Pian uusi tunnusbiisini on California dreaming..

..mutta sitä ennen saan laulaa Lapponiaa. Nyt on perjantai-iltapäivä kun tätä kirjoitan, ja rematch-yritykseni päättyy virallisesti tulevana maanantaina. Joten jos tämän päivän aikana au pair toimistomme ei minulle sopivaa perhettä löydä, niin se tarkoittaa käytännössä sitä, että tiistain lento takaisin kotimantereelle on varma. Minua on yritetty semmosen nelisen perheen kanssa yrittää sovittaa yhteen, mutta joka kerta homma on kaatunut siihen, että mulla ei ole tässä maassa kelpaavaa ajokorttia. Sitä en siis ikinä hankkinut, koska tämä Losin perheeni ei halunnut minun ajavan. Ja minunhan tosiaan täällä piti koko vuoteni viettää. Kalifornialaisen ajokortin suorittamisessa olisi mennyt kuitenkin pitkähkö aika, sillä ajokoepäivämäärää ei olisi ihan lähiajoille saanut. Tämä on sitten ollut se minun kompastuskivi, minkä takia ei ole yhdenkään perheen kanssa onnistanut.

Totta kaihan minua harmittaa, kun pitää lähteä täältä pois. Mielelläni olisin täällä ensi-heinäkuuhun asti ollut. Perhe on kuitenkin näin päättänyt ja toisaalta ymmärrän kyllä. Olen Suomeenpaluusta toisaalta ihan mielissäni ja odotan talvea innolla, meinaan keskittyä yhteen suosikkiharrastuksistani eli lumilautailuun. Sitä vaan jotenkin ajattelee, että tänne ei niin helposti takaisin tulla. Onhan se siinä mielessä totta, että kun tähän maahan tultaessa on aina oltava kaiken maailman viisumit ja muut paperit kunnossa... mutta suunnitelmissa on kyllä tulla käymään täällä lomalla tulevina vuosina ja jonain kauniina päivänä muuttaa tänne takaisin. Ei tämä minnekään katoa, vaikka siltä tuntuukin. Serkkuani Hennaa lainatakseni, joskus pitää lähteä pois jotta voi tulla takaisinkin. Tätä olen jankuttanut itselleni viime viikot. Mitä perheeseen tulee, niin ne saattaa muuttaa pois täältä. Ainakin tästä meän nykyisestä talosta varmaan muuttavatkin näiden suunnitelmien mukaan toukokuussa. Mutta sitten taan, on periamerikkalaista puhua kaikista mahdollisuuksista ääneen siten, että ne kuulostaa suomalaisen korvaan melko varmoilta suunnitelmilta. Sen jos minkä on tässä maassa oppinut, että puhuminen ja suunnitelmat on ääneen ajattelemista, mikään ei ole varmaa ellei se koska jotain, mikä tapahtuu tällä sekunnilla. Eikä sittenkaan aina.

Lapset on kasunneet hirveästi ja kehittyneet. Vauvasta ei tosiaan voi enää päätellä, että se syntyi ennen aikojaan. Se on iso ja pyöreä kun mikä. Rowan on oppinut puhetta aivan mahtavasti. Kävin tässä 10 minuuttia sitten jo pikkuherran kanssa aivan oikean keskustelun, joka meni näin:
-I need to watch Ratatouille (Disneyn animaatio)
-No, we're not watching TV right now.
-How about a cookie?
-No... well, you have to take a nap first and after that we can consider having a cookie.
Kun tulin tänne niin Rowanin keskustelut oli tätä luokkaa: omnomnomnom garbage....truck. Joten kehitys on huima, ja en voi malta odottaa, että kuulen miten se puhuu, kun seuraavan kerran nähdään.

Viimeiset päiväni Kaliforniassa (no ja Amerikassa) meinaan kuluttaa mahdollisimman vähällä stressillä ja yritän tankata aurinkoa niin paljon pankkiin kun ikinä pystyn. Kun ajattelen näitä kuutta kuukautta, mitä täällä olen viettäny, niin ei voi olla kun iloinen ja kiitollinen. Oli mahtavaa - ja tosiaan tänne on hyvä sitten myöhemmin palata. Nyt nokka kohti lumista talvea, kunhan ensin pakkauksesta ja matkustuksesta selviän. Mietityttää kyllä, että mitenhän saan tavarani Suomeen - mulla kun on yksi iso matkalaukku, reppu ja skeittilauta huolehdittavana. Kävin ostamassa tänään kaksi pahvilaatikkoa, jolla laitan kirjoja ja kenkiä tulemaan kotomaahan päin.

