Pian uusi tunnusbiisini on California dreaming..

..mutta sitä ennen saan laulaa Lapponiaa. Nyt on perjantai-iltapäivä kun tätä kirjoitan, ja rematch-yritykseni päättyy virallisesti tulevana maanantaina. Joten jos tämän päivän aikana au pair toimistomme ei minulle sopivaa perhettä löydä, niin se tarkoittaa käytännössä sitä, että tiistain lento takaisin kotimantereelle on varma. Minua on yritetty semmosen nelisen perheen kanssa yrittää sovittaa yhteen, mutta joka kerta homma on kaatunut siihen, että mulla ei ole tässä maassa kelpaavaa ajokorttia. Sitä en siis ikinä hankkinut, koska tämä Losin perheeni ei halunnut minun ajavan. Ja minunhan tosiaan täällä piti koko vuoteni viettää. Kalifornialaisen ajokortin suorittamisessa olisi mennyt kuitenkin pitkähkö aika, sillä ajokoepäivämäärää ei olisi ihan lähiajoille saanut. Tämä on sitten ollut se minun kompastuskivi, minkä takia ei ole yhdenkään perheen kanssa onnistanut.

Totta kaihan minua harmittaa, kun pitää lähteä täältä pois. Mielelläni olisin täällä ensi-heinäkuuhun asti ollut. Perhe on kuitenkin näin päättänyt ja toisaalta ymmärrän kyllä. Olen Suomeenpaluusta toisaalta ihan mielissäni ja odotan talvea innolla, meinaan keskittyä yhteen suosikkiharrastuksistani eli lumilautailuun. Sitä vaan jotenkin ajattelee, että tänne ei niin helposti takaisin tulla. Onhan se siinä mielessä totta, että kun tähän maahan tultaessa on aina oltava kaiken maailman viisumit ja muut paperit kunnossa... mutta suunnitelmissa on kyllä tulla käymään täällä lomalla tulevina vuosina ja jonain kauniina päivänä muuttaa tänne takaisin. Ei tämä minnekään katoa, vaikka siltä tuntuukin. Serkkuani Hennaa lainatakseni, joskus pitää lähteä pois jotta voi tulla takaisinkin. Tätä olen jankuttanut itselleni viime viikot. Mitä perheeseen tulee, niin ne saattaa muuttaa pois täältä. Ainakin tästä meän nykyisestä talosta varmaan muuttavatkin näiden suunnitelmien mukaan toukokuussa. Mutta sitten taan, on periamerikkalaista puhua kaikista mahdollisuuksista ääneen siten, että ne kuulostaa suomalaisen korvaan melko varmoilta suunnitelmilta. Sen jos minkä on tässä maassa oppinut, että puhuminen ja suunnitelmat on ääneen ajattelemista, mikään ei ole varmaa ellei se koska jotain, mikä tapahtuu tällä sekunnilla. Eikä sittenkaan aina.

Lapset on kasunneet hirveästi ja kehittyneet. Vauvasta ei tosiaan voi enää päätellä, että se syntyi ennen aikojaan. Se on iso ja pyöreä kun mikä. Rowan on oppinut puhetta aivan mahtavasti. Kävin tässä 10 minuuttia sitten jo pikkuherran kanssa aivan oikean keskustelun, joka meni näin:
-I need to watch Ratatouille (Disneyn animaatio)
-No, we're not watching TV right now.
-How about a cookie?
-No... well, you have to take a nap first and after that we can consider having a cookie.
Kun tulin tänne niin Rowanin keskustelut oli tätä luokkaa: omnomnomnom garbage....truck. Joten kehitys on huima, ja en voi malta odottaa, että kuulen miten se puhuu, kun seuraavan kerran nähdään.

Viimeiset päiväni Kaliforniassa (no ja Amerikassa) meinaan kuluttaa mahdollisimman vähällä stressillä ja yritän tankata aurinkoa niin paljon pankkiin kun ikinä pystyn. Kun ajattelen näitä kuutta kuukautta, mitä täällä olen viettäny, niin ei voi olla kun iloinen ja kiitollinen. Oli mahtavaa - ja tosiaan tänne on hyvä sitten myöhemmin palata. Nyt nokka kohti lumista talvea, kunhan ensin pakkauksesta ja matkustuksesta selviän. Mietityttää kyllä, että mitenhän saan tavarani Suomeen - mulla kun on yksi iso matkalaukku, reppu ja skeittilauta huolehdittavana. Kävin ostamassa tänään kaksi pahvilaatikkoa, jolla laitan kirjoja ja kenkiä tulemaan kotomaahan päin.

Kiitos, taas kerran, mukanaolosta ja nähdään koti-Suomessa! Yritän tuoda palasen auringonpaistetta mukanani :) Uusia seikkailuja odotellessa, Maria (joka on jo niin tottunut täkälaiseen lempinimeen Mia, että hädin tuskin muistaa oikeaa nimeään)

Muutosten tuulet puhaltaa, taas.. Eihän edellisestä kerrasta ollukaan ku 5kk.

