Lopun aikojen alku, osa 1.

18. päivä eli tänään keskiviikkona olen ollut tasan 8 kuukautta tässä Olutlandiassa. Eli se tarkoittaa sitä, että tasan kuukauden päästä vietän viimeistä päivääni Saksassa. Tuntuu, että eihän se voi olla totta. Tuntuu, että enhän minä lähde/pääse täältä koskaan pois. Kyllä mahtaa tuntua oudolta päästä kotia, kun tajuaa että enää ei tarvikaan lähteä vähään aikaan mihinkään.

Täällä kotona on sellainen tilanne, että Anna vanhemmat ovat viikon ajan kylässä. Eli juuri ne, kenelle äiti oli aikanaan Hampurissa töissä. Minulle se lähinnä tarkoittaa sitä, että melkein joka ilta on lapsenvahdintaa. Nimittäin niin hienot ihmisethän (eli siis vanhemmat ja isovanhemmat ja muu lähettyvillä oleva perhe) käyvät hienosti ravintolassa syömässä. Lapset eivät ole mukana, sillä illallinen on aina niin myöhään että lapset jäävät nukkumaan ja minä jään siis nukuttamaan lapsia. Minulla siis vallitsee vähän niinku semmonen ”syö mitä kerkiät”-meininki täällä, varmaan voin melkein kahden käden sormilla laskea ne kerrat kun minua on odottanut lämmin ruoka kotona ja olen saanut syödä vanhempien kanssa. Miten onkaan äitin ruokia ikävä – ja pottuja! (aivan uskomatonta että ikävöin pottuja) Ainiin, pitääpä mainita että joskus alkuaikoina oli puhetta siitä, miten saksaksi nimitetään vanhempia. Kun ne viralliset sanathan on ”mutter” ja ”vater”, mutta kaikki lapset kutsuu vanhempiaan ”mamaksi” ja ”papaksi”. Anna kertoi, että aluksi Coco oli kutsunut vanhempiaan ”mamiksi” ja ”papiksi”, mutta siinä vaiheessa vanhemmat puuttuivat tilanteeseen ja opettivat, että ei kun mama ja papa. Mami ja papi ovat kuulemma vähän semmosia hienostosanoja, mitä (ne paljon minun mainostavat, täällä Schwabingissa tämä sana on tullut minun sanavarastoon) snobit käyttää, eikä he halunneet että omat lapset kutsuu heitä niin. No, Anna puhui itsensä vähän pussiin, sillä hän itse käyttää vanhemmistaan pelkästään nimityksiä mami ja papi. Voi hyvä tavaton.

Muutoin menee perheen kanssa mukavasti. Harmi, ettei perhe ole itsenäisyypäivänä täällä, olisin voinut leipoa heille vaikka korvapuusteja ja vihdoin ja viimein näyttää Suomen kuvia. Ei sillä että mulla paljon kuvia edes olisikaan, nimittäin tietokoneeni meni hajalle Espanjassa ja tähän vaihdettiin kovalevy ihan hetki ennen Saksaan lähtöä, joten en kerinnyt siirtää kuin muutaman kuvan tähän. Kuvista puheenollen, ajattelin askarrella perheelle läksijäis/joululahjaksi pienen valokuva-albumin kuvista, mitä olen ottanut täällä ollessani. Niitä ei ole kyllä paljoa – eikä minusta ja lapsista ole muuten yhtään. Mutta niin, pitäisi siis ottaa selville, miten täällä toimii nuo kuvankehityspisteet, mitä kaupoissa näkyy..

Philipp oppii pikkuhiljaa enemmän ja enemmän puhumaan. Ei se vieläkään hirveästi puhu, mutta uusia sanoja on selvästi ja se osaa reagoida enemmän, esimerkiksi jos kysyy jotain niin vastaus tulee jo melko varmasti. En ole muistanut vissiin mainita, että Philipp osaa jo sanoa meidän kaikkien nimet. No ’mama’ ja ’papa’ on helppoja, kuten myös ’coco’. Maria on liian vaikea sana, joten minun nimi on lyhentynyt sitte Mia:ksi, ja tätä nykyä minua puhutellaan Philippille Mia’na.

