Heippa kaikille.
Nyt seuraa tiedotus: Suomen maaperä näkyy jo! Tai no, ainakin melkein. Sillä tasan kaksi kuukautta ja minä olen jo pakkaamassa. Nyt se on vahvistunut, että Finnair kuljettaa minut kotiin tästä Frauenkirchenin kaupungista joulukuun 19. päivä kotiin. Kuusamon (toivottavasti korkeat) nietokset näen saman päivän iltana kello 18.05. Lippujenostoon liittyi dramatiikkaa, sillä taas se kävi toteen, että varhainen (vai aikainen?) lintu madon nappaa. Ensi kerran kun lentoja katsoin, niin yhdensuuntaisten hinta oli 160 euroa. No, kun parin päivän päästä katsoin uudestaan niin 950euroa. Loppujen lopulta sain käsiini menopaluulennot, joille hintaa kertyi kolmejapuolisataa. Pitää vain jättää paluulento käyttämättä. Se olisi joulukuun 21. päivä, että jos joku hinkuu Müncheniin.
Heti samana päivänä kun viime tekstin julkaisin, niin hoksasin unohtaneeni mainita asioita. Ihan niinkuin arvasinkin. Voinkin varoittaa, että tästä tulee piiiitkä kirjoitus näistä erilaisista havainnoista, mitä olen täällä tehnyt.
Aloitetaanpa kastanjoista. Nimittäin meillä on täällä paljon kastanjapuita. Ja varsinkin lasten (mutta olen nähnyt myös semmoisten keski-ikäisten ja eläkeikäistenkin samassa hommassa) ykkösharrastus alkusyksystä onkin kastanjoiden kerääminen. Itse olin ainakin kerran lasten ja vierailulla olleen isoäidin (jota lapset jostain syystä kutsuvat italiaksi, eli kun tätä isoäitiä tarkoitetaan niin sanotaan 'nona'.. tai 'nonna', en ole varma miten sana kirjoitettaisiin) kanssa Englischer Gartenissa ja siellä keräsimme ison säkin kastanjoita. Meillä ei taida olla Suomessa kastanjapuita. Tai jos on niin Lapissa ei kyllä ainakaan. Nimittäin en ollut varma, olinko edes nähnyt kastanjoita ikinä. Puhumattakaan sitten, että olisin tiennyt käyttötarkoituksesta. Kysyin sitten kerran asiasta Timiltä, ja hän kohautti vain olkiaan että "huvin vuoksi. Lapset tykkää kerätä niitä, kun niitä on niin helppo kerätä ja niitä on paljon. Voi niistä kyllä askarrellakin vaikka eläimiä, kun laittaa tulitikut jaloiksi," ja myöhemmin näinkin kun lapset olivat iskän johdolla tehneet kastanjalehmiä. Mietin vaan, että miksi ne aikuisetkin niitä sitten keräili niin innokkaana... Mutta pointtini oli, että olen nyt siis ollut keräämässä kastanjoita. Rasti kokemusten seinälle, jippii.
Seuraava huomio tulee saksalaisista nuorista miehistä. Nimittäin, olen havainnut, että ne ovat mummonpoikia. Jos etelä-eurooppalaiset on mammanpoikia, niin nämä on sitten mummon. Olen nähnyt hirveän monta kertaa semmoisia ehkä omanikäisiäni, ja pari kertaa nuorempiakin, poikia isoäitiensä kanssa. Yhtä tuli kerran mummo hakemaan autolla, pari on kävelyttänyt mummia kaupungilla käsikynkässä ja jotkut ovat istuneet kahvikupin ääressä. En muista, että olisin Suomessa nähnyt niin paljon samanlaista tapahtuvan. Onhan se tavallaan kai herttaista.