On vähän jäänyt tämä kirjoittelu. Sen sijaan on kyllä tapahtunu senkin eestä. Vuosi vaihtui, kävin New Yorkissa, palasin Losiin, sairastuin kuumeeseen ja nyt nykäistiin matto jalkojen alta. En tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mulla oli tarkoitus kirjotella pitkästi New Yorkista ja mitä kaikkea siellä näin, mutta nyt ei kyllä huvita. Nimittäin täällä tapahtuu semmosta, että minun Kalifornian aika näyttää tulleen odotettua nopeampaa loppuunsa. Tämän perheen, missä asun, tilanne on mennyt siihen, että minulle ilmoitettiin eilen, että he eivät voi enää jatkaa au pairin pitoa. He tarvitsevat tilaa ja aikaa perheelleen ja lasten mukana tulleille ongelmille. Suurin syy taitaa olla tuo nelikuukautinen Sacha, jolla on koliikkia ja unettomuutta ja muuta. Myös Rowan aloittaa kokopäiväisen koulun, sillä se lapsi tarvitsee omanikäistensä seuraa. Vanhemmat on välillä kun zombeja. Kukaan ei olisi uskonut että tähän päädytään, mutta alan pikku hiljaa ymmärtää, että totta tämä on. Eli minun on muutettava pois.

Tämä jättää minulle kaksi vaihtoehtoa. Joko a)maitojunalla kotiin, tai no tässä tapauksessa lentokoneella, taikka b)rematch. Rematch'hän on sitä, että minulle etsitään uusi perhe, jonne menen. Se voi olla mistä puolelta Yhdysvaltoja vain. Molemmat vaihtoehdot itse asiassa kelpaisivat minulle, mutta taidanpa yrittää tuota rematchiä. Vielä olisi nimittäin 6 kuukautta jäljellä. Mutta perheen on kyllä oltava oikeanlainen tai tulen kotiin. En suostu menemään mihin perheeseen vain.

On hirveän surullista lähteä. Perhe ja minä oltiin noin ihmisinä täydellinen match, me tultiin tosi hyvin toimeen. Tuntui että minä olen ainoa au pair ainakin tässä osavaltiossa, jolla ei ole minkäänlaisia ongelmia. Siksi kaikki onkin nyt tosi yllättyineitä kun kerron mitä tapahtui. Perhettä ja varsinkin Rowania tulee tietenkin kova ikävä. Samoin on aivan kamala harmi jättää Kalifornia, jos on niikseen. Tämä paikka tuntui niin kodilta.. tuntui että olin täällä ihan kuin kotonani Lapissa. Mutta kaikelle tapahtuvalle on aina syy, niin kunhan tästä alkushokista pääsen eroon niin alan jo nähdä muutokset positiivisessa valossa. Uusia seikkailuja, uusia paikkoja. Kaikki alkaa taas ihan alusta.

Uudet vuodet ei ole kyllä minun parhainta aikaa näköjään koskaan. Pari vuotta sitten vietin tammikuun ensimmäistä päivää poliisiasemalla, viime vuonna tajusin päätyneeni takaisin Posiolle asumaan. Ja nyt minua potkitaan taas aivan uuteen, tuntemattomaan suuntaan. Ilmoitan kun tiedän, minne päädyn. Pidetään peukkuja pystyssä, jooko.

Oi kuusipuu.... tai sen olemattomuus.

Hyvää jouluaattoa läntisestä Los Angelesistä. Täällä on niin aurinkoinen päivä että voisi ihan hyvin kuvitella olevan heinäkuun. Kun istun keittiönpöydän ääressä ja katson ulos niin missään suunnassa ei ole merkkiä joulusta. Meillä ei ole joulukoristeita eikä kadun toisellakaan puolella naapuritaloissa ole kellään mitään. Sen sijaan meidän viereisissä taloissa on kaikissa jouluvalot joka puolella. Suomalaiselle ne on aika räikeät, mutta pahimmat joulukoristeet oon nähny tuolla Beverly Hillsin, Westwoodin ja Pacific Palisadesin aluiella, rikkaiden taloissa. Valoporoarmeija ei kerta kaikkiaan OLE hienonnäköinen ilman lunta, se kirkkaanvihreä nurmikko ei toimi samoin!

Meillä oli aamupäivällä Jillin kaverin perhe lapsineen kylässä, syötiin pannukakkuja ja hedelmäsalaattia. Kaveri perheineen oli Englannista, Lontoosta ja siinä syönnin ohessa ne tiedusteli, että ootteko te oikeastaan ikinä juhlineet mitenkään joulua. Vastaus oli, että käyvät kiinalaisessa syömässä ja sen jälkeen menevät katsomaan leffaa. Se on kuulema normaali juutalaisten tapa. Nyt iltapäivällä, tuossa neljän aikaan ollaan lähdössä meksikolaisen kaveriperheen tykö joulupäivälliselle. Itse päivällinen on siis meksikolainen, mutta jälkiruoka suomalainen - viedään glögiä ja pipareita ja minun pitää taikoa lättyjä. Illalla kai on jonkinlainen lahjatuokio.

Vaan ei tämä tämmönen kesäjoulu oo kyllä mistään kotosin. Ja jouluttomuus on kerta kaikkiaan outoa. Vaikka en olekaan mikään jouluihminen, niin silti kun jouluun on niin tottunut niin nyt on outoa kun sitä ei olekaan. Voisin kuvitella että ensi vuonna joulu tuntuu aivan mahtavalta - ihan vaan siksi että kun on Lapissa lumen keskellä.

Kun edellisen kerran päivittelin kuulumisia niin Suomen itsenäisyyspäivä oli ovella ja mulla oli operaatio kokkaus stressinä. Meni yllättävän hyvin, kukaan ei kuollu ruokamyrkytykseen ja makaronilaatikko sekä korvapuustit onnistui ihmeen hyvin! Pöydällä paloi kaksi tuikkua ja Finlandia hymni soi. Jill osti mulle valkoisia kukkia ja niiden vaasiit teippasin askartelemani Suomenlipun. Sain myös lakritsia, täällä kun on Pandan lakritsia saatavilla. Itsenäisyyspäivä ja jouluaatto on kaksi semmosta päivää vuodessa, jolloin toivoisi olevansa kotona Suomessa Muista ei niin väliksi.