Täällä Saksassa on tuossa, olikohan 11.päivä jonkun pyhimyksen päivä, mikä tarkoittaa sitä, lapsilla on tapahtuma nimeltä Laternenlauf, eli lyhtykulkue. Kindergarteneissa askarrellaan lyhdyt ja sinne sitten laitetaan kynttilät ja kävellään kulkueena pimeän tullen laulaen Laterne-lauluja. Osaan yhden jo ulkoa... Oli niin kummallinen homma, että oltiin koko perhe paikalla, jopa isä pääsi osallistumaan. Minun ei olisi tarvinut tulla, mutta halusin. Oli se jotenkin herttainen homma, vaikka kulkue ei nyt pitkä ollutkaan ja kaikki oli jostain syystä vähän sekavaa.
Toissa sunnuntaina kävi myös niin hauskasti, että perhe kutsui minut mukaansa museoon. Mentiin museeon nimeltä Haus der Kunst, jossa oli tällä hetkellä kiinalaisen taiteilijan Ai Wei Wein poliittisesti kantaaottava näyttely. Näyttelyn nimi oli So Sorry. Ulkoseinällä oli todella iso, tuhansista koulurepuista tehty taideteos, mihin muodoistui kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä lause ”hän eli onnellisesti kahdeksan elinvuottaan”. Taideteos oli muistomerkki (Kiinassa) maanjäristyksissä kuolleille koululaisille. Sisällä oli sitten esim. taideteoksia, jotka oli koottu vuosituhansia vanhojen temppelien osista. Kiinan hallitus oli määrännyt temppelit tuhottaviksi uudistusaallon nimissä. Ja tätä rataa. Näyttely oli ihan mielenkiintoinen, mutta onneksi ei tarvinut itse maksaa pääsymaksua.. Se kun oli kymmenen euroa.

Mietin tuossa yksi päivä kielitaitoni kehittymistä. Ennen tänne tuloa olin tosi epävarma saksastani ja käytännön kielitaitoni oli kyllä aika heikoilla. Suurin ongelmani tuntui olevan, etten niinkään tiedä perussanoja ja artikkelit, ne nyt oli ihan mahdottomia. Ensimmäiset kuukaudet puhuin kaupungilla (esim. kaupoissa) mieluummin englantia, kun tuntui ettei kieli oikeasti taipunut yhtään mihinkään. Nyt on kuitenkin sellaisessa pointissa, ettei enää edes halua käyttää englantia. Alussa käytimme kotona myös englantia vanhempien kanssa, nyt ei olla kuukausiin puhuttu enää sanaakaan muuta kuin saksaa. Jos yritän puhua englantia, niin alussa meinaa tulla pelkkää saksaa ulos suusta. Suomen kirjoittaminen onnistuu näköjään ihan hyvin, mutta spontaanissa puheessa tulee välistä pitkiä ajatuskatkoja. Nyt ehkä uskallan jo vastata myöntävästi, jos joku kysyy että puhunko saksaa. Kaikkeahan ei tietenkään voi osata – kuvitella nyt, näin monimutkainen kieli muka pitäis oppia täydellisesti yhdeksässä kuukaudessa, keine Chance! Teen siis vieläkin puhuessani virheitä. Mutta ehkä parhaiten juuri oppii, kun tekee kovaan ääneen virheitä. Heti virheen huomattuaan alkaa tieten ärsyttämään, mutta sitten siitä vaan jotenkin oppii, eikä halua tehdä enää samaa virhettä toiseen kertaan – eikä tee. Että olen ihan suht tyytyväinen kielitaitooni, kunhan en vaan heti unohtaisi sitä Suomeen tultuani.