Kun aihe kävi jo tuolla Etelä-Euroopassa niin palataanpa sinne takaisin. Nimittäin, minulla on olkalaukun kylkeen ommeltu Valencian piirikunnan lippu muistona siellä asumisesta. Lippu ei ole tajuttoman iso, mutta värit ovat punaista ja keltaista ja sinistä, joten sen kyllä pitäisi ruskeasta laukusta erottaa helposti. Olen odottanut lipun kiinniompelemisesta lähtien, että joku tulisi joskus nykimään hihasta että heeeei, Valencia! Oktoberfesteillä se sitten vihdoin ja viimein tapahtui, tai ainakin melkein. Nimittäin, siinä oltiin kolmestaan brassi-Dayzen ja sen suomalaisen kielikurssikaverin kanssa, keskusteltiin varmaan että mitä nyt tehdään. Sitten joku kopautti olalle, se oli semmonen minusta hiukka vanhempi mutta espanjalaisen näköinen kaveri kylläkin, ja kysyi että no millainen oli Barcelona. En muuten ole varma, että millä kielellä se sitä kysyi, oliko se saksaa vai englantia. Järkeen kävis että no englantia totta kai mutta mulla on sellainen muistikuva, että olisin miettinyt että täh, puhuiko se juuri saksaa.. Takaisin tarinaan, otin nimittäin sitten laukun ja näytin että eikun Valencia. Kaveri sitten oli silleen et oho, voi anteeksi, niinpä onkin ja lähti menemään. Mutta ei se ihan sekaisin ollut, sillä Cataluñan (jossa Barcelona siis sijaitsee) lippu on melkolailla samannäköinen, samat värit ja kaikki. Joten melkein napakymppi, mutta vieläkin jään odottamaan sitä että joku tulee kysymään Valenciasta jotain.
Tästä aiheesta onkin hyvä hypätä takaisin koti-Suomeen. Nimittäin Tarja Turunen esiintyi täällä tämän kuun alussa. Ja tosiaan, kun se minun kaveri Dayze on Brasiliasta, niin sitä kautta olen sitten tavannut hänen brasilialaisia kavereitaan. Ja yksi heistä on ihan mieletön Suomi-fani. Tämä juontaa juurensa siitä, että hän tykkää mielettömästi Nightwish-yhtyeestä ja varsinkin juuri tästä entisestä laulajasta elikkä Turusesta. Ja se tyttö on muuten seko! Siis se tykkää ihan liikaa Suomesta. Ensinnäkin, se hokee (puolihuutaa) koko ajan että "Suomi, Suomi, Suomi!" ja en minä oikein tiedä enää, että miten pitää reakoida. Hymyilen sitten siinä vaan menemään. Minun on pitänyt totta kai opettaa hänelle sanoja suomeksi moneenkin otteeseen, kertoa Suomesta ja kerran se jopa kysyi, että miksi minun sukunimi ei lopu että '-nen'! Ilahtui tiedosta kun kerroin että no ei minun sukunimi mutta minun isän (eli Pylkkänen) Se on myös kovasti matkustamassa Suomeen ja kyseli jo, että millainen paikka on Kitee eli ko. bändin kotipaikka. Tuntuu, että just nämä brasilialaiset tapaa täällä hullun lailla suomalaisia, mutta minun kohdalle ei ikinä osu ketään! No, eipä sillä että suomalaisia haluaisinkaan tavata. Kuitenki, just tämä Suomi-hullu on sanonu Dayzelle, että minä oon kuitenkin se paras, koska minun kans voi jutella Nightwishistä, sillä tykkään orkesterista itsekin. Ja mehän on juteltu. Ja sen Tarja Turunen konsertin jälkeen se tuli mulle ihan onnessaan että "et usko mutta minäpä koskin Tarja Turusta!!" ja sitä rataa. Nii'in, että "Suomi, Suomi!" vaan.