Mitähän täällä on muuta viime aikoina. Paras au pair-kaverini lähti kotimaahansa ennen kuun puoltaväliä. Viikonloppuna ennen sen lähtöä käytiin kuiten Universal Studioilla, siellä oli Grinch-teemainen joulupäivä. Grinch elokuvan hahmot sielä tosiaan hyppeli ympäriinsä ja avasivat joulun. Käytiin myös vakiolaitteissa, kuten Simpsonit-simulaattorivuoristoradassa (se oli ihan huippu!), Muumio-vuoristoradassa ja Jurassic Park-jokiseikkailussa. Lisäksi tehtiin Studio Tour-jossa meitä kierrätettiin itse studiorakennusten ulkopuolella sekä muutamissa lavasteissa (ajettiin Psykon talon ja motellin ohi, pysähdyttiin keskelle Tom Cruisen War of the Worlds-leffan lavasteita ja käytiin King Kong 3D-tunnelissakin. Siellä se tappeli dinosaurusten kanssa.) Oli ihan jännää - ja kaikista jännintä oli se, että pääsylipulla pääsee vuoden 2011 aikana ilmaiseksi sisään niin monesti kun haluaa. Lippu olikin kyllä ihan hintava, joten on se oikeutettuakin.

Huomenna jään yksin kotosalle kun muu perhe lentää Känädään. Nähdään sitte New Yorkissa, jonne minun matka alkaa 29.joulukuuta, kello viisi aamulla taksilla lentokentälle. Siellä olen (ollaan) yli vuodenvaihteen ja 3.päivänä tammikuuta tullaan takaisin. Viidentenä päivänä Rowan aloittaa uuden koulun tässä lähempänä kotia. Saa nähdä mitä uusi vuosi tuo tullessaan...

Eniweis, hyvää joulua ja loppuvuotta! Kalifornia kuittaa ja palaa asiaan 2011.

Hanukkaa, joulukoristeita ja Suomi 93 vee (Marian kokkaustaidot 0 vee ja koetuksella)

Los Angelesissa sataa. Aamulla oli vielä pilvistä, mutta myöhään iltapäivällä sade puhkesi. Olin tänä päivänä kirpputorilla Melrose avenuella ja kuuluisassa The Grove ostoskeskuksessa, ja näistä jälkimmäiseksi mainitussa ollessa ei voinut erehtyä siitä, että joulunaika on käsillä. Harmi kun unohdin taas kerran kamerani kotiin, mutta siellä tosiaan joka kulma oli koristeltu joulukoristein. The Grove on itse asiassa ulkoilmaostoskeskus, ja sen keskellä oli järjettömän iso joulukuusi. Lisäksi siellä oli jouluvalojen ohella Joulupukin paja, jossa pukki otti lapsia vastaan ja kuunteli lahjatoiveita. Täällä on tulossa ensi iltaan joulukuun puolessa välissä Yogi-karhun uusi elokuva, joten joulukoristeiden lisäksi The Groven keskusaukiolla oli puistonvartijan mökki ja minä sekä itävaltalainen kaverini Jules otettiin kuva minusta ja pahvisista Yogi ja Boo boo karhuista. Boo boo on siis se pikkukarhu, joka seuraa Yogia joka paikkaan.

Aika on mennyt taas tosi nopeasti, viikot vain hurahtaa ohi. Nyt kotona arki on palaamassa normaaliin, sillä Jillin työprojekti on nyt ohi. Meillä on ollut viimeiset pari viikkoa minun lisäksi toinen babysitter, mutta nyt häntä ei siis enää tarvita. Harmi, sillä minusta ja babysitteristä kerkesi tulla kavereita, ollaan nähty työajan ulkopuolellakin. Eilen olin esimerkiksi babysitteri-Hannan poikakaverin synttäri-illallisella ravintolassa nimeltä Casablanca. Koko ravintola on omistettu Casablanca-elokuvalle, joten siellä on elokuvan postereita ja maalauksia ja elokuvassa käytettyjä tavaroita. Ravintolan ruoka ei suinkaan ole marokkolaista vaan meksikolaista, mikä on aika hassua.

Viime viikolla, tai siis nyt päättyneellä viikolla, pääsin vihdoin näkemään perheenisä Adrianin toimiston. Adrian siis tosiaan on töissä elokuviin visuaalisia efektejä tekevällä yhtiöllä, on sielä kuulema manageri/muuten vähän korkeammalla tasolla. Koko laitos koostuu monesta hallista, ja paikka on tarkoin vartioitu. Päästiin näkemään vain osa koko paikasta, sillä jotkut tilat on vierailijoilta kiellettyjä, koska niissä työstetään toistaiseksi vielä salaisia elokuvaprojekteja. Tässä kaupungissa elokuvabisnes on tarkkaa. Joka tapauksessa, pelkästään se tila mitä nähtiin, oli hieno. Paikka oli tosiaan iso halli, jossa oli pieniä toimistokoppeja ja looseja. Hirveän viihtyisän tuntoinen paikka kuitenkin, varsinkin kun siellä on paljon elokuviin liitttyvää materiaalia. Siellä on yhdellä seinällä kaikkien elokuvien posterit, joiden efektejä yhtiö on tehnyt. Lisäksi siellä täällä on elokuvissa tai niiden tekemisessä käytettyä lavastetta. Näin esimerkiksi yhden Titanicin pienoismallin, mitä on käytetty kohtauksia rakennettaessa. Tosisteen, olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa. Nyt viime aikoina Adrian ja kumppanit on työstäneet elokuvaa Tron, joka näyttäisi olevan melko iso täällä. Suomessakin se taitaa alkaa pyöriä joulukuun puolesta välistä. Pitänee se itselläkin käydä katsomassa, ihan vaan koska Digital Domain on tehnyt efektit siihen.

