Lopun aikojen alku, osa 2.

Herrajestas, son jo joulukuu. Ihan uskomatonta, ja vielä uskomattomampaa on ajatella, että viime kerran kun oli joulukuu niin olin Espanjassa. Ensi vuoden joulukuusta sitten puhumattakaan, saa nähdä missä sitä sitten ollaan! Täällä on jo hyvinkin jouluista. Tuossa ihan pari päivää sitten aukeni meidän omat joulumarkkinat tuolla kaupungin keskustassa. Se siis meinaa sitä, että Karlsplatzille, missä on kesällä ja syksyllä suihkulähde niin talvisin paikalle rakennetaan luistinrata. Siitä lähtien aina Kaufingerstrassea pitkin (eli sitä ostoskatua) on melko lailla vieri vieressä semmoisia pikkuisia puisia talosia. Niissä sitten myydään pähkinöitä ja Glühweinia (eli paikallisten vastinetta meän glögille) ja suklaahedelmiä ja ties mitä jouluherkkuja. Olen ainoastaan kerran kävellyt kadun päästä päähän (siis joulumarkkinoiden ollessa käynnissä) ja siinä lähinnä ahisti se ihmispaljous niin mukavalla mittakaavalla, että hirveän tarkkaan en kerinnyt kattoa, että mitä oli tarjolla. Pitänee tehdä kierros ja ostaakin jotain jonain toisena päivänä.

Myös täällä meillä kotona koitetaan vähän viljellä joulumieltä. Tai mielestä viis, ainakin koristeita. Havukranssien kanssa Anna ja Philipp tuli viime viikolla yhtenä päivänä kotiin, ja jotain satunaisia joulukoristeita on sielä täällä. Mutta ikkuinoissa ei ole valoja. Täällä muutenkin näkyy ihmisillä vähän jouluvaloja ikkunoissa, ainakaan täällä meidän läntisessä Schwabingissa. Ihan yhdessä, kahdessa ikkunassa olen nähnyt. Joulukuun eka päivän aamuna Coco tuli mun huoneeseen ja sillä oli kädessä joulukalenteri että tää on sulle! MIetin että mitä ihmettä, mutta perheen äiti oli ostanut mullekin joulukalenterin. Totta kai semmosen halvan mutta joka tapauksessa ihana ele. Molemmille lapsille se on askarrellut roikkumaan semmosia pieniä paketteja, joista yhden saa aina joka päivä avata. Ne roikkuu semmosessa narussa lastenhuoneen nurkassa. Mutta, minusta pahiten joulutunnelmaa estää se, että tässä huushollissa ei polteta ikinä kynttilöitä. No ok, ymmärretään että talossa on leikki-ikäisiä lapsia mutta kyllä se minun tunnelma syö ison osan. Lähiaikoina on kuiten tarkoitus pitää "joululeipomo" (Weihnachstbäckerei) täällä meillä kotona, siis lähinnähän se on sitten sitä että Anna leipoo, lapset sohii siinä vieressä ja minä katon että no mikä se tuoki tuossa muka on, kyllä meillä Suomessa on joulutorttuja..

Suomesta puheenollen, olisin halunnut tänä sunnuntaina lisätä vähän perheen Suomi-tietoisuutta kun on taas se tietty juhlapäivä vuodesta, mutta se ei onnistu sillä olen home alone. Perhe menee Hampuriin viikonlopuksi, joten minulla on perjantaiaamusta vapaata maanantaiaamuun. Mitenhän keksisin juhlistaa.. Viime vuonna oltiin Barcelonassa roadtripillä, mulla oli Suomi-ranneke käessä. Nyt löytyy vaan Suomi-sukat (tattista, Henna!) mutta jotain erityistä tekemistä koetan kehittää.

