Huomenta Suomi,

hyvin pyyhkii. Istun täällä Schwanderien kotona, sohvalla parvekkeen oven tykönä, vieressäni Caffe Latte to go (niinkuin purkissa lukee), jonka Anna osti minulle kadun toiselta puolelta kahvilasta, ennen kuin lähtivät matkana. Tällä kertaa hän ja lapset menivät yhdeksi yöksi Cocon Kindergartenin järjestämälle retkelle. Paikka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä, he majoittuvt nuorisohostelliin koko porukka, ja siellä heillä on jos minkäkinlaista ohjelmaa. Takaisin he tulevat siis huomenna, aivan kuten Timkin, joka on Istambulissa nyt. Minulla on siis kokonainen päivä aikaa itselleni, ja mikäs siinä kun ilmakin on jälleen kerran niin lupaava. Kaksi viime päivää olivat hiukkasen kylmempiä, lämpötila kävi siinä +10 asteessa ja ripsi vähän vettä, mutta nyt tilanne on taas korjaantunut. Minun oli tarkoitus nähdä yhtä kaveriani tänään ja mennä piknikille jonnekin kaupungin puistoon, mutta se kaveri ei sitten päässytkään, kun sille tuli yhtäkkiä jotkut synttärijuhlat. Ei se mitään, kyllä minä itseksenikin pärjään vallan loistavasti.

Viikon aikana olen tehnyt vaikka mitä. Maanantaina kävin ilmoittautumassa vihdoin ja viimein yhdelle saksankurssille, joka alkaa 11.5. Nyt pitäisi vain saada kirja, Anna meinasi että katsotaan amazonin nettikaupasta. Ilmoittautumisreissu oli taas melko ärsyttävä, sillä minun tuurillahan tiskille sattui taas talon tylyin täti. Seuraavina päivinä kiersin vapaa-aikanani keskustan kauppoja, sain ostettua mm. vähän kesävaatetta ja saksankielisiä DVD'eitä. Ainiin ja uudet kengät, jolla sitten mukavasti hankasinkin molemmista kantapäistäni nahan. Unohdin uusien kenkien kirouksen, aina pitäis olla laastarit jo valmiina. Torstaina vein Cocon ekaa kertaa Kindergarteniin. Eilen tein jotain aivan uskomatonta - ei riitä, että mulla piti syödä taas parsaa, kaiken huipuksi mulla piti vielä kokata ne! Ja se olikin yllättävän tarkkaa hommaa, son näköjään hirmutärkeä operaatio saksalaisille. Täytyy myöntää, että kun itselleen toitottaa, että nyt syöt ja maistuu hyvältä, niin ei ne enää niin hirveitä olekaan.

Ensi viikonloppuna menemme siis Geneveen. Saa nähdä mitä siitä hommasta tulee, kun mulla pitää ilmeisesti nukuttaa molemmat lapset lauantai-iltana. Sain muutenkin tietää perheen suunnitellun aikataulun tälle kesällä joten tiedän suurinpiirtein jo että koska mulla on vapaata. Ainoa homma, mistä vielä pitää saada selkoa, on Ranskan reissu. Ei ole varmaa saadaanko minulle majoitusta, jos saadaan niin sonkin pitkä reissu edessä. Jos ei, niin sitten mulla on 1,5 viikkoa aikaa tehdä mitä vaan täällä Münchenissä. Toukokuu ja elokuu ovat muuten minulla melkein kokonaan blokattuja, silloin pitää omistaa kaikki aika ja päivät perheen auttamiseen. Heinäkuuksi perheellä ei ole vielä suunnitelmia melkein ollenkaan ja kesäkuussa minulla näyttäisi olevan hyvin vapaita viikonloppuja. Perhe lähtee Espanjaan elokuun lopusta ja on siellä kaksi viikkoa elikkä syyskuun alkupuolelle, olen ajatellut tulla silloin käymään Suomessa. Siis vain jos minun sopimusta jatketaan 18.9 alkaen, muutenhan ei ole mitään järkeä käydä Suomessa jos sinne on palaamassa viikon päästä takaisin muutenkin.

Päivitin muuten pari päivää sitten muutaman uuden kuvan tuonne valokuva-albumiini, ja lisään pari nytkin. Joten jos et vielä huomannut niin siellä ne odottavat :) En hirveästi ole kuvaillut täällä joten siksi ei ole paljon kuvia olemassakaan, joita lisätä.

Ajattelin leipoa tässä lähiaikoina, voisin vaikka huomenna ennen kuin perhe tulee kotia. Kunhan tästä nyt vaan nousen, niin ajattelin vähän selailla talon keittokirjoja, jos sieltä vaikka löytyisi joku kiva resepti. Myös Anna innostui ajatuksesta, hän sanoi itse olevansa myöskin laiska leipomaan. Minä askartelen täällä omaa pienoista leikekirjaa, jonne löysin jo yhden kirsikkapiirakan reseptin mutta harmikseni en ole täällä vielä kirsikoita nähnyt.. Mansikoita sen sijaan on nykyään joka paikassa.

Luen muuten parhaillaan saksankielistä kirjaa englantilaismiehestä, joka muuttaa Pariisiin vuodeksi, ja kaikista niistä kulttuurien yhteentörmäämisestä siellä. Se on todella hauska, olen nauranut monessa kohtaa jo vedet silmiin. Ihan joka sanaa en tietenkään voi ymmärtää, mutta harvoin minulta jää lauseet aivan ymmärtämättä. Onneksi on kuiten sanakirja matkassa.

No niin, nytpä siis siirryn tästä koneelta pois. Mukavaa viikonloppua!

Syntymäpäiväkuulumisia pitkän kaavan mukaan

Heippa vaan väki!

Kiitos edelleen synttärionnitteluista ja kommenteista! Molempia on luettu hymyillen. Paljon on taas tapahtunut sitten viime kirjoituksen. Arkeni on alkanut, perhe ja molemmat lapset ovat kotona. Mennyt viikko on ollut kyllä melko rento minulle noin töiden kannalta, täällä oli niin rauhallista kun kotona oli vain Philipp Cocon jäädessä vielä lomailemaan Italiaan. Täällä siis on kouluista, muista kaksi viikkoa pääsiäislomaa joten kyllähän siinä ajassa kelpaa lomaillakin. Tällä viikolla olen ollut Philippin kanssa vain muutaman tunnin päivässä, joten minulle on jäänyt aikaa lukea ja katsoa elokuvia (maan kielellä, tietenkin) ja olen myös opetellut juomaan metsämarjateetä.