Huomenna on rakkaan kotomaan itsenäisyyspäivä. Minä olen aina ollut patrioottinen, mutta niin minusta kyllä kaikki suomalaiset on. Faktahan on, että Suomi on maailman paras maa - se ei kylläkään tarkoita sitä, että haluaisin siellä aina asua.. mutta paras se on silti. Joka vuosi siis olen aina jotenkin halunnut kotimaan syntymäpäiviä juhlia. Tänä vuonna sitten päädyin siihen, että kokkaan perheelleni illalla kotoisasti makaronilaatikkoa ja jälkiruoaksi kahvia (tai no nei varmaan pysty juomaan kahvia enää siihen kellonaikaan, että ne varmaan päätyy teehen) ja korvapuusteja. Ja Suomenlipun meinaan askarrella ruokapöytään ja yritän löytää Sibeliusta taustalle soimaan. Päädyin makaronilaatikkoon, koska a)itse ikävöin sitä b)en oikeen keksiny muuta perusruokaa c)en oikeen osaa tehdä mitään muuta d)en oikeen osaa edes tehdä makaronilaatikkoa, mutta yritän silti. Joka tapauksessa, minusta tuntui että jotain on pakko itsenäisyyspäiväksi järjestää. En suostu siihen, että se olisi vain normaali päivä muiden joukossa. Kyllä suomalaisen pitää yksi päivä vuodessa omistaa itsenäiselle kotimaalleen, olipa tämä sitten missä maailman kolkassa vain. Toivottavasti en onnistu aiheuttamaan täydellistä katastrofia keittiössä.

Niin, jos joku on tätä minun blogia seurannut niin tietää, ettei meillä vietetä täällä kotona joulua. Sen sijaan meillä on Hanukka. Hanukka on itse asiassa nyt menossa, se alkoi tänä vuonna 1. joulukuuta ja kestää 8:een päivään asti. Hanukkaa vietetään öljyihmeen muistoksi, eli kun joskus Vanhan Testamentin aikoihin jonkun kapinan jälkeen temppeli Jerusalemissa haluttiin ottaa uudelleen käyttöön ja tämän merkiksi haluttiin sytyttää menorah-kynttelikköön (tämä on se hassu kynttelikkö jonka kuva monesti näytetään kun puhutaan juutalaisuudesta), öljyä olisi pitänyt riittää liekin sytyttämiseksi vain yhdeksi päiväksi mutta ihmeen kaupalla sitä riittikin kahdeksaksi päivää. Hanukkaa juhlitaan sytyttämällä joka päivä menorah kynttelikköön uusi kynttilä (meillä ei kylläkään tätä tehdä kun ei tiedetä missä varastojen kätköissä koko kynttelikkö on eikä löydetty kaupasta uutta vaikka etsittiin nopeasti), syödään perunasta tehtyjä pieniä lättyjä nimeltä latkes (jotka on hyviä, niihin päälle pistetään joko omenasosetta tahi hapankermaa) ja annetaan lapsille pieniä lahjoja joka päivä (eeei me oikeen ole tehty tätäkään, jossain välissä kai juhlan ollessa lopussa pidetään perheen kesken pieni lahjanjakotilaisuus). Mutta meille ei hommata joulukuusta eikä jouluvalojakaan tule. Eikä tartte kuunnella joululauluja! Enkä minä kaipaa joulukoristuksia yms oikeastaan. Jos olisin kotona Posiolla niin totta kai ne pitäisi olla, mutta täällä tilanne on jotenkin niin erilainen. Tämä on siis ensimmäinen jouluni Lapin ulkopuolella ja kerta olen jo hyväksynyt että se tulee olemaan erilainen, niin olkoon sitten kanssa ihan kokonaan erilainen.
Mutta takaisin Hanukkaan, Hanukka siis loppuu nyt keskiviikkona ja meidät on kutsuttu jonnekin jonkun kotiin isolle Hanukan päätösillalliselle. Saa nähdä mitä se sitten on.

Tässäpä näitä meikäläisen kuulumisia. Naapurin palmussa on tosiaan jouluvalot, ja parin talon päässä niiden pihapalmussa roikkuu iso, vähintään metri kertaa metri punainen joulupallo. Joko niillä on hyvä huumorintaju tai ne on yliampuvia. En tiedä kummasta on kyse. Monessa talossa on muuten näkynyt jo sisällä iso, valmiiksikoristeltu joulukuusi. Mutta kellään ei ole tekolunta!

Joulun ja uudenvuoden pläänit selvillä

Eli tättärää, kerranki on jotain jännää kerrottavaa! Olen menossa kattomaan uuden vuoden vaihtumista Isoon Omppuun. Menen sinne 29.joulukuuta, olen uuden vuoden yli ja takaisin tulen perheen kanssa samalla lennolla 3 tammikuuta. Joulun sen sijaan saan viettää pyhässä yksinäisyydessä. Jouluaaton perhe on kotona ja meillä on tarkoitus tehdä jotain, mutta sen jälkeen jään kotivahdiksi kun muut menee Torontoon, Kanadaan hostisäni syntysijoille. Ensimmäinen reaktioni oli että höh, mutta nyt oon alkanu jo tottua ajatukseen ja ehkä on ihan kiva olla vaan omassa rauhassa parisen päivää. Meinaan kyllä vaan löhötä. Eipä sillä, perheeni ei tosiaan joulua sen isommin juhli koska ovat juutalaisia, joten vaikka ne täällä olisi olleetkin niin ei olis kuitenkaan ollu sama asia kun joulun vietto perheessä, jonka uskontoon se edes kuuluu. Eipä sillä, nykyäänhän joulusta on uskonto kaukana.
Mutta New Yorkista vielä, olen reissusta innoissani. A, minusta on mukava kun siellä on kylmää ja mahdollisesti lunta (ainakin suuremmalla todennäköisyydellä kun että täällä olis lunta). B, kaupunki on varmaan hurmaava siihen aikaan vuodesta. C, mukava päästä välillä turistiksi. En hirveästi meinaa tämän vuoden aikana matkustella, mutta tuonne on kiva päästä.