Aloin tuossa muuten ajatella, että minkähänlaisen kuvan minä olen aupair-perheestäni antanut. Nimittäin kyllä ne on kaikesta huolimatta mukavia ihmisiä. Minä en vaan välillä ymmärrä niitä, esimerkiksi jotain juttuja mitkä liittyy lapsien kasvatukseen. Mutta tästä me on puhuttu kaikkien tuntemieni au pairien kanssa, että saksalaiset lapset on niin erilaisia kun mihin ite on totuttu tai miten meidät on kasvatettu. On ollut ihan hassua huomata, miten asiasta on tullut kaikkien kanssa puhetta. Pyöritellään sitten yhdessä päätä. No ja toinen juttu, mitä en perheessä ymmärrä on rahankäyttö. Toisissa asioissa ollaan niin sentintarkkoja mutta sitten toisinaan taas ostellaan minkä keritään.. Tuossakin vasta tuli perheenäitille Marc O'Polon neuletakki, niin salaa sitten vilkaisin kuittia.. likellä kolmea sataa mentiin. Mutta kun isovanhemmat oli tässä vasta kylässä niin huomasin, että siellä ollaan rahankäytön kanssa samoilla jäljillä. Mutta se, mikä minusta Schwandereissa on herttaista, on perhekeskeisyys. Voi sitä lässytyksen määrää jos Annan vanhemmat tai siskot sattuu soittamaan. Joka päivä lapset puhuu kotona isovanhemmista ja Annan siskoista. Lisäksi myös vanhempien läheiset ystävät ovat kuin perheenjäseniä, sitä vaan saatetaan ilmaantua yhtäkkiä sunnuntaiaamiaiselle ja siellä sitten ollaan kaikki yhdessä.

Vielä muuten jotai tuosta saksalaisesta joulukäsityksestä. Nimittäin täällä joulukuun kuudes päivä (eli meän sinivalkoisena päivänä) on Pyhän Nikolauksen päivä, ja käytännössä homma toimii niin, että oven eteen laitetaan semmonen joulupukin kengän näkönen pienehkö saapas, johon sitten Pyhä Nikolaus on aamuksi tuonut täytettä.. Harmi etten näe tätä koska se perhe on just sielä Hampurissa. Mut sitten, täällä uskotellaan että joululahjat tuo Kristuslapsi. Luin tuossa pari päivää sitte Cocolle iltasaduksi vastasaatua joulukirjaa, jossa oli lyhyitä tarinoita siitä, miten Kristuslapsi (joka näyttää ihan tytöltä!!) pienten enkeliensä kanssa valmistaa Taivaan Työpajassa ne lasten lahjat ja sitten tuo Taivaan Hirvi/pororeen kanssa ne paketit lapsille. Mietin siinä että mitä ihmettä! Että enkelitkö valmistaa muka joululahjat?! Outoja nuo saksalaiset. Mutta niin, silti täällä tiedetään mikä on joulupukki mutta silti se ei tuo niitä lahjoja. Lahjatoivelistatki lähetetään enkeleille!

Mitähän täällä on tapahtunut sitten viime kirjoituksen? No ainakin se minun konsertti oli. Billy Talent on rytmiorkesterin nimi, ja olivat purjehtineet tänne Euroopan kiertueelle Kanadasta. Voi että, siitä maasta mulla on kyllä tosi positiivinen kuva. Ja kaikki kanadalaiset ketä olen vaan sattunut tapaamaan ovat aina olleet älyttömän hauskoja. Eniweis, ko. bändi on iso juttu Saksassa, joten konsertti oli melko lailla täynnä. Itse asiassa tosi täynnä. Voin kertoa, että hiki virtasi (ja ajoittain lensi!) ja oli kuuma kun Tuonelassa. Ja sitten.. jos ette ole ikinä olleet rokkikonsertissa niin minä voin kertoa teille, lapset, millaista menoa sen nykyään on. Nimittäin jotain minulle aivan käsittämätöntä. Siellä suurimman osan jengistä mielestä on hienoa mennä yhtäkkiä ihan sekaisin ja alkaa törmäilemään toisiin ja sitten lentää tajukovaa uusien ihmisten kylkeen niin että mustelmilta ei ole mitään toivoa säästyä. Minä kutsun tätä emo-tanssiaisiksi. Sitten toinen "ylijännä juttu" on se, että aletaan juosta tajuisoa ympyrää niin lujaa kun jaloista lähtee. Ja se rinki on iso. En voi sanoa, että olis ollu minkäännäköistä halua osallistua kumpaakaan näistä jännittävyyksistä, mutta kun vahingossa satuttiin olemaan melko edessä niin ei voitu säästyä tuolta ekaksi mainitulta. Sitä sitten piti juosta karkuun kun tajusi että ei perhana, ei kai taas. Mutta itse musiikkiin - bändi oli loistava livenä ja keikka oli pääsymaksunsa arvoinen. Ostin paikalta jopa t-paidan :) Itse asiassa halvimman minkä löytyi, ja sekin oli 15 euroa.