Saksa on sitten outo maa. Täällä näet kulkee posti lauantainakin. Ihmettelin siis kun syntymäpäivänäni tulin kaupungilta ’päiväkävelyltä’ kotiin, niin Anna kysyi että näinkö jo sängylläni olevan synttäripostin joka tuli aamulla. Minun syntymäpäivä oli kaiken kaikkiaan kiva, ja siitä onkin paljon kirjoitettavaa. Aamulla yhdeksältä meillä oli vanhempien kanssa yhteinen aamiainen ruokasalissa, siellä minua odotti lautasella kaksi peukalonpään kokoista suklaapupua, lautasen ympärillä pari orvokkia, niiden lomassa kolme pientä pakettia ja pöytä oli täynnä tuoretta leipää, mehua ja muuta sellaista. Kaikista eniten minua kiinnosti pöydällä kyyhöttävä pikku kuivakakku, jossa oli sitruunakuorrute. Se oli minulle lahjaksi leivottu synttärikakku, siinä oli peräti kaksi tuikkua jotka minun piti onnen tuomiseksi puhaltaa. Täällä siis ei tunneta suomalaista synttärikermakakkua, ja kaikista hassuinta minusta on että kakku on nimenomaan synttärisankarille eikä siitä silloin muut saa syödä. Eihän muitakaan lahjoja jaeta. Kakun sijaan syödään ihan normaalia aamiaista.

Aamiaisen jälkeen kaikki lähti eri teille, Anna parturiin, Tim Philippin kanssa kauppa-asioille ja minä kaupunkiin kävelemään. Kävin pyörähtämässä cd-osastoilla Saturnissa, mutta etsimäni levy oli niin kallis etten raskinut sitä ostaa. Kävin myös katsomassa vaatekauppojen valikoimia, ja päätin että ensi viikolla lähden asiasta tehden vaateshoppailemaan. Kävelin siellä ja täällä ja ennen kotiinpaluutani kävin kirjakaupassa, josta ostin itselleni yhden kirjan saksaksi ja yhden englanniksi. Timillä on viiden päivän päästä syntymäpäivät, mutta ne hän kylläkin viettää Istambulissa. Anna on kuiten kertonut, että Tim lukee niitä semmosia rikosdekkareita, suosikkinaan on ruotsalainen Mankell (en nyt muista etunimeä, mutta H:lla se alkaa). Kirjakaupasta (jonka nimi on Hugendubel) ostin sitten Leena Lehtolaisen kirjoittaman romaanin, joka kuulosti sijoittuvan oikein suomalaiseen saaristoympäristöön ja jonka päähenkilönä seikkailee Maria Kallio. Tämä oli nyt laskelmoitua ☺ Annan kirjan Timille synttärilahjaksi, kun hän palaa Turkista.

Kotiin tultuani istuskelin terassilla polttavassa auringonpaisteessa (vaikka kaupungilla ollessani ripsikin vähän vettä) ja luin Asterixin, jonka olin vaivan kanssa hakenut. Olenko kertonutkaan vielä tätä Asterixin hankintareissun tarinaa? Minä siis metsästin Münchenin sivuilta sarjakuvakaupan, josta varmasti saisi Asterixejä kun niitä ei muualta tuntunut löytyvän. Kauppa sijaitsi minulle aivan uudella alueella, joten lähdin matkaan kartoitusmielessäkin. Kun löysin kirjakaupan niin petyin vähän, oletin että siellä on mukava nuori henkilökunta, mutta kassan takana olikin vähän vanhemmanpuoleinen, tylsistyneen näköinen mies, josta olin ihan varma että tuo nyt ei ainakaan puhu muuta kuin saksaa. Yritin sitten sönkätä että hain Asterix-sarjakuvia ja se lätkäisi pinon tiskille niitä eteeni. Kävi ilmi, että heppu puhui vähän englantia mutta puolet keskustelusta käytiin silti saksaksi. Kun olin valinnut haluamani sarjakuvakirjan ja maksamisoperaatio alkoi niin mies melkein rääkäisi kun näki Visa Electronini. Kysyin sitten saksaksi että eikö se käy, niin kaveri vastasi irvistellen että käy se mutta vain viiden euron ostokselle se ei ollut oikein hyvä. Minä yritin sitten kohteliaasti että no oisko tässä automaattia tykönä että voin käydä nostamssa niin en edes saanut selvää mitä mulle sihistiin vastaukseksi, mutta ei näköjään tarvinnut lähteä nostoreissulle. Pian myyjä mulkaisi minua ja kysyi että ”Are you from America” ja ennen kun kerkesin korjata mitään niin sieltä alkoi tulla saarnaa, että ”te amerikkalaiset ette näköjään koskaan kuljeta käteistä, maksatteko te muka kaiken aina kortilla!” Yritin jotain änkyttää takaisin että kun se kortti on niin kätevä, mutta se kaveri ei varmaan edes kuunnellut mitä sanoja suustani tuli, mulkoili vaan ärtyneesti. Lähtiessäni päätin sitten että no ihan sama, ja toivotin oikein ylipirteästi mukavaa päivänjatkoa. Nyt kun muuten tuli Amerikasta puhetta, niin täällä on jännä kun puhutaan että Amerikassa puhutaan amerikkaa, eikä suinkaan että Amerikan englantia tai pelkästään englantia. Vaan nimenomaan amerikanischia.
Sarjakuvakaupasta lähtöni jälkeen yritin suunnistaa kohti ydinkeskustan ostoskatua mutta luulin olevani pian lopullisesti hukassa, kun vanhaa kaupunkia ja juutalaiskeskusta alkoi pyöriä ympärillä. Loppu hyvin kaikki hyvin, kuitenkin. Ja pian löysin kaupungin isoimman kirjakaupan, tuon nimenomaisen Hugendubelin jossa on kuusi kerrosta. Ja dekkariosastolla on muuten hirveän paljon suomalaisia käännöskirjoja.

Suomalaisista täytyy muuten se maininta, että Mika Häkkinen on täällä vielä tuoreessa muistissa. Paljon enemmän pinnalla kuin mitä Suomessa. Tämänpäiväisten formulakisojen jälkeen Suomen Mika istui isossa kisastudiossa (joka muistutti lähinnä jotain lauantai-illan talkshow’ta satapäisellä studiokatsomolla), siellä häntä haastateltiin Ralf Schumacherin rinnalla (englanniksi, jos joku miettii kieltä). Samoin vasta hänestä oli jossain aikakausilehdessä maininta, että oli osallistunut jonkin sortin isoon tapahtumaan. Ja kaiken kukkuraksi hän on jonkun Hermes-nimisen paketinvälityspalvelun mainoskasvo!

