Iloinen jälleennäkeminen Karl Fazerin kanssa

Jes! Mulla on Fazerin sinistä!! Tai siis oli, nyt se on jo syöty. Tästä taivaanlahjasta sain kiittää Santa Monicassa sijaitsevaa pienehköä eurooppalaista elintarvikekauppaa, josta saa lähinnä saksalaisia juttuja, mutta myös yleiseurooppalaisia merkkejä ja pohjoismaisia syötäviä. Siellä sitten odotti myös Fazerin suklaata, turkinpippureita ja lakritsaa, sekä Pandaa että Halvaa. Maribouta löytyi myös, mutta sehän on taas sitten jo ruotsalaista.. Suklaalevy maksoi kuusi dollaria, mikä tekee nelisen euroa. Eli huomioonottaen, että suklaa tulee toiselta puolen maailmaa niin ei ole edes paha hinta. Ja voi miten iloiseksi tuttu suklaa minut teki! Oikeasti, hypin kadulla ilosta ja irvistelin tahtomattanikin. On se vain jännää, miten pienet asiat (SUKLAA!) saattaa joskus piristää.

Taas on edellisestä kirjoituksesta mennyt aikaa. Täällä on päivät menneet aika nopeasti. Monesti työpäiväni on aamu yhdeksästä ilta kuuteen, jonka jälkeen ei ole enää ollut energiaa tehdä oikein mitään, mitä nyt olen käynyt juoksemassa läheisellä lenkkipolulla parina päivänä. Rowan käy nykyään kesikiviikko- ja torstaiaamuisin koulssa, joten ne aamut minulla on ollut vapaata ja olen ruukannut tavata kaveriani Juliaa ja me on pistety brunchiksi. Eli aamupalan ja lounaan välimuodoksi. Löydettiin Santa Monicasta sellainen elokuvamainen, periamerikkalainen aamupalaravintola. Sinne kun istut loosiin niin tarjoilija tulee tervehtimään hymyillen, toisessa kädessä kahvipannu ja toisessa appelsiinimehukannu. Minun vakiovalinta on blueberry pancakes ja Julia on ruukannut syödä omeletteja. Annokset on tosi isoja, mutta jos ne ei olisi niin isoja niin tilaisin kaikkea mahdollista ruokalistalta, se kun näyttää aina niin hyvältä.

Viime viikolla meillä oli torstaista sunnuntaihin kylässä Adrianin äiti Kanadasta. Ihan kiva täti se oli, ja onneksi oli avuksi lastenhoidossa. Torstaiaamuna kun tiputettiin Rowan kouluunsa niin minä ja Jill ja Adrianin äiti ja Sacha ja Elijah (eli vuffemme) mentiin aamulenkille Mandevillen kanjoniin, se on pohjoisessa Los Angelesissa. Maisemat oli huikean hyvät, oltiin melko korkealla. Myös valtameri ja Santa Monican talot näkyi, vaikka meinasikin olla vähän sumuista. Polulla oli paljon muitakin aamulenkkeilijöitä. Minusta oli kerta kaikkisen ihanaa päästä luonnon helmaan välillä. Tässä kun on taas kolmisen kuukautta asunut betonin keskellä niin on mukava päästä vähän muunlaiseen ympäristöön. Vaikka asuinpaikkana Los Angeles eikä varsinkaan meidän kaupunginosa tunnu suurkaupungilta, ainakaan siinä mielessä missä New York tuntuisi. Los Angeles on niin levittäytynyt, ja kun meillä ei ole mitään yhtä tiettyä keskustaa vaan monta eriä pientä kaupunkia, niin ei tunne asuvansa suurkaupungissa. Ihmistä toki piisaa, eikä ikinä ole täysin hiljaista (niin kuin Lapissa), mutta muuten täällä on hyvin rento ilmapiiri. Eikä kovin kaupunkimainen. Tähän osasyynä on ainakin se että julkinen liikenne on syvältä, tai itse asiassa sitä ei ole juuri ollenkaan niinkuin kaupungissa pitäisi. Jos ei siis vielä ole selvinnyt, niin bussit on oikukkaita ja aina myöhässä, eikä ole metroja ja maanalaisia tai ratikoita. Tai no jaa, downtownissa on kuulema maanalainen. Mutta downtown Los Angeles ei ole kaupungin keskusta niinkuin sanasta voisi päätellä, siellä ei itse asiassa ole paljon mitään. Pilvenpiirtäjiä ja toimistorakennuksia jokunen. Joka tapauksessa, asiani pointti on, että jos vertaa Müncheniä ja Los Angelesia, niin ensiksi mainittu on ehdottomasti enemmän suurkaupunkimainen. Tai siis tuntuu enemmän kaupungilta, kuin el ei.