Täällä muuten marraskuu on jatkunut ihan mukavasti. Aamuisin ja päivällä on vielä lämmintä ja aurinko paistelee, mutta illaksi kyllä viilenee jo huomattavasti entiseen verrattuna. Kiva kun saa käyttää takkia! Rannalla vaan alkaa olla jo melko viileää ja tuulista. Ei sillä, vieläkin on näkyny ihmisiä ottamassa aurinkoa ja uimassa, ihan kuten kesälläkin. Mulla vaan ehkä kylmää ajatuskin vedestä. Sen sijaan meri on kaunis ja aallot mahtavia. Tämä vetää paikalle paljon surffareita, ja minusta tuntuu että niitä onki nyt enemmän kuin kesäkuumalla.

Tuli tässä mieleen, että olenkohan muistanut kertoa, miten idiootteja kalifornialaiset kuskit on? Tai ehkä vika piilee vaan tässä kaupungissa, nimittäin täällä näkee aivan uskomatonta liikennekäyttäytymistä.. kyllä suomalaisella ahistaa. Osa on aivan mielipuolia. Ja kaikki harrastaa tööttäilyä, pienemmästäkin mahdollisesta syystä. Ja täällähän on ihan yleinen ja normaali tapa ruokailla ajaessa. Vähintäänkin jokaisella on kahvimuki messissä, monesti myös lounas. Toiset laittaa tukkaa tai meikkaa liikennevaloissa. Kaikista oudoin oli, kun pari päivää sitten näin naisen pitelevän ratin tuntumassa hammasharjaa, jossa oli tahnakin valmiina. Nii'in, Aameriikan ihmemaa.

Meillä on vauva täälä kasvanu, se on jo semmoinen viisikiloinen jössikkä. Täyttää pian kolme kuukautta jo. Myös Rowan on kasvanut, oppii puhetta lisää jatkuvasti. Ainoa, mikä sille on toisinaan mahdotonta, on kysymyksiin vastaaminen. Tai no riippuu kysymyksestä, mutta noin yleisesti. Meillä on kuitenkin oikein hyvät välit ja tykätään touhuta yhdessä kaikkea. Tällä viikolla on oltu parisen kertaa Venicessä, siellä on yksi oikein kiva leikkipuisto, josta on upeat rantanäkymät. Ensi kerralla pitää ottaa kamera matkaan. Siellä myös nähdään aina poliisiautoja ja paloautoja ja rekkoja ja pyöriä ja skeittilautoja, joten mikäs 2,5 vuotiaalle poikaselle sen jännempää olisi. Vuokrattiin muuten viime lauantaina kahden muun au pairin kanssa cruiser-pyörät (siis semmoset makeet, isot polkupyörät) ja ajettiin Venice-Santa Monica rantaviivaa auringonpaisteessa. Kyllä oli mukavaa! Pyörät oli meillä vaan tunnin kun päätettiin säästää rahaa, mutta olis niillä kyllä pitempäänkin ajellut.

Muistinko muuten edes kertoa, että olin katsomassa jalkapalloa pari viikonloppua sitten? Tosiaan L.A. Galaxy pelasi play off-ottelun Seattlen vihreää joukkuetta vastaan, ja kentällä tosiaan tallusteli numero 23 selässä tämä englannin legenda David Beckham. Ei se siellä kentällä mitenkään erikoisemmin loistanut, muuten kun vaan julkisuusarvonsa takia. Alunperin minun ei pitänyt mennä katsomaan peliä ollenkaan, mutta sitten suomalaisella au pair kaverillani olikin ylimääräinen lippu niin ostin sen ja menin seuraamaan matsia eturiviin. Oli ihan jännä kokemus ja mukava nähdä pitkästä aikaa livenä joku urheilulaji, jossa sentään tapahtuu jotain. Amerikkalainen jalkapallo sucks.

Juu, eipä tänne sen isompia muuta. Hostisäni syntymäpäivät on nyt viikonloppuna ja meillä olisi au pair-ryhmäni tapaaminen, mutta en oikein tiiä miten sinne pääsisin kun tapaaminen on julkisen kulkuneuvojen ulottumattomissa ja kukaan autollinen (jonka tunnen) ei tunnu olevan menossa. Mutta eniweis, synttärien kunniaksi kai syödään kaikki yhdessä aamiaista ja mahdollisesti illalla jotain, siis kakkua. Tai cupcakeseja. Ekat perheenkeskeiset synttärijuhlat - no mitä nyt Sacha syntymäjuhlat oli..

Hello November!