No, takaisin syntymäpäivääni. Lokoilin parvekkeella varmaan ainakin tunnin, ennen kuin Timin vanhemmat mukanaan Coco tulivat. Heidän kanssaan me koko konkkaronkka joimme sitten parvekkeella kahvia (tai no tosiasiassa kahvia juotiin vain minä ja Tim) ja syötiin toista kakkua, jonka Anna oli käynyt hakemassa leipomosta. Tai siis, edessä oli kaikille yksi iso kakkupala, joko omenakakkua tai vadelmakakkua. Kylläpäs oli hyvää ja parvekkeella oli mukava kahvitella. Minulle tuli vaan vähän ’öööö, apua’-olo, kun Anna ja lapset hävisivät ja Timin äiti alkoi selittää jotain tarinaa reissustaan Amsterdamiin ja minun odotettiin ymmärtävän myöskin kaikki ja naurahtavan oikeissa kohdissa. No, tarviikos edes kertoa että enhän minä ymmärtänyt kun puolet siitä taksi- ja hotelliseikkailukertomuksesta, enkä tosiaan osannut kommentoida sanallisesti. Pelastukseni hetki tuli kun kakkulautasia alettiin korjata kohti keittiötä.

Illalla meillä oli synttäri-illallinen aikuisten kesken, johon minäkin muuten nyt viimeistään ikäni puolesta kuulun. Anna sanoi että 21 oli iso juttu ennen Saksassa, nythän se on sitä Koalalandiassa (lue: Australia) ja rapakon tuolla puolen. Menu oli italialainen, ja meillä kokattiin koko helahoito, nimittäin alkuruoka, pääruoka ja jälkkäri. Alkuruoka oli minulle etukäteen se kaikkein hirvein tieto. Siunatkoon jos ennen Saksaan tuloa minulle olisi sanottu, mitä täällä tulen syömään. Nimittäin lautasellani nökötti yksi pahimmista vihollisistani. On muuten varmaan melkein ainoa kasvis jonka osaan kaikilla kolmella kielellä, englanniksi, saksaksi ja espanjaksi - ja luoja paratkoon ne on opittu kokemuksen kautta. Spargus, Spargel, espárrago. Ja vihdoin suomeksi: parsa. Nyt täällä Saksassa on niiden sadot alkaneet, Tim kertoi aikaisemmin että niitä leikataan yöllä että ne saataisiin aamulla myytäväksi vihanneskojuihin. Anna taas sanoi että nyt ne ovat vielä kalliita. Ja minä sanon, että ei kyllä maistunu millekään, eikä kyllä ainakaan millekään hyvälle, yritin ajatella jotain mukavaa kun söin niitä. Täällä niiden päälle ripoteltiin parmesaania. Italiassa ne kuulemma ovat vihreitä, ja meidän parsat oli valkoisia, joten tämä seikka vähän saksalaisti meidän menu’ta. Sekin paha tässä hommassa on, että ne on Annan lemppareita. Ei siis ollut meidän ensimmäinen eikä viimeinen kohtaaminen.

Pääruokana oli joku todella tyypillinen italialainen pihvi, mutta unohdin jo sen nimen. Sitä syötiin tagliatellejen kanssa, ja niillähän siis meinaan niitä nauhamakaroneja. Jälkkäriksi Tim oli leiponut jotain, minkä italialainen nimi muistutti ’pannukakkua’, mutta tämä ei kyllä todellakaan ollut pannaria. Hyvää silti. Se oli semmoista jännää, ei ehkä hyydykettä vaan jotain paljon parempaa, väriltään vaaleaa, ja sitä syötiin marjahillon kanssa. Ruoan kanssa juotiin punaviiniä ja kivennäisvettä, ja jälkiruoan jälkeen Tim innostui vielä antamaan minullekin jotain (jälleen kerran) italialaista väkevää, tuli mieleen joku alkoholi mitä juotiin Kreikassa ruoan päälle (enkä nyt meinaa ainakaan ouzoa, jos joku erehtyy ajattelemaan sitä). Timin vanhemmat ovat oikein mukavia, vaikka välillä he eivät oikein tiedä että miten paljon minä ymmärrän, niin joskus kun he puhuvat minulle niin puhe on todella selkeää, melkein katkottua ja vähän hidastettua. Keskustelu kävi lapsista aina hollantilaisiin (minulle selitettiin yleisiä stereotypioita hollantilaisista) ja loppujen lopuksi Timin pitkäaikaisimpaan kaveriin, kun sillä ’raukalla’ ei vieläkään ole tyttöystävää. Tämä on kuulemma vanhempien ja pojan suosikkiaihe, siitä keskustellaan joka kerta. Juttu alkaa sillä kun Tim mainitsee Markista jotain ja pian isä kuittaa siihen, että eikös se vieläkään ole kihloissa. Minä ja Anna sitten hiippailtiin siivoamaan keittiötä, ja oltiin ensimmäisenä menossa nukkumaankin. Mutta nukkuminenhan ei onnistunut heti, koska isovanhemmat päättivät jäädä olohuoneeseen ja alkaa katsomaan keskiyön telkkaria, voluumit kaakossa. Ja telkkarihan on tasan seinän toisella puolella minun sänkyä.
Joka tapauksessa, tämä (saksalais-) italialainen perhesynttäri-illallinen oli oikein kiva. Muutenkin minun 21-vuotissynttäripäivä kirjataan muistojen kirjaan oikein mukavana, vaikkakin erilaisena.

Muutama ilta sitten muuten selvisi että minä olen lähdössä Sveitsiin toukokuun ekana viikonloppuna! Perhe osallistuu häihin, jokka pietään Genevessä (auf Deutsch: Genf). Siellä minulla on kuulemma duunina ainoastaan iltaisin babysitting. Anna kehui että se on todella kaunista seutua. Minun piti ihan katsoa kartasta, että missä se koko paikka on, sen verran tiesin että Sveitsissä. Se on aivan Ranskan rajalla, joten sanomattakin selvää että siellä puhutaan ranskaa. Voilà! Me mennään sinne autolla, ajomatka on täältä kuulemma viis-kuus tuntia. Reissu kuulostaa kivalta, mutta let’s see..

Yhdestä jutusta minulla on pitänyt mainita jo pitkään, mutta olen unohtanut. Saksassa näköjään lapsia hellytellään kutsumalla heitä hiiriksi. Ja hiirulaisiksi. Niin monta kertaa olen kuullut vanhempien kutsuvan lapsia että ”Mäuschen, komm mal hier!” (lausutaan siis että ’mois-jen’) tai että ”Was hast du denn da, Maus?” Aluksi tämä oli minusta niin hullun kuuloista että luulin vain Schwanderien käyttävän sitä, mutta kun aloin kuulla nimityksiä käytettävän kaupungillakin niin aloin uskoa. Suomeksihan se kuulostaisi niin hullulta huutaa että ”hiirulainen, tulehan!” Minulle tulee hiirulaisesta mieleen raukka tai ruipelo. Mitenhän me suomeksi sanottais vastaava...