Sitten siirrytään niinkin arkiseen asiaan kun purkinavaaja. Nimittäin, ei käyny ikinä mielessäkään, että joka maassa ei olis samanlainen purkinaukaisija! Vaan kun ei ole. Joskus ennen Suomessa lomalla käyntiäni minun piti laittaa lounasta lapsille ja itselleni, ja sitä varten olisi pitänyt aukaista tonnikalapurkki. Siinä sitten tietenkin aloin, että no missäs se nyt on se aukaisija ja etsin tietenkin semmoista pikkuista terää kun mitä meillä kotona on. No ei ala löytyä. Etsin vieläkin ja siinä jo melkein kiroan että miten tähän taloon ostetaan tämmösiä peltipurkkeja jos ei kerta oo aukaisijaa. No sitten Coco tulee keittiöön ja kysyy, mitä etsin. Ja kun kerron niin se näyttää semmoista ihmeellistä häkkyrää, mikä roikkuu viinipullonaukaisijan vieressä. Siinä vekottimessa oli kaikkea muuta, mutta ei semmoista isoa terää minkä odotin siinä totta kai olevan. Yritin sitä jokaisella mahdollisella tavalla mutta ei vaan aukea purkki. No, jäi sitten sillä kertaa tonnikalat syömättä ja seuraavalla kerralla Anna aukaisi purkin ennen töihin lähtöä, mutta ihmetteli että no minkänäköinen aukaisija sitten teillä Suomessa on. No semmonen normaali! teki mieli sanoa. Mutta - tuossa parisen päivää sitten tulin taas ongelman kanssa nokikkain. Siinä itelleni yritin kokkailla tonnikalaa ja riisiä ruoaksi, niin yhtäkkiä hokasin että voi helkkari, taas tuo. Sitten päätin että ja kyllähän minun pitää tämä oppia. Yritin monta kertaa, laitoin jo ns. aukaisijan pois, mutta otin sen aina uudestaan että pakkohan tämän on toimia. Sitten vihdoin ja viimein järkeilin että tuo piiiiieni osa tuossa nyt varmaan vastaa sitä terää ja sitten kun tuosta pyöritän ja nostan oikeaan asentoon niin josko se siitä lähtis.. ja sehän lähti! Hallelujakuorot huusi taustalla ja minä riemuitsin, kun kansi alkoi hiljalleen aukenemaan. Tuntui siltä, niinkun just olis tullu maratonissa ykkösenä maaliin, taikka siis parhaalla ajalla. Ei sillä, että ikinä oisin ikinä ees ollu maratonissa. Ymmärrätte kuitenkin mitä meinaan.
Asun siis tosiaan Münchenin Schwabing-kaupunginosassa. Kun olen joskus tavannut täällä saksalaisia tai siis müncheniläsiä nuoria kun on oltu esim illalla jossakin, ja kun kerron missä asun niin reaktiot on sitä "wouuu.." luokkaa.. Eikä se wow ole ollenkaan ihailun merkki. Ekalla kerralla kun joku pyöritteli päätä niin totesin kyllä ääneen että "joo, tiedetään" mutta en minä oikeasti tiennyt miksi se oli niin paha. Nyt kun täällä olen seitsemän kuukautta ollut niin tajuan. Tämä on nimittäin niin snobi paikka että vertaista saa hakea. Kun joku rikkaiden leikkikenttä. Täällä ei nimittäin kukaan kulje verkkareissa tuota kylänraittia (paitsi minä), kaikilla on aina tukka hyvin (paitsi minulla) ja naisilla on sellaiset älykalliit Louis Voutton-käsilaukut joihin se pieni LV-logo on painettu yks miljoona kertaa (paitsi minulla, mutta esimerkiksi Annallakin on.) Tässä kaupunginosassa on varmasti kylän korkeimmat asuntojen hinnat ja kaikki kaupat lukuunottamatta ruokakauppoja on sellaisia, mihin minulla ei tule ikinä olemaan hintojen puolesta asiaa. Ja jos menen vaikka drogerieen (eli se on sellainen kauppa, jossa on kauneudenhoitotuotteita, osaksi ihan ruokaa ja vaikkapa siivoamiseen ja lastenhoitoon liittyviä tarvikkeita) huppu päässä, niin kassa jättää melko suurella todennäköisyydellä tervehtimättä. Toisin sanottuna, minä en oikein istu tähän kaupunginosaan. Jos asuisin pysyvästi Münchenissä, niin tietäisin, missä en ainakaan asuisi. Mutta sitten taas minun perhe on kun nakutettu tähän maisemaan. Joten nykyisin kun kerron missä asun ja sieltä tulee sitä huh huh-reaktiota takaisin (ja sitä nimittäin tulee kaikilta nuorilta) niin voin ihan reilusti todeta, että no niinpä, tiedän mistä puhut.
