan kaikkia uusia asioita ja on mahtavaa olla seuraamassa sitä. Cocolla on sen sijaan sisäsiistiksi opettelukausi. Kun tulin tänne, Coco piti öisin vaippoja, nykyään se ei enää niitä halua, mutta silti monesti käy vahinko. Myös päivällä. Kolmevuotiaan kyselykausi jatkuu vieläkin, mutta nelivuotissynttärit lähenevät kovaa vauhtia, ne ovat kuukauden päästä. Viime ajat Coco on hehkuttanut sitä, kun sen jalka on kuulemma vähän kasunnut ja se kuulemma kasvaa vieläkin! :)

Cocoa hakiessani perjantaina Kindergartenista, tapasin siellä yhden äidin, jonka pojalla on suomalainen nimi, Janne. En muista, kerroinko aikaisemmin jo tästä löydöstäni, kun olin jo ihan varma että tuollahan on pakko olla sitten suomalaisia juuria. No, se poika on kyllä vaaleakin, mutta ei kuulemma tosiaan ole mitään yhteyksiä Suomeen. Ainoa on se, että poika on nimetty Janne Ahosen mukaan. Pojan synnyttyä vanhemmat (Anna kertoi, että Jannella on muuten kaksi äitiä..) olivat katselleet nimiä, ja Janne oli kuulemma erityisen kaunis. Pojalle minut esiteltiin siten, että "tässä on Maria, ja Maria tulee Suomesta, missä sinun nimi osataan lausua oikein!" Täällä Saksassa se ilmeisemmin sitteen kääntyy saksalaiseen muotoon, eli Jan olisi Saksan vastaava versio nimelle.

Olimme keskiviikkona kielikurssin kanssa katsomassa näytelmää. Se olikin melkoisen outo, eikä siinä ollutkaan melkein ollenkaan puhetta. Näytelmän nimi oli John Maynard, ja sen piti kertoa merimiehestä joka pelastaa laivan matkustajat uhrautumalla itse, mutta ei siinä kyllä paljon merimiehiä näkynyt. Se oli vain niistä matkustajista, jotka tuntuivat tulevan kaikki lopussa hulluiksi. Sitä oli todella vaikea seurata, koska koko ajan tapahtui jotain ihmeellistä. No mutta, tulipahan tankattua kulttuuria. Viime sunnuntaina olimme käyneet tyttöjen kanssa taidemuseoissa ja nyt sain teatteri-kiintiöni tältä erää täyteen. Myös perjantaina olin tunnilla, vaikka myöhästyin sieltä kun piti viedä Coco tarhaan. Siellä sitten istuin tietämättömänä, kunnes opettaja sivulauseessa mainitsi erään tietyn King of Popin kuolleen. Kyllähän siinä lonksahti suu auki.
Kielikurssikaverini ovat muuten menossa syyskuun alussa Amsterdamiin, ja kutsuivat minut mukaan. Ongelma vaan on, että lentoliput pitäisi varata nyt ja rahatilanne on niin nollassa, että ei onnistu. Ajattelin, että jos liput eivät hirveästi kallistu seuraavaan tiliin mennessä niin voisin vielä sitten päättää lähteä mukaan. Mutta onneksi Amsterdam ei ole niin hirveän kiinnostava minulle, ei haittaa vaikka sinne en tällä kertaa pääsisikään. Voin käydä siellä joskus myöhemmin jos haluan.

Äiti tulee tällä viikolla, jipii! Menemme siis Salzburgiin, ostin jo tarkoitusta varten matkaoppaankin, niin tietää sitten, minne mennä koska aikaa ei ole turhan paljon. Täällä Münchenissä aattelin käyttää äitiä sightseeing-bussissa, Deutsches Museumissa ja kreikkalaisessa ravintolassa syömässä. Pari päiväähän meillä on täällä aikaa kierrellä paikkoja, ja sen lisäksi minulla on vielä kielikurssia ja jonkun verran töitä.

Laitan tässä samalla jonkun kuvasen siltä puoleltatoista viikolta, kun Tinja&Riikka olivat täällä kylässä. Että niitä voi sitten ajankuluksi katsella. Eipä tässä muuta tältä kertaa, heippa!

Vesisateinen arki jatkuu

Ensimmäiseksi: Hyvää syntymäpäivää isä!