Halloween on nyt siis jo so yesterday, eli menneen talven lumia. Oli tosiaan melko mielenkiintonen homma. Tai kaikista mielenkiintosinta oli se, miten tosissaan kaikki sen otti. En oikein keksi mitään vastaavaa Suomen juttua. Tosiaan, tänä vuonna Halloween sattui sunnuntaille, elikkä jenkit juhli sitä koko viikonlopun. Kuukautta ennen itse h-hetkeä eri puolille kaupunkia alkoi ilmestyä costume (eli naamiaisasu) kauppoja, joista yhteen minäkin lopulta pakolla jouduin. Ja se oli aivan hirveä kokemus. Siellä siis tosiaan oli koko tilan täydeltä erilaisia naamiaisasuja, joita sai vuokrata, sekä tarvikkeita. Ja kauppa oli täynnä ihmistä, parhaimpina päivinä siellä oli kuulema ollut ulos asti jono! Tuli mieleen halpahallit, yhtä ahdistavaa siellä oli. Minä siis tosiaan päätin, etten jaksa pukeutua mitenkään isosti, mutta kävin ostamassa vampyyrin kulmahampaat. Muutoin puin mustaa päälle ja yritin näyttää mahdollisimman mustalta. Mutta tosiaan, takaisin siihen, miten tosissaan kaikki oli. Nimittäin Adrian esimerkiksi kertoi, että perjantaina porukalla oli töissä Halloween costumet päällä! Siis koko helahoito. Ja entäs sitten sunnuntain paraati... Nimittäin West-Hollywoodissa suurin katu, nimeltään Santa Monica Boulevard, oli suljettu kokonaan Halloween-kansaa varten. Sinne minäkin menin muiden au pairien mukana, mentiin itse asiassa koko päiväksi WeHo:n alueelle, ja harmi kylläkin missasin kotikatumme Halloween-meiningit ja karkki tai keppostelut. Siellä siis tosiaan oli toinen toistaan mielikuvituksellisimpia asuja. Näin esimerkiksi hirveän monta Super Mariota, Liisa Ihmemaassa elokuvan hahmoja, drag queeneja.. ja monet olivat pukeutuneet Facebookiksi, taikka ottaneet huomioon tämän Chilen kaivos-homman. Minun pukeutumissuunnitelma vähän kusi, kun en ensin meinannut löytää edes paikkaa, missä maskeerata itseni vampyyriksi... ja kun sellainen vihdoin löytyi ja sain hampaat paikalleen (kylläkin huolimattomasti ja nopeasti, kun vessan ovea koko ajan taottiin) niin tajusin, etten pysty puhumaan ne suussa! Enkä edes sulkemaan suutani! Kaiken lisäksi hampaat tippuivat alta aikayksikön pois suusta, yhteensä ne pysyi paikallaan korkeintaan 15 minuuttia. Joka tapauksessa, muiden pukuja oli todella hauskaa katsoa.

Seuraava juhlapyhä on sitten Thanksgiving, eli kiitospäivä, joka on tuossa parin viikon kuluttua. Täällä ei siis juhlita isänpäivää näin marraskuussa, kuten kotona Pohjoismaissa. Kiitospäivähän tietää isoa ateriaa ja kalkkunaa, jota en todellakaan tule syömään. En tykkää kanasta enkä kalkkunasta (kalkkuna on itse asiassa pahempi, jos pitää valita kahdesta pahasta), ja tiedän olevani maailman ainoa ihminen, joka on tätä mieltä. Täällä kotona porukat tietää kyllä inhoni, ja ne ovat kiusanneet minua tulevasta koitoksesta. No.. olen päättänyt, että paikallaolo on kaikista tärkein, ei se syönti. Jota en aio tehdä.

Tuossa muuten viime viikolla se tapahtui. Törmäsin ensimmäiseen suomea puhuvaan ihmiseen, jonka olemassaolosta en tiennyt etukäteen. Olin menossa Santa Monicaan bussissa, kun ehkä yksi tai kaksi pysäkkiä minun jälkeen kyytiin nousin joku kännykkään suomea puhuva blondi. Piti kaksi kertaa kuunnella, että onko tämä nyt minun mielikuvitusta vai puhuuko tuo oikeasti suomea! No juu, puhui se. Ja jos se ei olisi puhunut siihen kännykkäänsä, niin olisin varmasti alkanut juttelemaan ja kysymään, että mitä se täällä tekee. Puheistaan kuullen se taisi olla jonkin sortin nollaluokan näyttelijä täällä, ja se puhui joistain muista suomalaisista, eniten jotain Samulista, joka oli ollut täällä mutta oli nyt mennyt käymään Suomeen. Se kuulema tekee jotain RAYn (raha-automaattiyhdistyksen) kampanjaa ja muuta vastaavaa.. myöhemmin kun juttelin toisen suomalaisen au pairin, Marken, kanssa asiasta niin se heti äkkäsi, että entä jos se oli Samuli Vauramo. Nimittäin tiedetään, että se on ainakin viime aikoina asunut tässä kaupungissa. Toinen Samuli voisi olla Samuli Edelman, joka kuulema esiintyy tulevassa Tom Cruisen elokuvassa. Mistä sitä ikinä tietää!

Julkkiksista muuten puheenollen, en tiedä onko asiasta ollut puhetta aikaisemmin, mutta en vieläkään ole ketään nähnyt. En edes vilahdusta. Jotkut toiset au pairit on sen sijaan olleet onnekkaampia asian suhteen. Yksikin tuossa vasta kertoi, että oli törmännyt näyttelijäpariskunta Ben Affleckiin ja Jennifer Garneriin sekä näiden vanhempaan tyttäreen, joka käy balettikoulussa samassa paikkaa missä au pairin hoitolapsi. Hollywoodin tykönä on yksi lenkkipolku/puisto, missä kuulema kaikki julkkikset käy hölkkäämässä. Jill on nähnyt siellä ties ketä julkkiksia koirineen. Toiset on törmänneet julkkiksiin hostparentsiensa kautta, monet kun tässä kaupungissa ovat jotenkin tekemisissä elokuvateollisuuden kanssa. Tai minkä tahansa viihdeteollisuuden. Itävaltalainen kaverini Julia oli kerran päässyt hostdadinsä työpaikalle erään tv-sarjan lavasteisiin, ja oli siellä tavannut tv-sarjan päänäyttelijät. Sarja on uusi Jenkkilässäkin, joten Suomessa siitä ei voi olla vielä tietoakaan.