Nyt alkaa mennä jo niin pitkäksi tämä kirjoitus että pitää lopetella. Mutta vielä yhden asian muistan kertoa. Nimittäin, en tiedä tiedättekö mitä on Tandemit. Tai Sprach Duot, kuten asia saksaksi ilmaistaan. Ne on yleensä yliopiston ylläpitämiä taikka niiden yhteyteen liittyviä juttuja, minkä tarkoituksena on parantaa ihmisten vieraiden kielien taitoja. Homma toimii niin, että jos haluat parantaa jonkun kielen käytännönosaamista, niin etsit parin tuon homman kautta, joka puhuu (yleensä äidinkielenään) kyseistä kieltä. Sitten tapaatte vapaa-ajallanne ja siinä sitten puhutaan. Ja yleensä ne tandemit on molemmin päin, että kumpikin osapuoli haluaa opetella sitä toisen kieltä. Espanjassa meidän saksalaiset kaverit teki tätä paljon, että ne olivat etsineet kielenharjoitteluparin Universidadin Tandem- öö, en nyt tiedä voinko sanoa palvelusta, mutta en nyt muutakaan sanaa keksi. No täällä sitten kaverini Elizabeth (joka on siis nyt jo palannut kotimaahansa Meksikoon) ja Dayze kummatkin olivat osallisena hommassa. Ja nyt meinaan kertoa siitä nolosta kokemuksesta, kun tavattiin Dayzen Sprach Duo. Eli netissä sille oli joku laittanut ilmoituksen että hän on saksalainen, eli hänen kanssa voi puhua saksaa, ja hän haluaisi harjoitella Dayzen kieltä, eli portugalia, koska on jopa asunut Brasiliassa. No, siinä meillä sitten oli Sprach Duo, ja meidän piti mennä viime perjantaina Dayzen kanssa ulos, mutta sitten se Sprach Duo olikin soittanut, että voitaisiinko tänään tavata ja puhua ko. kieliä. No, Dayze sitten tahtoi minut mukaan sen parin tapaamiseen, ja oli puhe että siitä sitten sen tapaamisen jälkeen jatketaan, minne oltiinkaan menossa. Me odoteltiin sitten Marienplatzilla (eli kaupungin keskeisimmällä paikalla) sitä heppua. Dayze ei yhtään tiennyt miltä se näytti, mutta sillä oli D:n kännykkänumero. Odoteltiin ja odoteltiin, kunnes kello alkoi olla jo kymmenen minuuttia yli sovitun ajan. Ja me ollaan siis Saksassa, niin odotettiin että se heppu on paikallinen. No, kohta paikalle pörhältää joku aivan ihmeellinen Jorma, mistä minä katoin että tuohan on ihan suomalaisen himohiihtäjän näkönen, ei ole malttanut edes piposta tai hiihtotakista luopua. Dayze sitten kuiskasi että voi ei, hänellä on tunne, että tuossa se nyt on. Ja kohta se jorma kaivaa kännykän povitaskusta ja me pidätetään Dayzen kanssa hengitystä, että kun nyt ei vaan D:n kännykkä soisi.. ja sehän soi. Minä käännyin poispäin hirveässä naurukohtauksessa ja söin jo nyrkkiä kun yritin pidätellä naurua, vaikka nauratti niin älytön. No, lyhyen puhelun jälkeen se jorma tuli sitten meidän luo ja esittäytyi pirteästi. Siis niin, Dayze on 23, mutta näyttää semmoselta 16-vuotiaalta ehkä, osaksi sen takia että se on niin pieni ja hento, osaksi siksi että sillä on hammasraudat. Se Sprach Duo oli arviolta 40 vuotias ja melko varmasti yksineläjä. Olo oli sen