Viimeiset puolitoista viikkoa olen ollut lomalla, joten sen takia ei ole myöskään ollut kirjoituksia. Varsinkaan kun tykönäni oli kaksi kaveria Posiolta (tai no oikeastaan nyt Rovaniemeltä) kylässä ja meillä oli niin kiitettävästi tekemistä ettei siinä paljon kerinnyt tänne kirjoittelemaan. Tytöt Tinja ja Riikka tosiaan tulivat torstaina 11.6 kun perhe lähti kohti Italiaa, josta myöhemmin jatkoivat Ranskaan häihin. Tytöt palasivat koti-Suomeen eilen aamulla. Me pyörimme täällä Münchenin kaupungin sisällä paljon, ja käytiin muunmuassa kaupunkiopastuskävelyllä, joten vihdoinkin kuulin vähän enemmän kaupungista itsestään. Teimme myös päivän retket ensin Dachaun keskitysleirille ja parin päivän päästä Neuschwansteinin satulinnaan. Dachaun olemassaoloa minä itse en edes olisi hoksannut, ellei Tinja olisi sitä ehdottanut. Olihan se kyllä melkoinen kokemus, ei siinä jotenkin oikein uskonut että mitä siellä oli tapahtunut. Ja että se oli oikeasti totta. Dachaussa pääsee muunmuassa käymään kaasukammiossa, ja kyllä nousi karvat pystyyn kun sen ovella oli vielä hämäävä suihku-kyltti. Alueella oli myös iso museo, jossa opin että leirillä oli ollut myös viisi Suomen kansalaista ja pihalle oli rakennettu uudestaan yksi vankien asumatalo kerrossänkyineen muineen. Neuschwansteinissa käynnistä sen sijaan olin unelmoinut jo jokusen vuoden. Se reissu taas osoittautui vähän pettymykseksi, sillä en nähnyt linnaa kertaakaan siitä kulmasta, missä se on aina kaikissa kuvissa. Sisällä ei saanut ottaa kuvia ja opasreissukin oli aivan liian lyhyt ja opas puhui todella vaikeastiymmärrettävää englantia. Neuschwansteiniin oli myös todella vaikea päästä, piti ottaa kaksi junaa ja kaksi bussia sekä kävellä vielä vähän. Onneksi olimme valmiilla, järjestetyllä reissulla niin ei tarvinnut kuin seurata opasta. Eikä ymmärtäminenkään ollut ongelma kun kaikki oli englanniksi.

Kaupungilla kävimme parissa museossa tyttöjen viimeisenä Saksan päivänä, käytiin myös eläintarhassa ja piknikillä, elokuvissa (englanninkielisissä), löysimme yhdessä kaupungista parisen todella ihanaa, minullekin uutta vaatekauppaa jne.. Ilmat olivat hyvät varsinkin alkulomasta, viimeiset päivät satoi vettä melko useasti. Juhannustakin juhlittiin city-juhannuksena ja säkkipimeässä! Ei tuntunut siis oikein juhannukselta. Mutta siis, paljon tehtiin, vaikka paljon jäi tekemättäkin.

Nyt siis tämä vesisateinen arki ei kovin jaksa innostaa. Minulla olikin tänään odotettua enemmän töitä, sillä päätettiin että Philipp jääkin kotia ekaksi päivää. Huomenna pitäisi sitten olla normaalimpaa, kaikki menevät töihin tai tarhaan. Tulevana viikonloppuna perheellä on taas uudet häät jossain täällä Baijerissa. Aikaisemmin Anna puhui että minun haluttaisiin lähtevän mukaan mutta en tiedä joudunko sitten oikeasti lähtemään. En näet ymmärrä mihin minua tarvittaisiin, sillä ei minua ole muihinkaan häihin tarvittu. No paitsi sinne Geneven mutta se nyt oli selvää, sillä minä olin kahtena iltana babysitterinä ja olimme kaukana kotoa. Yhdellä saksalaisella kaverillani (jonka tunnen Espanjan ajoilta) olisi syntymäpäivät nyt perjantaina, mutta minusta tuntuu etten pääse sinne. Kaiken lisäksi synttärit eivät ole edes ihan tässä Münchenissä vaan pitäisi mennä junalla, niin saattaa jäädä minulta väliin. Ensi viikon torstaina perhe lähtee vielä kerran johonkin ja äiti tulee kylään viikoksi. Mennään melkein heti Salzburgiin, vietetään siellä nimittäin Mozart-nähtävyyksiä ihaillessa viikonloppu. Kiva, odotan innolla sinne lähtöä!