Kiitos, taas kerran, mukanaolosta ja nähdään koti-Suomessa! Yritän tuoda palasen auringonpaistetta mukanani :) Uusia seikkailuja odotellessa, Maria (joka on jo niin tottunut täkälaiseen lempinimeen Mia, että hädin tuskin muistaa oikeaa nimeään)

Muutosten tuulet puhaltaa, taas.. Eihän edellisestä kerrasta ollukaan ku 5kk.

On vähän jäänyt tämä kirjoittelu. Sen sijaan on kyllä tapahtunu senkin eestä. Vuosi vaihtui, kävin New Yorkissa, palasin Losiin, sairastuin kuumeeseen ja nyt nykäistiin matto jalkojen alta. En tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mulla oli tarkoitus kirjotella pitkästi New Yorkista ja mitä kaikkea siellä näin, mutta nyt ei kyllä huvita. Nimittäin täällä tapahtuu semmosta, että minun Kalifornian aika näyttää tulleen odotettua nopeampaa loppuunsa. Tämän perheen, missä asun, tilanne on mennyt siihen, että minulle ilmoitettiin eilen, että he eivät voi enää jatkaa au pairin pitoa. He tarvitsevat tilaa ja aikaa perheelleen ja lasten mukana tulleille ongelmille. Suurin syy taitaa olla tuo nelikuukautinen Sacha, jolla on koliikkia ja unettomuutta ja muuta. Myös Rowan aloittaa kokopäiväisen koulun, sillä se lapsi tarvitsee omanikäistensä seuraa. Vanhemmat on välillä kun zombeja. Kukaan ei olisi uskonut että tähän päädytään, mutta alan pikku hiljaa ymmärtää, että totta tämä on. Eli minun on muutettava pois.

Tämä jättää minulle kaksi vaihtoehtoa. Joko a)maitojunalla kotiin, tai no tässä tapauksessa lentokoneella, taikka b)rematch. Rematch'hän on sitä, että minulle etsitään uusi perhe, jonne menen. Se voi olla mistä puolelta Yhdysvaltoja vain. Molemmat vaihtoehdot itse asiassa kelpaisivat minulle, mutta taidanpa yrittää tuota rematchiä. Vielä olisi nimittäin 6 kuukautta jäljellä. Mutta perheen on kyllä oltava oikeanlainen tai tulen kotiin. En suostu menemään mihin perheeseen vain.

On hirveän surullista lähteä. Perhe ja minä oltiin noin ihmisinä täydellinen match, me tultiin tosi hyvin toimeen. Tuntui että minä olen ainoa au pair ainakin tässä osavaltiossa, jolla ei ole minkäänlaisia ongelmia. Siksi kaikki onkin nyt tosi yllättyineitä kun kerron mitä tapahtui. Perhettä ja varsinkin Rowania tulee tietenkin kova ikävä. Samoin on aivan kamala harmi jättää Kalifornia, jos on niikseen. Tämä paikka tuntui niin kodilta.. tuntui että olin täällä ihan kuin kotonani Lapissa. Mutta kaikelle tapahtuvalle on aina syy, niin kunhan tästä alkushokista pääsen eroon niin alan jo nähdä muutokset positiivisessa valossa. Uusia seikkailuja, uusia paikkoja. Kaikki alkaa taas ihan alusta.

Uudet vuodet ei ole kyllä minun parhainta aikaa näköjään koskaan. Pari vuotta sitten vietin tammikuun ensimmäistä päivää poliisiasemalla, viime vuonna tajusin päätyneeni takaisin Posiolle asumaan. Ja nyt minua potkitaan taas aivan uuteen, tuntemattomaan suuntaan. Ilmoitan kun tiedän, minne päädyn. Pidetään peukkuja pystyssä, jooko.