mukainen, niinkuin juuri oltaisiin tavattu Dayzen setä, jota se ei ole vielä elämässään tavannut. Ehkä ollut hiihtämässä niin paljon että sauvoiltaan ole kerinnyt tavata sukulaisiaan. No, me siinä sitten kuitenkin mentiin viereiseen Irish Pubiin ja siinä otettiin kaljat. Voin kertoa, että oli hiljaista. Kävi ilmi, että se tyyppi oli käynyt lyhyen aikaa olemassa Brasiliassa ja vieraillut siellä saksalaisessa koulussa. Oli kait ammatiltaan opettaja. Nimittäin sitten hiljaisuuden tappamiseksi Dayze kertoi minun olevan Suomesta ja sekös innostui - heti alkoi kyselemään suomalaisesta koulujärjestelmästä, että miksi me ollaan sen jonkun tilaston kärjessä, miten suomalainen systeemi eroaa saksalaisesta jne jne.. Minähän kun olenkin ammattilainen vastaamaan. No, kerroin sitten että miten Suomessa käydään koulua ja mitäkin koulua ja vastasin joihinkin sen kysymyksiin, mihin vaan pystyin. Niin ja saksaksi tietenkin, joten sekin vaikeutti tilannetta. Kaikkeen sitä elämässään joutuu! Kun koulupuheet loppui niin hiljaisuus iski taas. Kun ei siinä ollut tandem-parilla mitään yhteistä juteltavaa, ilmeisestä syystä. Yhdessä välissä sitten mulle iski vessahätä ja kiskoin Dayzen mukaan. Me ilmoitettiin jormalle asiasta ja kun tultiin takaisin - pum! Se oli ottanut jalat alle. Eli tilanne oli sillekin ihan yhtä nolo kun meille. Ja se oli muuten todella nolo. Minusta tuntuu, että meillä olis ollut enemmän juteltavaa sen Dayzen long lost-sedänkin kanssa (jos sellainen olisi) kuin tämän hepun. Me vain ihmeteltiin kun se vaan yhtäkkiä hävisi. Joten me ei oltu se epäkohtelias puoli.
No niin, nyt päästän teidät jo muihin hommiin, kylläpä tätä juttua on tullut jo riittämiin. Kirjoittelen taas myöhemmin, ettäpä siihen asti! Mukavaa syksyn jatkoa! (taikka talvea jo?)
PS. Keskiviikkona eli eilen täällä satoi pariin otteeseen lunta!! Vain vähän, kylläkin. Mutta silti mietin että onko tämä nyt todellista!
2 kommenttia:
Heipsan.
Kiitoksia taas päivän piristyksestä! :) Täälä yksinäni kämpillä hykertelin tälle sinun viimeselle kirjotukselle. Vitsit, että olis ollu mielenkiintosta päästä käymään sielä. Ihanaa kumminki, että tulet koti-Suomeen joulukuussa. Pitää sitten varppina nähä lomalla.
Mulla on vielä huomena viiminen (toivottavasti) musiikin historian tentti ja sen jälkeen suuntaan nokan kohti kotia. Täälä ei ole etes lunta...
Kirjottelen sulle viikonloppuna! Pärjäilehän sielä ja tee uusia mielenkiintosia huomioita. :)
t. Henna
Hei,
olipa taas hauskaa luettavaa:)
Vähän tuppasi naurattamaan nuo sinun kokemukset. Olemme vielä täällä Sirkassa mutta tanään lähdemme kotiin, minä Posiolle ja Kaisu ja Minna ehkä Dodankylään. Ehkä -sana tarkoittaa Minnaa ja Sirua.
Täällä on nyt ollut todella lauhaa, välillä jopa vesisadetta. Nytkin on kai 4 -5 astetta plussaa.
Kirjoittelen sitten kotoa lisää.
terveisin äiti, Kaisu ja Minna ja Siru
Lähetä kommentti