Olenkohan maininnut siitäkään, miten herkkiä amerikkalaiset vanhemmat on lastenkasvatuksen suhteen verrattuna eurooppalaisiin? Nimittäin täällä kun kaikkea pelätään ja säikytään. Siis joo, on hyvä olla varovainen, mutta kyllä nyt sentään joku tolkku ja arviointikyky pitäisi olla. Tällä viikolla olin yhdellä sisäleikkikentällä, ja siellä katsoin vierestä kun joku kävelemään opetteleva lapsonen kaatui maahan, niin äiti häkkäsi äkkiä paikalle jonkun toisen äidin kanssa, ja siinä ne pohti ääneen että hui kamala, pitäisiköhän nyt viedä lapsi sairaalaan. Siinä ne kovasti tuntui kyselevän kiihtyneenä lapselta että oletko OK - ja tunnuttiin unohtavan, että eihän lapsi osaa edes puhua, joten mitenpä sieltä vastausta tulisi. Joka ainoa naarmu voi olla tappava, täällä tunnutaan uskovan. Eurooppalaiset on sen sijaan rennompia ja osaa käyttää maalaisjärkeä. Maalaisjärkeä toisinaan toivoisi tähän maahan enemmän.

Ainiin, lopuksi voin vielä opastaa, että millainen on kalifornialainen marraskuu, ainakin vuosimallia 2010. Nimittäin melkein 40 plusastetta ja aurinkoa. Kovasti on ihmiset täällä kirjotelleet, että joo kesä, ihan kiva kun tulet, mutta olet kyllä monta kuukautta myöhässä. Saa nähdä, millä lukemilla mennään joulukuuhun aikanaan.. Mutta kauppohin alkaa hiljalleen ilmestyä joulutavaraa, keleistä huolimatta!

Iloinen jälleennäkeminen Karl Fazerin kanssa

Jes! Mulla on Fazerin sinistä!! Tai siis oli, nyt se on jo syöty. Tästä taivaanlahjasta sain kiittää Santa Monicassa sijaitsevaa pienehköä eurooppalaista elintarvikekauppaa, josta saa lähinnä saksalaisia juttuja, mutta myös yleiseurooppalaisia merkkejä ja pohjoismaisia syötäviä. Siellä sitten odotti myös Fazerin suklaata, turkinpippureita ja lakritsaa, sekä Pandaa että Halvaa. Maribouta löytyi myös, mutta sehän on taas sitten jo ruotsalaista.. Suklaalevy maksoi kuusi dollaria, mikä tekee nelisen euroa. Eli huomioonottaen, että suklaa tulee toiselta puolen maailmaa niin ei ole edes paha hinta. Ja voi miten iloiseksi tuttu suklaa minut teki! Oikeasti, hypin kadulla ilosta ja irvistelin tahtomattanikin. On se vain jännää, miten pienet asiat (SUKLAA!) saattaa joskus piristää.

Taas on edellisestä kirjoituksesta mennyt aikaa. Täällä on päivät menneet aika nopeasti. Monesti työpäiväni on aamu yhdeksästä ilta kuuteen, jonka jälkeen ei ole enää ollut energiaa tehdä oikein mitään, mitä nyt olen käynyt juoksemassa läheisellä lenkkipolulla parina päivänä. Rowan käy nykyään kesikiviikko- ja torstaiaamuisin koulssa, joten ne aamut minulla on ollut vapaata ja olen ruukannut tavata kaveriani Juliaa ja me on pistety brunchiksi. Eli aamupalan ja lounaan välimuodoksi. Löydettiin Santa Monicasta sellainen elokuvamainen, periamerikkalainen aamupalaravintola. Sinne kun istut loosiin niin tarjoilija tulee tervehtimään hymyillen, toisessa kädessä kahvipannu ja toisessa appelsiinimehukannu. Minun vakiovalinta on blueberry pancakes ja Julia on ruukannut syödä omeletteja. Annokset on tosi isoja, mutta jos ne ei olisi niin isoja niin tilaisin kaikkea mahdollista ruokalistalta, se kun näyttää aina niin hyvältä.