Toinen jännä juttu on, että olen saanut sen kuvan että saksalaisilla pitää saada tietää kaikki, miten asiat tarkalleen on. Otetaanpa esimerkiksi se, kun perheen kaverit Hampurista oli käymässä täällä ennen pääsiäistä. Illallisella sitten tämän kaveriperheen isä kysyi, että onko minulla sisaruksia. Kerroin sitten että on minulla. Sitten kysyttiin niiden ikää. Kerroin meillä olevan tyyliin 18 vuotta ikäeroa. Se tuntui hämmästyttävän niin paljon, että piti korjata että ne on siis sisaruspuolia. Mutta kerroin myös, että en suomeksikaan puhu mielelläni vaikkapa velipuolesta, vaan se on veli. Siihen se mies sitten naurahti että niin niin, mutta kun saksalaisilla pitää saada tietää totuus tarkalleen. Toisena esimerkkinä voidaan pitää juorulehtiä, kun niissä kirjoitetaan mistä vain julkkiksesta, ja oli melkein kuinka lyhkäinen maininta vain, niin aina pitää muistaa mainita kysymyksessä olevan ihmisen ikä, siis aina. Niin, olisihan se harmi, jos jäisi tietämättä minkä ikäisenä toinen voitti Oscarin ja toinen jäi kiinni rattijuoppoudesta.

Olen alkanut taiteilla täällä ollessani pientä leikekirjaa, johon leikkaan ja liimaan esimerkiksi hienoja pääsylippuja ja lehdistä erilaisia kuvia ja reseptejä ym. Ja kaikki mahdollinen teksti saksaksi, tietty. Nyt minulla on vasta pari ensimmäistä sivua täynnä, mutta harrastusta jatketaan.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille. Täällä jatketaan seikkailua, toivottavasti ensi kerraksi on taas lisää jännää kirjoitettavaa.

Uusia kuvia muutama

Heippa,

kirjoitan tähän vain lyhyesti ilmoittaakseni että oon päivittänyt viitisen uutta kuvaa tuonne albumiini. Äiskän pyynnöstä :) Ja samalla kiitän jo Kaisua ja Reinoa synttärionnitteluista!
Olen tässä lähdössä kaupungille katsomaan yhtä ostoskatua, jolla en ole vielä käynyt. Tarvitsen nimittäin jotain kesävaatetta ja mahdollisesti kesäkengät (sandaalit tai jotain) sillä täällä on niin kuuma, että farkuissa ja tennareissa tuskastuu. Viikonlopuksi kylläkin on luvattu vähän viilenemistä ja vesisadetta... Jaiks!
Kivaa päivää kaikille!

Sunny sunday afternoon

Heipä hei. Vietän tällä hetkellä täällä kotonamme rentoa sunnuntai-iltapäivää. Ja kylläpäs on mukavaa; ulkona on edelleen kesä ja vihreä on alkanut levitä joka paikkaan. Pihapuumme kukkii valkoisia pieniä kukkia (se se sitten onkin nätti näky), ja eilen kun kävelin lähimmälle U-Bahn asemalle, niin pisti ihan hymyilyttämään kun näin miten täynnä kevään vihreää viereinen Elisabethmarkt (aukio, jossa on leikkikenttä, kioski, pienoinen ulkoilmaterassi ja kymmenisen markkinakojua) on. Silti minä olen flunssan kourissa, mutta se on kyllä jo onneksi menossa parempaan päin. Nokka vain on vieläkin tukossa, mutta pahin on takana. Parantuminen olikin tämän pienen lomani yksi tarkoitus.

Toinen olikin sitten sen varmasti jo paljon mainostamani rentoutuminen, ja senkin saralla ollaan kyllä aika hyvällä. Perjantain vain olin ja löhösin kotonamme, istuin olohuoneessa kuuntelemassa musiikkia ja lukemassa lehtiä (olohuone osoittautuikin olevan paljon viihtyisämpi paikka kun olinkaan huomannut) ja katsoin vähän DVD’eitäkin. Eilen suuntasin kaupungille, ja pienen kävelyn & etsinnän jälkeen paikansin sekä kirjakaupan että Hard Rock Cafen. Kirjakauppa oli parissa asiassa pienoinen pettymys, siellä ei nimittäin ollut paljon ollenkaan vihkoja (tarvitsisin nimittäin sellaisen), suomen sanakirjoja ja matkaoppaita oli paljon vähemmän kuin pienessä Landshutin kaupungissa (!!!), lehtihyllyt olivat suht pienet eikä koko talossa ollut Asterix sarjakuvia! Samalta kadulta löysin toisen, pienemmän kirjakaupan. Se oli juuri sellainen kun jossain elokuvissa pienet kirjakaupat on: se on kaksikerroksinen, ruskeansävyinen, ei hirveän tilava ja seinät ovat kirjojen peitossa. Sieltä löytyisi varmasti vaikka mitä helmiä, jos alkaisi katsomaan. Pitää pitää paikka mielessä.

Hard Rock Cafen ovella tapahtui jotain odottamatonta. Kuulin ensimmäisen kerran suomenkieltä! Piti ihan pysähtyä, katsoa taakseen ja hymyillä. Kyllähän se toki kuulosti vähän hassulta. Että seuraavan kerran kun haluaa taas kuulla suomea, niin tietää minne suunnistaa. Kävin nopeasti pyörähtämässä sisällä, mutta paikka oli kerta kaikkiaan niin tupaten täynnä että piti palata melkein samoja latuja takaisin ulos. Kaupunki on muutenkin täynnä turisteja. Italiaa ja amerikanenglantia kuului melkein jokaisessa kadunkulmassa, kyynärpää oli kävellessä taas ainoa oikea etenemistapa ja Kaufingerstassen (pääostoskadun) varrelle oli ilmestynyt normaalia enemmän taitelijoita, kojuja ja ties minkä sortin tapahtumia.

Täällä on muuten kuulemma avattu vasta sellainen lastenvaateliike kuin FinKid. Ja ihan totta, Suomestahan se, niillä on peräti niiden vaatteissa aina pienet suomenliput ja tämä on minusta tosi hurmaavaa. Kaupan kasseissakin lukee että ’Finnische Mode für Kinder¨ eli tosiaan suomalaista muotia lapsille. Anna kertoi, että se on kuulemma äitien keskuudessa tosi in-juttu ja kaikki on aivan hulluina. Minä sitten tietenkin innostuin että nyt kyllä saat lähteä näyttämään mulle sen kaupan, ja Anna lupaili että mennään nyt tulevalla viikolla. Se on helpompaa, koska lapsista vain pienempi (Philipp) on ensi viikon kotona, sillä Coco jää lomailemaan Italiaan isovanhempiensa kanssa vielä viikoksi eteenpäin muun perheen palatessa tiistai-iltana kotiin.