Huomenna meillä on kielikurssin oppitunnin sijaan teatterinäytelmä tässä Schwabingissa. Näytelmä nimeltään John Maynard, kertoo jostain amerikkalaisesta merimiehestä tai jotain vastaavaa. Saa nähdä, miten paljon siellä ensinnäkin ymmärtää. Jouduin muuten edellisellä kielikurssin tunnilla esittelemään ex tempore Suomea, tai siis kertomaan kolmisen minuutin verran Suomesta jotain. Yritin siinä sitten sönkätä perustietojen lisäksi jotain Lapista, poroista, yöttömästä yöstä ja revontulista (niitä oli muuten todella vaikea selittää!! tuntuu että suomeksikaan en osaa paljon niistä kertoa niin entäs sitten saksaksi...) Kukaan ei ollut käynyt Suomessa, mutta sentään onneksi Helsingistä oltiin kuultu ja venäjänkieliset tuntuivat tietävän että Joulupukki tulee Lapista, sitä minun ei siis tarvinnut enää sanoa. Meidän opettajalla on muuten aivan todella suuria vaikeuksia muistaa mistä minä olen, se on aina laittamassa minua norjalaiseksi tai ruotsalaiseksi, usein miten ensiksi mainituksi. Saa nähdä muistaako tämän jälkeen..

Siinäpä suurimmat tältä kertaa, laittelen myöhemmin kuvia. Tschau!

Kaupunginosia, kulttuuria ja babysittinkiä.

Heippa kaikki,

kirjoittelenpa nyt jo uutta tekstiä, vaikka edellisestä ei ole varmaan kuin päivä, pari. Joten jos et ole vielä sitäkään kerinnyt lukea niin tuolla se odottelee alla. Täällä ollaan kahden viikon lomalla kielikurssilta. Tai no, eihän se mulle tietenkään mitään lomaa ole, mutta oppitunteja ei siis ole. Minun mielestä Suomessa ei ole tätä helluntaimaanantaita (kesäkuun ensimmäinen päivä! herrajestas miten aika on taas juossut!) ikinä ollut vapaata, mutta täällä se siis on. En vaan ymmärrä mistä tämä ero johtuu... Kielikurssista puheenollen. Luimme vasta tunnilla juttua tästä meidän kaupunginosasta, Schwabingistä. Itse kielikurssi on muuten aivan kaupungin keskustassa, joten minun pitää mennä sinne raitiovaunulla. Paitsi että juuri nyt on jotain tietöitä kiskoilla, joten se minun raitiovaunu (tram) ei kulje. Onneksi melkein samaa reittiä menee yksi bussi, joten pääsen tästä meidän talon läheltä keskustaan ilman, että kävelen jonkun matkaa metroasemalle. Takaisin kielikurssiin siis. Tekstissä kuvailtiin tyypillistä Schwabing-asuntoa kuin museota tai mitäkin käyntikohdetta, ja pian hoksasin että hei, tuohan on ihan kuin meidän asunto! Sanottiin, että rakennukset on vanhoja, tilavia, niissä on parvekkeet, katossa Stuck (sain selville, että tämä tarkoittaa semmoista koristekuviointia katossa/seinässä, ja meillä tosiaan on joka huoneen katossa sellaista) ja kalliit vuokrat. Kun kotona selasin Münchenin matkaoppaita, sieltäkin löysin lisää mainintaa tästä meidän kaupunginosasta. Se oli jopa yhdessä nostettu Insider Tipp'iksi, että kannattaa käydä. Luin, että täällä asuu taiteilijat, lääkärit ja lakimiehet (joista Anna siis on yksi). Täältä oli vasta kuollut joku näyttelijä (siitä oli juttua sanomalehdessä), ja aamiaispöydässä Tim kerran näytti DVD'n kannesta jonkun saksalaisen vanhan näyttelijän kuvan, joka asui meidän naapuritalossa. Myös täällä mainittiin, että talot on vanhoja ja että tyypillistä on jugend-tyyliset tosi isot ikkunat, ihan kuin meillä. Kerrottiin myös tuosta meidän naapurissa jököttävästä Elisabethmarktista, jossa siis on pieni leikkikenttä, pieni Biergarten ja pienoinen torintapainen, ja hienoista putiikeista, antikvariaateista ja koruliikkeistä.

En ole varma olenko kertonut tästä, mutta kerran kun Marienplatzilla nousin metron kyydistä pois niin huomasin kyltin 'Marienhof'. Piti ihan pysähtyä katsomaan, että näinkö oikein. Ja sitten alkoi hymyilyttää. Monethan varmaan muistaa sen sarjan yhdeksänkytäluvulta, Marienhofin. Meillä sitä ainaki katottiin aina innolla. Ja vasta muisteltiin kaverien kanssa sitä tunnaria kun yhdellä oli se mp3-soittimella. Kun tässä yksi päivä siis tutkailin matkaoppaita, joista löysin juttua Schwabingistäkin, niin siellä jossain mainittiin, että Münchenissä on mahdollista tehdä jotain, jonka nimi on Bavarian Filmtour, eli baijerilainen leffakierros. Siinä käsittäkseni kerrotaan täällä tehdyistä elokuvista jne, ja myös Marienhofin kuvauksista. Tässä kaupungissa on mahdollista opiskella elokuva-alaa, täällä on elokuvamuseo ja muuta.