Lauantaina tapahtui minun ja Hollywoodissa sijaitsevan lempilevykauppani iloinen jälleennäkeminen. Lähdin sitten kotia seitsemän levyä rikkaampana, ja siltikin tuntui, että vaikka mitä jäi ostamatta.. Minä varoitan, kun vuoden päästä tulen kotia niin yksi matkalaukku on oikeasti vaan cd-levyille. Joka tapauksessa, levykaupasta tultuani kävelin paikkaan, josta perheeni sitten nouti minut autolla ja mentiin yhdessä syömään West Hollywoodissa sijaitsevaan juutalaiseen deliin. Deli on semmoinen vanha, 1950-luvun tuntoinen ruokapaikka, missä sielläkin syödään looseissa ja on isot ruokalistat ja muuta. Se seikka, että paikka on juutalainen, ei vaikuta silti kehenkään vaan siellä käy ihan joka sortin kansalaista syömässä. Ruokalistalla vaan on pari juutalaiseen kulttuuriin/historiaan liittyvää ruokaa. Juutalaisuus on kyllä jännä juttu, se ei ole pelkästään uskonto vaan enemmänkin kulttuuri, tai paremminkin identiteetti. Mutta palatekseni ruokaan, söin tonnikalasandwichin. Viime kerralla söin jotain keittoa, mikä ei maistunut minusta oikein millekään. Ja näytti siltä, niinkuin keittiössä elettäisiin pula-aikaa ja soppaani oli nakattu mitä vain jäljellä oli - ei juuri mitään. En muista enää keiton nimeä.

Ilmat täällä on olleet vilposia viime aikoina, ja melko sateisiakin. Jihuu! Mukavaa kun on vähän viilennyt. Tänään tosin taas aurinko paistelee eikä tosiaankaan tarvinnut takkia. Oltiin pitkästä aikaa Rowanin kanssa Santa Monicassa kirjastossa kuuntelemassa satutuokiota ja sen jälkeen mentiin rannalle syömään snacksejä, eli mitäs välipaloja ne suomeksi on. Meillä kävi hyvä tuuri, nimittäin ilma oli loistava. Ilma oli melko tuulinen, joten aallot oli upeat. Istuttiin sitten siinä särkällä ja mutustettiin viinirypäleitä ja tuijotettiin aallokossa keinottelevia surffareita. Vaikka oltiin melko pitkässä matkassa kotoa, meillä ei ollut rattaita mukana. Yritän jättää ne pikkuhiljaa pois bussimatkoilta ja yritän opettaa Rowania kävelemään itse, se kun on niin tottunut istumaan rattaissa. Tänään meni suht hienosti, mutta pienen osan matkaa minun piti kantaa pikkujeppeä. Mutta ekaksi kerraksi meni hienosti. Rowanilla on muuten viime aikoina ollut aivan erityisen ihastunut minuun ja koko ajan minussa kiinni. Jos katoan hetkeksikään, niin kohta alkaa "Mia, mia!"-huuto. Ja sitten kun tulen näkyviin niin kaveri hymyilee kun Naantalin aurinko ja hokee "Hi, Mia" sen yhden puolikymmentä kertaa. Se kai tykkää, kun luetaan sen kanssa kirjoja paljon yhdessä, käydään seikkailuilla (eli kävelyretkillä), välillä melkein painitaan ja leikitään kutitusleikkejä, ja tätä rataa. Sachalla sen sijaan on kiinnitarrautumiskausi, eli se tykkää erityisesti vetää minun hiuksia. Kyllä se puristaa kämmenen kiinni jos sille antaa siihen mitä tahansa, mutta erityisesti se tykkää minun hiuksista. Ja aina kun se tuossa minun olkapäällä on niin se löytää hiustupsun kätöseensä.