Annasta muuten kun tuli jo puhetta, niin kerronpa yhdestä jutusta. Luin Pitkäperjantaina (vai Pitkänä perjantaina?) tosiaan niitä lehtiä, ja sitten yhtäkkiä silmään pomppasi sellainen rannekoru keskellä jotain juttua. En ollut ollut kovin tarkkaavainen että mikä juttu se oli, mutta havahduin että hei, onpas tutunnäköinen rannekoru! Sitten hoksasin että heeeei, Annallahan on tuollainen! Uteliaisuudesta sitten aloin tutkia että mikäs juttu tämä oikein olikaan, ja kun käänsin pari lehteä taaksepäin niin otsikossa luki että Cartier. Huh, aloin sitten siinä miettimään itsekseni että kuinkahan monta lammasta sillä rahalla olisi saanut, mitä tuohon Love nimiseen rannekoruun on kulutettu. Ihan varmasti enemmän kuin uskallan ajatellakaan. Toinen jännä juttu tietää olisi tämän meidän asuntomme kuukausivuokra.

Olen muuten oppinut täällä syömään müsliä. Se oli minusta ennen niin pahaa, mutta täällä sitä on kiva syödä aamupalaksi jogurtin kera. Samoten jatkan projektiani, jossa yritän opetella juomaan teetä. Se on aika hyvällä mallilla, tai siis että editymistä on havaittavissa. Spagetista en tykkää edelleenkään, mutta saan sen nyt alas ilman että naama vääntyy pois peruslukemilta.

Aikaisemmin mainitsin, että Elisabethmarktilla oli ulkoilmaterassi. Se on varmaan se lähimmäksi osuva suomenkielinen sana, nimittäin saksaksi se olisi Biergarten. Nämä Biergartenit on muuten tosi müncheniläinen juttu, niitä on täällä ihan joka paikassa ja ne ovat todella, todella suosittuja. Varsinkin kesäisin, ne ovat kuulemma tikattuja – ja tämä ilmiö muuten näkyy jo nyt johtuen näistä ihanista keleistä. Kuten kaikki varmasti tietää että Saksassahan juodaan paljon olutta. Saahan sieltä muutakin, vaikka itse en ole vielä sellaisessa tainnut perheen kanssa käydäkään. Sinä iltana kun tulin tänne, Anna antoi minulle Münchenin opaskirjoja luettavaksi, ja yksi niistä oli pelkästään paksu opas Biergarteneista.

Tälle, ja huomiselle päivälle, ei ole isompia suunnitelmia. Ostin eilen Madagascar 2-piirroselokuvan, koska se oli vain 9,99e, joten aion katsoa sen saksaksi tänään. Lisäksi pitää vähän siivota omaa huonetta, pestä pyyhkeitä ja muuta pientä. Harmittaa muuten hirveästi, kun iPodini on sekoamassa. Sen akku on menossa sekaisin ja on itse asiassa ollut sekaisin jo monta kuukautta, kuulokkeista vain vasen toimii (eikä tämä johdu kuulokkeista, nimittäin olen kokeillut monia erejä) ja laulujen mukana tulevat kansikuvat eivät näy oikein. Ehkä pitäisi harkita uuteen investoimista.. Se hyvä puoli täällä Schwanderien tykönä asumisessa on myös, että ei tarvitse ikinä huolehtia vuokran tai ruoan maksamisesta, joten sillä lailla jää rahaa enemmän käyttöön.

Ai niin. Viimeksi kun kirjoittelin, niin olin menossa eläintarhaan. Se olikin melkoinen reissu, tajusin heti ensimmäiset 10 metriä käveltyäni että ei muuten onnistu se mitä täällä ajattelin tehdä, nimittäin valokuvata ja ihailla eläimiä. Annan mukaan lähdössä oli yksi äiti lapsensa (yhden) kanssa, mutta todellisuudessa meitä olikin itseni lisäksi kaksi aikuista ja viisi lasta! Äidit siinä pälättivät keskenään eivätkä välillä huomanneet edes lapsia, lapsista kolme pienempää oli enemmän kiinnostuneita toisistaan kun tarhan eläimistä ja saatte arvata että mulla oli kaikkea muuta kuin onnistunut reissu. Päätin että en enää ikinä lähde kenenkään muun matkassa minnekään kuin oman perheen. Tulin kotiin metrolla toisen äideistä ja hänen poikansa kanssa (joka muuten oli englanninopettaja), siinä matkalla kävi ilmi että hänellä on suomalainen isosiskopuoli, ja hän osasi sanoa 'nallekarkki' suomeksi. Se toinen niistä äideistä oli pelkästään ärsyttävä. Mutta onneksi näin sentäs sarvikuonon ja norsun, sain peräti kuvan molemmista! Joten ei aivan hukkaanheitetty reissu, vaikka leijonat missasinkin.

Cocon kanssa menee hyvin, olemme löytäneet yhteisen sävelen. Samoten olen huomannut, että se onkin minun paras saksanharjoittelukanava.

Tässäpä kaikki mielenpäällä oleva tältä kertaa. Oikein mukavat pääsiäisen jatkot sinnepäin ja ilmoitellaanhan taas myöhemmin, puolin ja toisin!

Sarvikuonoja ja toivottavasti myös elefantteja!

Hei taas Baijerista. Kesähellepäivät ovat vieläkin menossa, eikä kylmästä pidä täristä. Kevään merkkejä on ehkä muutenkin ilmassa, kukat kukkivat (krookukset ainakin, ja ne vasta nättejä ovatkin) ja jo ehkä vähän vihreää nurmeakin alkaa pukata. Outoa tässä keväässä on se, ettei ole lunta, jota sulaa. Sehän on Suomessa aina ykköskeväänmerkki.