Sunnuntaina näin ensimmäistä kertaa kielikurssiakavereitani kielikurssin ulkopuolella. Tai siis, yhtä, joka oli brasilialainen Dayze. Meillä kummallakin sattui olemaan vapaata yhtä aikaa joten nähtiin kaupungin keskustassa kello kolme. Oli hirveän mukavaa, me käveltiin rauhassa siellä ja täällä, mentiin Englischer Garteniin, istuimme siellä valtavalla nurmialueella syömässä jätskiä moooonien muiden keskellä, Sitten käveltiin taas siellä täällä, Dayze näytti minulle Hofbräuhausin ja lopuksi mentiin syömään isot suklaakeksit McDonaldsin McCafé'eseen. Tuo Hofbräuhaus ('hofbroihaus') on valtava, öö mitenhän sen sanoisi, tavallaan niinkuin ravintola. Sieltä saa baijerilaista ruokaa, mutta pääpaino on kyllä oluella. Se muistuttaa sisältä kuin isoa oluttelttaa, siellä on puisia pöytiä ja penkkejä melkein kylki kyljessään kiinni, torvisoittokunta puhaltelee taustalla torvimusiikkia ja nahkahousuja henkseleineen vilisee ympäriinsä. Hofbräuhaus on yksi Münchenin päänähtävyys (eli siis pääosin son täynnä turisteja), ja siellä tarjoillaan vain Hofbräu-olutta. Vielä siitä Dayzesta, puhuttiin paljon au pairina olosta ja vertailtiin kokemuksia, hän kertoi myös Brasiliasta (ja minä jonkun verran Suomesta) ja portugalin kielestäkin. Lupautui muuten opettamaan mulle sitä vähän joskus, ja minä lupasin vastapalveluksena auttaa englannin kanssa, hän kun ei sitä paljoa puhu. Me siis puhuimme koko päivän vain saksaa keskenään, mikä on loistojuttu.

Olin sunnuntai-iltana ex temporena lapsenvahtina, Annalle ja Timille tuli kutsu mennä italialaiseen ravintolaan tähän lähelle tapaamaan Timin entistä pomoa Yves Saint Laurent'lta (opin muuten vasta täällä Saksassa ääntämään tuon nimen!) . Aamiaispöydässä Tim kertoi, että oli aikaisemmin Yves Saint Laurentilla töissä kunnes yhtiö myytiin ja työt Münchenissä loppuivat, sen jälkeen hän siirtyi M.A.C'ille, eli tälle kosmetiikkafirmalle minkä pomona hän nykyisin on. Tämä ex-pomo kuulostaa olevan melkoinen. Hän on siis nainen, ehkä seitsemässäkymmenissä, mutta Tim sanoi että varma ei voi olla monien kauneusleikkauksien takia. Pukeutuu kuulemma tosi tyylikkäästi ja viimeisen päälle. Asuu nykyään Sveitsissä. Hänen miehensä on viisitoista vuotta nuorempi, ja tämä taas työskentelee taskuveitsien parissa, mutta oli käsittääkseni myös kehittänyt kosmetiikkalinjan.. Jos nyt käsitin oikein, niin se entinen pomo työskentelee nykyisin jollain yhdellä maailman kalleimmista merkeistä, jonka kauneudenhoitotuotteet maksaa jotain 600 euroa. Niissä on kuulemma jotain helmiuutetta ja vaikka mitä muuta, naurettiin ihan ääneen koko hommaa. Mietin vaan että voi kun olisi nähnyt niistä ihmisistä vilauksen...

Nyt olen taas lapsenvahtina, kaikki muut perheenjäsenet paitsi Philipp lähtivät syömään biergarteniin ja tapaamaan jotain kavereita, me jäätiin talovahdeiksi ja nukkumaan. Paitsi että Philipp ei nuku, makoilee vain sängyssään ja ääntelee silloin tällöin. Olin tänään ekaa kertaa molempien lasten kanssa yksin (siis ilman vanhempia) leikkikentällä. Ihan mukavasti meni. Näin siellä yhden pikktytön, jolla oli ihan varmana Marimekon Pallopaita päällä.... Coco on muuten jo melkein huvittava, sillä on uusi lempisana. Se on nämlich, eli suomeksi 'nimittäin'. Se tunkee sen sanan joka lauseeseen, esim. "minä ja isä ja philipp nimittäin lähdetään pyöräretkelle" ja "sininen on nimittäin minun lempiväri" (valetta, se on pinkki) tai "tämä tässä (minkä juuri piirsin) on nimittäin mansikka".

Mukavaa viikkoa!