Viime viikolla meillä oli torstaista sunnuntaihin kylässä Adrianin äiti Kanadasta. Ihan kiva täti se oli, ja onneksi oli avuksi lastenhoidossa. Torstaiaamuna kun tiputettiin Rowan kouluunsa niin minä ja Jill ja Adrianin äiti ja Sacha ja Elijah (eli vuffemme) mentiin aamulenkille Mandevillen kanjoniin, se on pohjoisessa Los Angelesissa. Maisemat oli huikean hyvät, oltiin melko korkealla. Myös valtameri ja Santa Monican talot näkyi, vaikka meinasikin olla vähän sumuista. Polulla oli paljon muitakin aamulenkkeilijöitä. Minusta oli kerta kaikkisen ihanaa päästä luonnon helmaan välillä. Tässä kun on taas kolmisen kuukautta asunut betonin keskellä niin on mukava päästä vähän muunlaiseen ympäristöön. Vaikka asuinpaikkana Los Angeles eikä varsinkaan meidän kaupunginosa tunnu suurkaupungilta, ainakaan siinä mielessä missä New York tuntuisi. Los Angeles on niin levittäytynyt, ja kun meillä ei ole mitään yhtä tiettyä keskustaa vaan monta eriä pientä kaupunkia, niin ei tunne asuvansa suurkaupungissa. Ihmistä toki piisaa, eikä ikinä ole täysin hiljaista (niin kuin Lapissa), mutta muuten täällä on hyvin rento ilmapiiri. Eikä kovin kaupunkimainen. Tähän osasyynä on ainakin se että julkinen liikenne on syvältä, tai itse asiassa sitä ei ole juuri ollenkaan niinkuin kaupungissa pitäisi. Jos ei siis vielä ole selvinnyt, niin bussit on oikukkaita ja aina myöhässä, eikä ole metroja ja maanalaisia tai ratikoita. Tai no jaa, downtownissa on kuulema maanalainen. Mutta downtown Los Angeles ei ole kaupungin keskusta niinkuin sanasta voisi päätellä, siellä ei itse asiassa ole paljon mitään. Pilvenpiirtäjiä ja toimistorakennuksia jokunen. Joka tapauksessa, asiani pointti on, että jos vertaa Müncheniä ja Los Angelesia, niin ensiksi mainittu on ehdottomasti enemmän suurkaupunkimainen. Tai siis tuntuu enemmän kaupungilta, kuin el ei.

Lauantaina tapahtui minun ja Hollywoodissa sijaitsevan lempilevykauppani iloinen jälleennäkeminen. Lähdin sitten kotia seitsemän levyä rikkaampana, ja siltikin tuntui, että vaikka mitä jäi ostamatta.. Minä varoitan, kun vuoden päästä tulen kotia niin yksi matkalaukku on oikeasti vaan cd-levyille. Joka tapauksessa, levykaupasta tultuani kävelin paikkaan, josta perheeni sitten nouti minut autolla ja mentiin yhdessä syömään West Hollywoodissa sijaitsevaan juutalaiseen deliin. Deli on semmoinen vanha, 1950-luvun tuntoinen ruokapaikka, missä sielläkin syödään looseissa ja on isot ruokalistat ja muuta. Se seikka, että paikka on juutalainen, ei vaikuta silti kehenkään vaan siellä käy ihan joka sortin kansalaista syömässä. Ruokalistalla vaan on pari juutalaiseen kulttuuriin/historiaan liittyvää ruokaa. Juutalaisuus on kyllä jännä juttu, se ei ole pelkästään uskonto vaan enemmänkin kulttuuri, tai paremminkin identiteetti. Mutta palatekseni ruokaan, söin tonnikalasandwichin. Viime kerralla söin jotain keittoa, mikä ei maistunut minusta oikein millekään. Ja näytti siltä, niinkuin keittiössä elettäisiin pula-aikaa ja soppaani oli nakattu mitä vain jäljellä oli - ei juuri mitään. En muista enää keiton nimeä.

Ilmat täällä on olleet vilposia viime aikoina, ja melko sateisiakin. Jihuu! Mukavaa kun on vähän viilennyt. Tänään tosin taas aurinko paistelee eikä tosiaankaan tarvinnut takkia. Oltiin pitkästä aikaa Rowanin kanssa Santa Monicassa kirjastossa kuuntelemassa satutuokiota ja sen jälkeen mentiin rannalle syömään snacksejä, eli mitäs välipaloja ne suomeksi on. Meillä kävi hyvä tuuri, nimittäin ilma oli loistava. Ilma oli melko tuulinen, joten aallot oli upeat. Istuttiin sitten siinä särkällä ja mutustettiin viinirypäleitä ja tuijotettiin aallokossa keinottelevia surffareita. Vaikka oltiin melko pitkässä matkassa kotoa, meillä ei ollut rattaita mukana. Yritän jättää ne pikkuhiljaa pois bussimatkoilta ja yritän opettaa Rowania kävelemään itse, se kun on niin tottunut istumaan rattaissa. Tänään meni suht hienosti, mutta pienen osan matkaa minun piti kantaa pikkujeppeä. Mutta ekaksi kerraksi meni hienosti. Rowanilla on muuten viime aikoina ollut aivan erityisen ihastunut minuun ja koko ajan minussa kiinni. Jos katoan hetkeksikään, niin kohta alkaa "Mia, mia!"-huuto. Ja sitten kun tulen näkyviin niin kaveri hymyilee kun Naantalin aurinko ja hokee "Hi, Mia" sen yhden puolikymmentä kertaa. Se kai tykkää, kun luetaan sen kanssa kirjoja paljon yhdessä, käydään seikkailuilla (eli kävelyretkillä), välillä melkein painitaan ja leikitään kutitusleikkejä, ja tätä rataa. Sachalla sen sijaan on kiinnitarrautumiskausi, eli se tykkää erityisesti vetää minun hiuksia. Kyllä se puristaa kämmenen kiinni jos sille antaa siihen mitä tahansa, mutta erityisesti se tykkää minun hiuksista. Ja aina kun se tuossa minun olkapäällä on niin se löytää hiustupsun kätöseensä.

Nyt tulevana viikonloppuna on sitten tosisteen se Halloween. Mulla ei edelleenkään ole mitään Halloween-vaatteita tai pukua, enkä tiedä suunnitelmistani oikeastaan mitään. Saa nähdä.

Nyt koittaa taas se aika päivästä, kun tietyn lapsosen päiväunet on ohi ja on aika herätä ja kuulla lounaan kutsu. Kirjoittelen, jos Halloweenin hirveyksistä selviän hengissä! Naapuritaloihin on alkanut ilmestyä pelottavan paljon Halloween-krääsää..