Kun viimeksi kirjoitin, en ollut vielä käynyt seikkailemassa Kansalaisopistokeskuksessa. Lähdin sinne mahdollisimman rohkein mielin matkaan viime torstaina, kulutin reissuun viimeiset metrolippuni leimapaikat. Yleensä olen niin jääräpää että en katso karttaan vaan koitan vaikka millä ilveellä päästä perille omin avuin, mutta nyt oli pakko antaa periksi ja näyttää turistilta. Kyllähän se laitos löytyikin lopulta, seuraavana piti pähkäillä sisäänkäynnin sijaintia.. Selvisi että samassa talossa oli vaikka mitä toimistoja, sekä myös iso kaupunginkirjasto. Vähän epävarmana menin kolmoskerrokseen toimistoon numero 143, jossa lappoi paljon muitakin selvästi ulkomaaneläviä. Menin sinne sitten kuikkimaan, ja pian sisältä vinkkasi semmoinen vähän vanhempi nainen että käykää istumaan ja odottamaan vuoroanne. No, vuoroni tultua menin sönkkäämään sille tätille että tarttisin saksankielen kurssin, mutta mulla ei ole pienintäkään hajua että minkätasoisen tarvitsen. Koska puhuin naiselle koko ajan saksaa, ja hänen mielestään se oli kai ymmärrettävää, minun piti tehdä tasotesti, jonka pistemäärän mukaan tiedettäisiin sitten että mille kurssille kuulun. Jos olisin puhunut englantia, minut olisi ohjattu suoraan alkeiskurssille. Testi tehtiin internetissä, ja sitä oli valvomassa hyvin epämiellyttävä täti. En ollut kerinnyt istua tuolissani kun kymmenen sekuntia, niin täti tuli heti ilmoittamaan että ”nuo Teidän niiskuttamisenne saattaa häiritä kollegoitanne (lue= muita kolmea ihmistä jotka tekivät testiä, joista yksi puhui koetta tehdessään puoliääneen ja toisen vastasi pian kännykkäänsä), eikö Teillä ole nenäliinaa!” Minä sitten niistin nenäni ja kysyin mahdollisimman pistävästi tädiltä että ”no onko nyt parempi?” Myöskään tästä eteenpäin kaikki, mitä täti minulle sanoi, eivät olleet yhtään sen ystävällissävyisempiä. Oli miten oli – sain tehtyä kokeen ja sain testitulokset printattuna. Testissä oli siis 8 lyhyttä tekstiä (jotka selvästi vaikeutuivat loppua kohden), josta oli sieltä täältä jätetty kokonaisia sanoja pois, ja piti päätellä että mikähän se puuttuva sana on. Menin siis takaisin sen vanhemman tätin tiskille. Minun paperissani luki että taitotasoni on A2, mikä siis ei ole kovin ylhäinen, ja se täti ihmetteli sitä ääneen. Se kuitenkin ohjasi minut tason B1 kurssille, jonne nyt pitäisi sitten ilmoittautua tämän viikon aikana. Kurssi maksaa parisataa euroa, aika tarkasti. Koko kansalaisopistoreissu oli niin jännittävä ja hermoja kiristävä, että kävelin alitajuisesti suoraan lempparikahvilaani, Starbucksiin ja ostin sieltä itselleni palkinnon.

Nyt minulla on kuukausikortti julkisiin kulkuvälineisiin, joten reissaaminen sujuu tässä keskustan alueella huoletta. Ajattelinkin, että kunhan tässä tulee seuraava sellainen päivä että on paljon vapaata, niin lähden vähän metroseikkailemaan, ja siinä samassa etsimään keskustasta kirjakaupan, sitä ei ole vielä silmiin sattunut. Tällainen päivä muuten mahtaa olla ensi lauantaina, kun saan olla yksin kotona, rauhassa. (kiitos pääsiäisestä!) Viimeksi metroseikkailin lauantaina, kun tarkoituksena oli päästä aamulla Hauptbahnhofille (päärautatieasemalle) ja illalla kotiin. Olin nimittäin lauantaina ensimmäisellä reissullani, matkasin alle tunnin matkan päähän Landshutin kaupunkiin, jossa minulla asuu kavereita (joista kylläkin vain yksi oli tiedettävästi paikalla). Minulla oli hyvä tuuri sään suhteen, oli nimittäin aivan todella lämmin ja aurinkoinen päivä. Kuljin siellä päivän kaverini Miran perässä, joka näytti minulle kotikaupunkiaan. Hänen kanssaan me asuimme Espanjassa viisi kuukautta naapureina, kun olimme siellä molemmat vaihdossa. Söimme Schnitzelit, Banana splitit. Kiikuttiin pienen kukkulan päälle tähystelemään kaupungin maisemia linnasta ja kävelimme paljon ristiin rastiin. Oli erittäin mukava päivä ja Landshutin kaupunki oli todella kiva, herttainen. Mutta niin, vielä takaisin siihen minun juna-asematuskaan. Saavuin metrollani varmaan kilometrin kävelymatkan päähän maan alle, josta kun kävelin tarpeeksi pitkään niin aloin nähdä kioskeja ja Deutsche Bahnin (Saksan VR) lipunmyyntipisteitä. Satuin huonoksi onnekseni sellaiselle vanhalle miehelle, joka ei tasan puhunut englantia vaan saksaakin paikallisella murteella. Minun pankkikortti ei käynyt, onneksi löysin automaatin suht tyköä, mutta kun sain lipun niin siinä ei lukenut yhtään mitään, ei paikkatietoja, kellonaikoja, hyvä kun edes se määränpää. Kirosin puoliääneen vähän aikaa, kunnes bongasin DB:n infotiskin, josta löytyi nuori tyttö, joka puhui englantia ja joka opasti minut oikealle raiteelle. Seikkailua riitti kotiatullessakin, kun piti pähkäillä että miten hitossa nyt pääsen takaisin maanalaisille, ja mikä niistä menee mahdollisimman lähelle kotia! Olin vähän ylpeä itsestäni, kun löysinkin suht vähällä pähkäilemisellä oikean pysäkin.

Sunnuntaina kun olin päässyt sängystä ylös (nukun aina kymmeneen, tai ainakin yhdeksään kun minulla on vapaa aamu) niin keittiössä Anna toivotteli huomenet ja sanoi että he ovat lähdössä 15 minuutin päästä hiukan etelämmäs, puolen tunnin päähän jonnekin järvenrantaan, ottavat minut mielellään mukaan jos haluan lähteä. No, mikäpäs siinä. Mentiin kahdella autolla, koska meillä oli edelleen kylässä Annan kaveri Hampurista lapsensa kanssa. Matkalla näin tuttuja paikannimiä tiekylteissä, esimerkiksi yhdessä luki että Garmisch-P., elikkä tarkoittaa sitä paikkaa missä pidetään aina niitä talviurheilukisoja. Ajoimme sitten johonkin hyvin pieneen, ja kuulemma tyypilliseen, baijerilaiskylään, jossa menimme järvenrannalla pieneen ulkoilmaravintolaan. Sinne tuli taas perheen kavereita, minä sitten suurimmaksi osaksi kuljin lasten perässä rannalla kun en oikeen osannut puhuakaan mitään. (kirjaimellisesti osannut puhua)

Samalla reissulla sitten Anna vähän puhutteli minua, että minun pitäisi alkaa puhua enemmän lasten kanssa ja tehdä samanlaisia juttuja kuin he koko perhe tekevät, aina tervehtiä kun näkee ja kysyä kuulumisia, mitä on päivän aikana tehty, jotta lapset tottuisivat enemmän minuun. Mulla ei ollut käynyt mielessä ollenkaan, että ne eivät ehkä jo olisi tottuneet. Oli miten oli, kyllähän minä yritän mutta ihan tuosta vaan se ei tapahtu, on kysymys siitä mihin on tottunut. Ei se kielen puhuminen ole niin helppoa kuin he vissiin kuvittelevat, eikä meillä kyllä Suomessa olla joka välissä kysymässä, varsinkaan perheen kesken, että no mitä sulle nyt kuuluu. Hassua, toisinaan Anna kääntää minulle melkein että mitä kyllä ja ei on saksaksi, ja toisinaan sitten odotetaan että ymmärrän kaikkea hyvin sujuvasti.