Nyt tulevana viikonloppuna on sitten tosisteen se Halloween. Mulla ei edelleenkään ole mitään Halloween-vaatteita tai pukua, enkä tiedä suunnitelmistani oikeastaan mitään. Saa nähdä.

Nyt koittaa taas se aika päivästä, kun tietyn lapsosen päiväunet on ohi ja on aika herätä ja kuulla lounaan kutsu. Kirjoittelen, jos Halloweenin hirveyksistä selviän hengissä! Naapuritaloihin on alkanut ilmestyä pelottavan paljon Halloween-krääsää..

It's been a hard day's night..

Täällä on todellakin paiskittu töitä. Vaippaikäisen perässä juokseminen yhdeksän tuntia putkeen on todellakin työtä, varsinkin sellaisina päivinä kuin tämä päivä että kaveri ei nuku päikkäreitä. Paristo meinasi loppua sekä minulta että Ro-ro'lta. Oltiin aamulle puistossa, sitten edessä oli eräänlainen lääkärintarkastus, joka tarkoitti myös kahta pistosta ja verinäytteen ottoa. Poika kesti kyllä ihmeen urheasti, vähän se itkeskeli piikkien kohdalla mutta siitä ei tullut mitään karjumista niinkuin olin etukäteen pelännyt. Kaveri on kyllä ihmeen vankkaa tekoa, että ei se kovin kaatumisia yms itke, mutta sitten taas se on melkoinen tunteellinen herkkis. Kerrankin kun vahingossa erehdyin sitä haisuliksi kutsumaan niin seurasi hirveä "no no no" huutoitku, että nyt loukkasit tunteitani. On muuten melko hauskaa, kun Rowanilla on huoneessaan pienen pieni lasten piano. Siinä se saattaa itsekseen istua musisoimassa, soittaa (siis ei hakkaa vaan oikeasti näppäilee) tosiaan pianoa ja laulaa päälle. Ollaan Jillin kanssa sitä mieltä, että vaippahousussa on kyllä muusikon vikaa. Tosiaan Rowan kuulee kotonaan aika paljon erilaista oikeaa musiikkia ja sen vaatekaapista löytyy erilaisia bändipaitoja. Jill on puhunut, että kun Sacha on vähän isompi niin olis mukava koko perheen voimin mennä käymään vaikka jossain konsertissa. Minähän olen sanonut jo aikaisemminkin, että tämä perhe on mulle ihan täydellinen match.

Koin tuossa eilen jotain melko jännää ja yllättävän hauskaa. Kaikkihan tietää ne semmoset vanhanaikaiset nelipyöräiset rullaluistimet, joita näkee aina jenkkileffoissa. No, meidän au pair-tapaaminen oli semmoisella skate rinkillä, eli siis luistinradalla, jossa tosiaan pyörittiin ympäri salia ne rullaluistimet jalassa. Ensimmäinen reaktioni rulalluistimet jalkaan saatuani oli, että nyt pelottaa, en varmana nouse tästä penkistä ylös ja kuulutin asiasta kyllä kaikille. No, sitten kun minuutti tämän jälkeen rohkaistuin niin tajusin että eihän tämä olekaan niin paha. Laskeuduttiin ramppia pitkin alas taisteluareenalle kaiteista kiinnipitäen kuin neljävuotiaat ekaa kertaa laskettelukeskuksen naruhississä, ja ensimmäiset kerrat rataa ympäri meni melko hitaasti ja kieli keskellä suuta. Siitä sen idean sitten kuitenkin sai ja pian tajusi, että hei tämähän on tosi hauskaa. Sitten piti päästä vaan nopeampaa ja nopeampaa. Jalkoihinkaan ei käynyt niin paljon kuin odotin. Kaaduin vasta loppuajasta väsymystäni, kun olin jo valmis luopumaan rulliksista ja suuntaamaan kohti seuraavaa sunnuntaipäivän ohjelmaa. Radalla kuitenkin hengattiin siinä melkein kaksi tuntia.