Oltiin tuossa viime viikon torstaina vähän uusilla vesillä. Nimittäin ruotsalainen kaverini Sara kutsui minut mukaansa yhteen tapaamiseen, johon hän oli saanut suomalaiselta (!) tutultaan kutsun. En siis tuntenut tätäkään suomalaista etukäteen, se on yksi niistä suomalaisita pikkutytöistä, jotka ei halua oppia saksaa. No eniweis, se tapaaminen oli englantia puhuville, Münchenissä asuville, öö, nuorille aikuisille. Kuulostipa viralliselta! No, kiskoin sinne sitten myös Dayzen mukaan ettei sillä tarvi jäädä kotia nyhväämään, vaikka se ei niin englantia puhukaan. Siellä sitten tavattiin ja juteltiin monien uusien ihmisten kanssa. Oli kanadalaisia, jenkkejä, brittejä, tanskalaisia.. Ja törmäsin kahteen suomalaiseen! Toinen oli siis tämä Saran kutsunut tyttö, joka asuu kanadalaisessa perheessä täällä Münchenissä. Odotin, että se on jo oppinut perheensä aksentin mutta ei, se oli niin suomalainen kun olla ja voi! No sitten tämä toinen oli – uskomatitonta – Rovaniemeltä! Se oli kans semmonen suht minun ikänen tyttö. Mikä oli myös tosi kivaa, oli se, että päästiin pelaamaan pöytäjalkapalloa! Siis sitä peliä, missä on niitä pikkusia ukkoja joita käännellään. Minä ja Dayze pelattiin jotain aivan outoja tyyppejä vastaan, hävittiin melko reippaasti.. Mutta kohokohtani oli, että tein (vahingossa) yhden maalin! Mutta ei siinä, tapaaminen oli ihan kiva. Tai no selvennetään vielä sen verran, että se tarkoitti vaan sitä, että iso kasa ihmisiä menee normiin baariin (siis nimenomaan baariin eikä mihinkään discoon) ja siellä sitten vaan hengataan ja jutellaan vähän kaikkien kanssa. Suomalaisenahan semmonen on vähän vaikeaa, ja se toinen suomalainen (juteltiin muuten pelkää englantia keskenämme) kertoi että ensimmäiset kerrat hänellä vastaavissa oli melko surkeita. Mutta meillä oli ihan kivaa, ja ehkä mennään vielä toisenkin kerran.

Siellä muuten juttelin yhden kanssa, joka oli New Yorkista, mutta oli kuulemma puoliksi saksalainen. Puhui siis saksaa ilman tosi tökeröä jenkkiaksenttia. Eniweis, pointtini oli siinä, että hän asuu myös Schwabingissä. Kysyin sitten että no mitä pidät, enkä kuullut vastausta siinä melussa oikein. Luulin, että vastaus oli että ”en tykkää” niin kuin mikä on oma mielipiteenikin, mutta oikeasti tyyppi sanoikin että ”aivan ihana!” No, ennen kuin kävi ilmi mitä kaveri oli oikeasti sanonut, jatkoin itse vaahtoamista että joo minä en tykkää myöskään, kaikki ihmiset on niin snobeja.. Sitten se korjasi, että niin siis minä kyllä tykkään tosi paljon Schwabingista. No alapa siinä sitten nolona selittämään että voi ei anteeksi, en mää tarkottanu mitään pahaa!! Olipas tuttu tilanne, että menin puhumaan ohi suuni.

Täällä alkaa siis tosiaan joulu tekemään tuloaan. Marienplatzille, eli kaupungin keskuspisteelle, on alkanut nousta pieniä (tyhjiä) kojuja ja tänään siellä kohosi jo koristelematon joulukuusi. Päättelin, että ehkäpä täällä on piakkoin joku joulunavaus tai vastaavaa. Kaupoissa, varsinkin tavarataloissa alkaa olemaan jo tosi paljon joulukoristeita ja muuta jouluhömpötystä. Joulumarkkinoita ei vielä ole näkynyt, varmaan tuossa kuun vaihteessa ovat sitten käynnissä jo. Dayze meinasi, että lähdettäisiin käymään Nürnbergissä. Siellä on kuulema Saksan kuuluisimmat joulumarkkinat... minä en kyllä tiedä niistä mitään.

Minun tulevaisuudensuunnitelmat menevät niin, että viikonloppuna olisi tarkoitus lähteä tekemään mukka Dresdenin kaupungissa (se on pohjoisempana, melko lähellä Berliiniä) moikkaamassa kahta kaveria. Sinne lähtö ei tosin ole vielä varmaa, sillä kyytini ei ole varma. Joten kerron ensi kerralla että tuliko sitä lähtöä vaiko eikö. Ensi keskiviikkona on sitten konsertti numero kakkonen, se iiiso. Sitten sen jälkeen joku päivä ryntään leffateatteriin, yksi (toivottavasti hyvä) elokuva on tulossa ensi-iltaan. Sen jälkeen aikaa on vielä se pari viikkoa, enkä usko että sille ajalle on mitään ihmeellisempää ohjelmassa.

Eipäs täällä muuta, ei ole tapahtunut mitään ihmeellisempää, eikä mitään mikä olisi verrattavissa esimerkiksi tonnikalaepisodiin, josta kerroin pari blogitekstiä sitten. Saan varmasti vielä jäljellä olevista viikoista revittyä jotain kirjoitettavaa, sitten blogini alkaa talviunille. Vaan vielä ei ole urakka ohi ☺