Sunnuntai-iltana minuulla oli taas pienoinen tulikaste kielen kanssa, piti yrittää ymmärtää mahd paljon ja myös vastata. Söimme illallisen vanhempien ja vieraamme sekä hänen sunnuntai-iltapäivällä paikallesaapuneen miehensä kanssa, itse asiassa vieraamme olivat toimineet kokkeina. Tilanne oli oikein hurmaava, söimme keittiössä, meillä oli kynttilöitä ja viiniä, tunnelma oli rento. Uusin vieras, aviomies, oli oikein hauska ja olisin halunnut vastata hänelle aina paljon pidemmästi mutta kun ei niin ei. Minua koitettiin huomioida aina, mutta ei onneksi liikaa etten kiusaantunut ihan täysin. Yritin kuitenkin koko ajan seurata keskustelua, joskus eksyin täysin mutta joskus saatoin nauraa mukana. Puhuttiin keittiöremontista ja Ikeasta, kaverin lapsen oudosta nimestä, muisteltiin vanhoja... Anna kertoi myös Cocosta yhden hauskan jutun. Carlotta oli jostain syystä oli erehtynyt eläinten nimissä ja oli nimennyt oravat sarvikuonoiksi. No, sitten kun he olivat olleet käymässä Englischer Gartenissa eilen niin Coco oli bongannut oravan, ja lähtenyt juoksemaan sitä kohti että ”äiti kato, sarvikuono, sarvikuono tuolla puussa!” Ihmiset olivat kuulemma vilkuilleet että mitä ihmettä, miten täällä voi muka sarvikuono olla...

Tänä aamuna olin Cocon kanssa kahdestaan aina puoli kahteen asti, koska äiti tuli töistä ja he lähtivät yhdessä hakemaan Philippiä päivähoidosta. Minä olin vähän hirvitellyt aamua itsekseni, koska en ollut koskaan vielä ollut niin pitkään kahdestaan Cocon kanssa kotona. Kaikki meni ihan hyvin, paitsi ainoana miinuspuolena oli kun tyttö päätti alkaa haluta vanukasta jääkaapista. Anna oli kieltänyt että mitään makeaa ei saa Cocolle antaa, joten minä jouduin kieltämään ja siitähän tuli hirveä huuto. Annoin tytön sitten ottaa vanukaspurkin pöydälle kun ei hän siitä suostunut luopumaankaan, paitsi että syödä ei saanut. En taaskaan oikein tiennyt miten olisin tilanteesta mennyt eteenpäin, kun sitten keksin että alan kokkaamaan ja laulamaan. Jälleen kerran osui nappiin, itku loppui minuutin sisällä.

Kyllä minua vaan vähän huvittaa tämä maailma ja ympäristö missä nämä ihmiset elää. Mutta ei sillä, ihmiset ovat kyllä mukavia. Tuntuu että kaikki ovat tosiaan melko varakkaita, kaikilla on viimeisen päälle hienot autot, kaikki äidit ovat vaaleita ja paljon hoikempia kuin minä vaikka niillä on vähintään kaksi lasta melkein jokaisella.. Viime perjantaina olimme yhden Annan ystävän synttäreillä tämän ystävän pihatalon puutarhassa, siellä ne joivat shampanjaa ja puhuivat ties mistä. Samassa tilanteessa minulle esiteltiin tämän ystävän au pair Perusta, ja minusta tuntui että meitä yritettiin lykätä yhteen kuin kahta ujoa pikkulasta. Kyllähän nauratti, vaikka sillä hetkellä lähinnä laskin minuutteja että koska tämä höpötys loppuu.
Se muuten täytyy vielä mainita tästä perheestä, että he eivät katso telkkaria lähes ollenkaan eivätkä käytä tietokonetta/nettiä. Lapsetkaan eivät ole kertaakaan katsoneet telkkaria täälläoloni aikaan, he tekevät aina jotain muuta. Ja lapset kahdeksalta nukkumaan.

Vietän siis tämän viikon kaikki aamut Cocon kanssa kahdestaan kotona, huomenna tosin menemme puolen päivän aikaan eläintarhaan jonkun Annan ystävän ja tämän tyttären kanssa. Toivottavasti sentään näen norsuja! Vähän vaikutti myös siltä että minun ei tarvitse itse maksaa, sillä kun minulta kysyttiin että lähdenkö mukaan ja kysyin Annalta että tietääkö tämä paljonko se koko lysti maksaa, niin se huitaisi ilmaa kädellä ja sanoi ettei siitä tarvitse huolehtia.

Grüss Gott! (niinku täällä toisinaan tervehditään)

Ihan ekaksi, kiitos kommenteista. Niitä on aivan tosi kiva lukea.

Pääsiäinen lähestyy. Ja täällä sen kyllä huomaa! En tiedä mikä Suomen kanssa meni vikaan, mutta täällä pääsiäisestä on leivottu hirveän iso sirkus. Jos en tänne tullessani olisi muistanut, miten iso pääsiäinen täällä on niin nyt ainakin muistaisin. Leipomoiden ikkunoissa lukee että ’tehkää pääsiäistilauksenne ajoissa’ ja kaikki ruokakaupat suorastaan pursuaa pääsiäiskarkkikasoja (varsinkin suklaakasoja!). Jopa kun menet semmoseen täkäläiseen Stockmanniin niin auta armias niitä pääsiäissuklaavuoria. Siinäpähän sitä on sitten miettimistä mitä kaikkea ostaisin pääsiäiseksi.. Näillä näkymin siis vain mähötän kotivahtina , mikä sopii minulle mainiosti. Meinaan nukkua pitkään ja katsoa leffoja ja ehkä jos joku päivä on kaupat auki niin käydä keskustassa. Perhe siis tosiaan lähtee Italiaan, Anna sanoi että nyt en mahdu mukaan koska se talo (Timin vanhempien loma-asunto) on niin pieni etten minä mahdu sinne, mutta että joku kerta mulla pitäisi lähteä niiden mukaan sinne. Se on kuulemma joku tosi pieni kylä, missä se mökki on. Kuulostaa ihanalta...

Täällä on muuten paikallisten liikennekäyttäytyminen pistänyt silmään. Täällä on melkein joka kulmassa liikennevalot, mutta jossain ei ole niin kyllä yleensä jalankulkijalle näytetään kädellä että olkaa hyvä ja menkää yli. Ja siinä kans muuten toinen silmäänpistävyys, nimittäin minusta tämä täkäläisten teitittely menee aivan naurettavaksi. Joka ainut sanoo että Sie eikä du! Kaupan kassalla lukee tietenkin rinnassa että Herr tai Frau ja sitten sukunimi perässä, oli se kuinka nuori vain. Se on muuten varsin hankalaa alkaa teitittelemään yhtäkkiä kaikkia, Suomen tapoihin kun on tottunut että vain vanhat ihmiset on ’Te’, muut on ’sinä’.
Mutta niin, takaisin siihen liikenteeseen. Siis minähän asuin vasta viimeisen puoli vuotta Espanjassa, ja kyllähän ne ajaa hullunlailla, mutta en ikinä nähnyt semmoista sadattelua tai torvisoittoa kun mitä täällä! Minusta on niin outoa, kun ensin teititellään kaikkia ja sitten liikenteessä ei ole mitään käyttäytymistä. Keski-ikäiset miehet huitoo sormilla naisille ja muuta. Mutta ne kyllä varmaan kiroaakin toisensa Te-muodossa...