Tosiaan, minulla oli täällä kaksi kaveria, joiden kanssa tein melkein kaiken ja nyt on jäljellä enää toinen. Ruotsalainen kaverini palasi kotimaahansa kun rematchissä löytynyt perhe ei sitten päättänytkään ottaa au pairia. Kaverin Los Angelesin perheestä kuulin jälkeenpäin muilta, täällä pidempään olleilta au paireilta juttuja, että Jo'n perhe todellakin oli seko. Että aikaisemmillakin au paireilla oli paljon ongelmia, mutta Johanna oli kai ainoa, joka loppujen lopulta uskalsi sanoa asiasta jotain (minun ja Julian kannustuksella). Nyt toivotaan, että kaveri saadaan jotenkin takaisin tänne, vaikka lomalle jos ei muuten. Olen kuitenkin iloinen, että toinen näistä hyvistä kavereistani on vielä täällä. Ollaan melkoisia livemusiikkihiiriä molemmat, nytkin viikonlopun aikana käytiin erikseen perjantaina konsertissa ja sunnuntaina oltiin (ilmaisilla) musiikkifestareilla. Ja mukavaa oli! Ainakin musiikki oli hyvää, joka paikassa. Tämän takia Los Angeles on ihana, kun täällä on aina jotain menossa jos vaan ottaa asioista selvää.

En muista, olenko kertonut Halloweenista vielä mitään. Tosiaan, tuossa kahden viikon päästä suunnilleen on tämä jenkkijuhlien aatelinen alkamassa. Että sehän on tosiaan valtava celebration täällä. Tässäkin meidän kadulla on vaikka miten monessa talossa paljon Halloween-koristeita pihalla, kuten kurpitsoja, luurankoja, muovisia hautakiviä, valoja.. Suomalaiset pyörittelis päätä. Joka puolella kaupunkia on isoja Halloween-kauppoja, joten kostyymejä ja koristeitä kyllä löytyy vaikka millä mitoin. Minunkin on tarkoitus jotenkin pukeutua, mutta ajattelin kyllä pysyä ihan suht normeissa, että korkeintaan mustaa vaatetta ja ehkä valkoista kasvomaalia tai jotain tämmöistä. Tarkoitus kai on mennä katsomaan jotain isoa Halloween-kulkuetta West Hollywoodiin, jossa yksi iso katu kai suljetaan kokonaan juhlintaa varten. Päivää aikaisemmin perheelläni on tarkoitus mennä Hollywood Forever-hautausmaalle, jossa vietetään meksikoilaisten isoa juhlaa, kuolleiden muistopäivää. Muistan meksikolaisen kaverini kertoneen tästä, ja koska kaupungin väestöstä täällä on puolet tuosta somprerojen maasta niin käy järkeen, että täälläkin sitä juhlitaan. Ideana on, että mennään hautausmaalle piknikille, tuodaan kynttilöitä ja sitä rataa. Mutta palatakseni Halloweeniin, meidän Rowanillekin kuulema pitäisi keksiä puku. 2,5-vuotiashan ei itse vielä ymmärrä koko juhlasta mitään, että jos siltä kysyy mikä se haluaa olla niin vastaus on toinen sen perussanoista, eli "garbage truck" (roska-auto) tai "fire truck" (paloauto). Että siinä sitä sitten ollaan lähtöruudussa. Rowan tosiaan menee trick or treat'taamaan tässä meidän kotikadulla. Luojan kiitos mulla ei tarvitse osallistua koko hommaan mitenkään, minusta moinen ovelta ovelle kiertäminen on tylsää.. varsinkin jos pitäisi olla kotiovi-mikkona jakamassa niitä hemmetin karkkeja. Että taidan katsoa vain sivusta koko hommaa, onhan se toisaalta ihan jännä nähdä.

Posion kotisivujen webbikamera jo näytti kotipitäjässä olleen lunta maassa!!!!! Voi kun olisin paikan päällä. En paljon muusta haaveilekaan kun mäkeen pääsystä, mikä ei kylläkään Kaliforniassa ole mahdotonta. Olen monelta taholta kuullut täällä olevista paikoista, jotka on peräti yksiä Amerikan parhaita. Ei ne tietenkään tässä Los Angelesissa ole, mutta kun parisen tuntia ajaa tuonne sisämaahan päin niin ilmasto muuttuu. Semmoista sen on täällä Amerikassa, täältä löytyy kaikkea. Meidän on tarkoitus ihan noin perheenkin kanssa lähteä lautailemaan joskus talvella, teen kyllä parhaani lähdön toteuttamiseksi.