Tämän viikon minä olen hakenut Philippiä Krippestä, eli sieltä sen päivähoidosta. Olen ensin mennyt maanalaisella sinne Krippen kaupunginosaan ja sitten kävellyt sieltä vaunujen kanssa takaisin. Ne tädit siellä hoitopaikassa on kyllä mukavia, ja muutenkin se paikka on kivantuntoinen, mutta samalla se on kuulemma kallis kun mikä. Sieltä ei ole kun ehkä n. puolen tunnin kävely tänne, ja ajattelin että kun muuten olen niin epäurheilullinen enkä lenkkeilisi kuitenkaan, niin sama minulla on kävellä nuo matkat. Sitten varsinkin kun kesä tulee niin se on kivaa. Eilen Krippestä tullessa tein ylimääräisen lenkin Schwabingin ’keskustassa’ ja hahmotin vähän reittejä.

Toissayönä oli muuten minun ensimmäinen kauhujen yö – ainakin osittain. Nimittäin, vanhemmat ovat nykyisin monena iltana poissa, joten minulla on lapsenvahtivuorot. Toissailtana sitten molemmat olivat Kindergartenin vanhempainillassa, ja minä jäin sitten nukuttamaan Carlottaa. No, sehän oli tietenkin hankalanpuoleista saada se nukkumaan, joten minä luin sille satuja, jouduin kertomaan mitä olin päivän aikana tehnyt, piirtelemään vähän aikaa ja muutenkin leikkimään ja loppujen lopuksi mulla piti jopa soittaa mielikuvituspianoa iltamusiikiksi. (Soittelin sitten Finlandia-hymniä)
No, siinä ei siis ollut niinkään kauhua. Mutta kauhut astui kuvioihin siinä välissä kun myöhemmin Philipp heräsi ja alkoi itkeä hirveästi. Koetin tarjota tuttia niinkun Anna on neuvonut, mutta ei sitten millään, vaan kahta hirveämpi huuto päälle. En oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä, mutta sitten muistin kun isä on kertonut että kun minä olin pieni niin se oli kannellut minua sylissä ympäri taloa. Päätin sitten koettaa sitä. Kyllä se hiljeni mutta vieläkin vikisi. Sitten laskin 1 plus 1, että Philipphän tykkäsi musiikista. Laulelin sitten samalla, koska minä en mitään lastenlauluja enää osaa niin laulelin sitten jotain, mikä minusta itestä oli kiva. (Maroon 5 – Sunday Morning). Ja sehän tepsi! Mutta aina kun poikaa yritti laskea takaisin nukkumaan niin aivan hirveä huuto, ja kun sama sirkus oli jatkunut puoli tuntia niin siinä piti jo melkein itkua pidätellä että miksi tämä ei lopu. Ei se sitten auttanut kun vaan ottaa laulu uudestaan alusta ja kävellä lastenhuonetta ympäri. Jossain välissä sain sujautettua sille tutin ja vihdoin kun laskin sen tarpeeksi pitkän kävelyn jälkeen nukkumaan niin se nukkui. Ja Anna sanoi aamulla että hyvin olikin nukkunut, ei ollut herännyt yöllä enää kertaakaan. Myös Coco oli sanonut äidilleen että olipa kivaa illalla (se ei onneksi herännyt itkusirkukseen). Eilen iltana meillä oli kans sirkusta, kun Annan oli tarkoitus lähteä päivähoidon (Krippen) vanhempainiltaan, niin semmonen 15min kun se oli lähtenyt niin Philipp alkoi huutaa ja kun nostin sen sängystä niin se oksensi. Meni sitten suunnitelmat uusiksi.

Olen tässä pitkin ja poikin kirjoitellut minun täällä tykönä asuville kavereille, ehkä tässä jo alkavassa kuussa voisi järkätä treffit ensimmäisen kanssa. Samoin on alettu kattelemaan minun kielikurssijuttuja, minun pitää todennäköisesti tehdä joku lähtötasotesti tai vastaavaa. Eilen Anna soitti sinne kansalaisopistoa vastaavaan paikkaan, ja tänään minun on tarkoitus mennä käymään siellä. Ne katsoo siellä sitten että mihin kurssille minun kannattaisi mennä. Saa nähdä mitä koko sotkusta tulee, oon jo etukäteen varma että en kuitenkaan ymmärrä siellä yhtään mitään.

Voi hyvänen aika, eilen aprillipäivänä tuli täyteen kaksi viikkoa täälläoloa. Kyllä minä olen tänne jo aika hyvin kotiutunut enkä ole aivan täysin pihalla enää kaikesta, mutta tuo kieli nyt vähän on mitä on. Kun toissapäivänä kävin pesulassa, ei minulla ollut hajuakaan mitä se täti siellä tiskin takana mulle sanoi. Mutta toisaalta, kyllä minä ehkä jotain olen jo oppinut ja Cocon kanssa pystyn jo jotain juttelemaan. Me väritetään aika monesti yhdessä, mikä siis käytännössä on sitä että minä kysyn Cocolta että millä värillä nyt ja mistä kohtaa. Ja sitten aina välillä tauschen, eli vaihdetaan Cocon kanssa värikyniä.

Nyt minä olen kotona, mutta päälle tunnin päästä pitää lähteä taas hakemaan Philipp Krippestä ja sen jälkeen käytävä pesulasta paidat, jotka sinne silloin toissapäivänä vein. Anna on töissä ja Tim Pariisissa. Täällä alkaa todennäköisesti vähän paremmat ilmat, viime päivät ovat olleet siinä rajalla että sataako vettä vai ei. Viikonlopuksi on luvattu melkein +20 astetta ja unelmakelejä. Anna sanoi että tänä viikonloppuna lähdetään ehdottomasti jonnekin kaupungin ulkopuolelle, varsinkin kun hänen ystävänsä Hampurista tulee 2-vuotiaan lapsensa kanssa kylään.

Luin vasta MTV3:n sivuilta, että vasta telkkarissa näytetty Amazing Racen Suomi-jakso oli kerännyt ennätysyleisön. Ette arvaakaan miten paljon ärsyttää kun jäi ne suollarämpimiset näkemättä. Sitä se on tämä suomalaisuus, jos Suomi mainitaan jossain ulkomaan mediassa niin sehän on aivan hirveän iso riemuvoitto, jota pitäis olla jokaisen todistamassa. Heh heh. ☺