Tämmöisiä ihmeitä tällä kertaa. Tähän ala-asteen aikainen opettajani lisäisi, että "loput keittokirjasta". Hassua, miten mieleen jää tuommoisia pikku juttuja kymmenen vuoden takaa. Joka tapauksessa, loput sitten seuraavista kirjoituksista.

Sataa sataa ropisee..

Hyvää vesisateista huomenta. Aivan oikein, vettä ropisee ja joka puolella on kylmää ja märkää. Nyt on kolmas peräkkäinen vesisadepäivä. Mitään kaatosateita täällä ei kyllä ole, mutta kaiken järjen mukaan ei pitäisi sataa ollenkaan! Kaliforniassa pitäisi sataa vain kahtena viikkona vuodesta, ja nekin talviaikaan. Muutoin on kuivaa ja nurmikoiden vedensaannista vastaa meksikolaiset puutarhurit. Ei poikkeuksia.

Uskomatonta, olen ollut maassa kaksi kuukautta ja nyt jo joudun sanomaan ekat heipat. Yksi ruotsalainen hyvä au pair-kaveri nimittäin joutuu lähtemään. Sen perhe osoittautui todelliseksi mismatch'iksi, eli perhe ja au pair eivät sopineet yhteen. Raukka säikähti ja kerkesi varata ja kotiinpaluulennonkin, ennenkun minä ja toinen kaverini saatiin vakuutettua se yrittämään uudelleen. No, syntyi pattitilanne. Cultural caren, eli ohjelmamme, on löydettävä perhe torstaihin mennessä tai se on paluulento Sverigeen edessä. Ja torstai on huominen. Ei vieläkään tiedetä, miten käy. Mutta Kaliforniasta ja Los Angelesista tulee kaverille lähtö joka tapauksessa. Se on tosi harmi juttu, sillä olin hyvinkin ystävystynyt jo Johannan kanssa. Kaikki muut ruotsalaiset au pairit täällä on semmosia blondeja bimboja, jotka ei välitä muusta kun bailauksesta ja huulikiillosta, mutta Johanna on oikeasti järkevä ja mukava. Se vaan hätiköi tuon paluulennon oston suhteen, ja tästä syytän sitä, että se on vielä 19-vuotias, melko ujo ja ensimmäistä kertaa poissa kotoaan ja kotimaastaan. Tiedän että tuo kuulostaa tyhmältä minun sanomana, mutta kyllä ne pari vuotta kasvun kannalta vaikuttaa. Joka tapauksessa, tänään nähdään viimeisen kerran.

Viikonloppuna oli aivan painajaismainen liikenne. Teitä oli suljettuna ja oli ihan kamalat ruuhkat. Meidän oli tarkoitus näiden kahden hyvän kaverini kanssa mennä uusiin paikkoihin ja meillä oli kerrankin hyvät suunnitelmat, niin sitten ne kaikki peruuntui. Päädyttiin sitten loppujen lopuksi hengailemaan suosikkikaupunginosaani, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Ne uudet paikat ois kyllä olleet kivat, varsinkin kun tämä oli toisen kaverini viimeinen viikonloppu Losissa. Liikenteestä muuten, Kalifornia on maailman huonoimpien kuskien kotiseutu! Täällä on ihan kamala liikenne ja ihmisillä ei ole välistä mitään tietoa liikennesäännöistä. Tai vilkuista. Tai jarruista. Täällä on myös se jännä, että ellei ole erikseen kieltävää liikennemerkkiä, niin liikennevaloissa punaisilla saa kääntyä oikealle. Samoten parkkeeraaminen osaa olla painajainen. Joten toisinaan olen hyvin iloinen, ettei tarvi ajaa täällä. Toisaalta taas, autottomuus vaikeuttaa eloa aika paljon. Ja minähän tosiaan olen ainoa, joka kävelee täällä yhtään minnekään.

Tälle viikolle on yksi konsertti tiedossa perjantaina ja sunnuntaina on pakollinen au pair-tapaaminen. Niitä on siis kerran kuukaudessa, ja tämä on ensimmäinen oikea tapaamiseni. Työrutiinini on nyt jo kolmatta viikkoa samanlainen, eli työskentelen maanantaista perjantaihin yhdeksästä kuuteen.

Nyt loppuu kyllä juttu kesken, joten alan valmistautua alkavaa työpäivään. Kalifornia kuittaa!