Olin myös toissaviikonloppuna Dresdenissä, sain itseni järjestettyä sinne sitten. Menin semmoisen yhden tytön kyytillä, joka omalla autollaan meni Dresdeniin ja tuli seuraavana päivänä pois. Löysin ilmoituksen netistä, Saksassa on semmoinen iso yhteisö kun Mitfahrgelegenheit, elikkä sieltä voi etsiä itselleen halvan kyytin melkein mistä kaupungista minne kaupunkiin vain, jopa lähimaihin. Ja hinta on huomattavasti halvempi kuin julkisilla kulkuneuvoilla. Minun kuskiksi sattui semmonen mukava ja pirteä tyttö, ja meitä oli autossa vielä kolmaskin. Olin siis ainoa ei-saksalainen ja matkat käytin aikalailla nukkumiseen. No Dresdenissä sitten oli kiva nähdä kahta kaveriani. Tunnetaan siis kaikki toisemme Espanjan ajoilta, ja siellä nyt sitten Dresdenissä Florian opiskelee ja Mira tekee työharjoittelua. Nyt oli vaan outoa, sillä tämä oli eka kerta kun tavattiin silleen että minun piti puhua koko aika saksaa niiden kanssa. Tuppaan nimittäin yhä edelleen jännittämään tajuna, kun pitää puhua saksaa saksalaisten kanssa. Haluaisin osata niin hyvin kieltä ja olla tekemättä virheitä, mutta eihän se ole mahdollista. Eniweis, siellä me käveltiin vanhassa kaupungissa joku aika, sitten mentiin kokkaamaan, käytiin yökirpputorilla, katottiin Disneyn viidakkokirjaa ja muuta.. Oli kuitenki tosi ihana nähdä niitä, tulen molempien kanssa hirveän hyvin toimeen. Nähtiin äkkiä uudestaan nyt viime lauantaina, kun he olivat käymässä Münchenissä kun täällä oli joku tapahtuma. Puhuttiin että josko kesällä nähtäis seuraavan kerran, siis jos tuuri käy.

Tässä mulla on taas telkkari auki kun tätä kirjoittelen. Yks päivä yhdellä kanavalla oli Disney-päivä, niin katoin sieltä sitten parisen elokuvaa ja ekan kerran tajusin että ymmärrän. Siis jos kuuntelen, saksa on kuitenkin vielä siinä määrin vieras kieli että jos en oikeasti keskity kuuntelemaan niin kuulen vaan puheensorinaa. Tai no se tietenkin riippuu, mitä kuunnellaan. Mutta yhden havainnon olen Saksan telkkarista tehnyt. Täällä nimittäin kylvetään tuossa tosi-tv-muotissa. Koko ajan siis pyörii näitä tähdenhakuohjelmia (huippumalli, laulu, talent, ihan kaikki), nyt seuraan aina muistaessani Saksan versiota Maajussille Morsian-sarjaa. Mutta tämmöisiä sarjoja enemmän on semmoisia, missä pohditaan saksalaisten arkielämän ongelmia. Ihan höpöhöpöä minusta. Ratkotaan ongelmaperheiden ongelmia (ihan niinkun siinä tv-kamerat auttaisi), seurataan ulko-saksalaisten elämää, seurataan ihan mitättömien saksalaisten arkielämää. Pääasia, että kaikki pääsee telkkariin. Ja semmoisia studio-ohjelmia on myös paljon, missä on sitten live-yleisö. Espanjalaisetkin rakasti tätä, siellä kun käänsi mille kanavalle vain niin koko ajan tuli studio-talk-show'ta. Ja voi miten ärsyttävää se onkaan, kun elokuvat dubataan! Tai siis kaikki englanninkielinen.

Tästä pitää mainita ihan erikseen. Katoin eilen illalla viattomasti telkkaria niin yhtäkkiä ruutuun paukkaa joku kurkkupastillimainos missä on muka suomalaisia!! Siinä oli suomalainen rantasauna jonka parvekkeella kolme miestä pyyhkeet lantiolla ja mainostivat niitä kurkkupastilleja, asian mukaisesti vahvalla suomalaisella aksentilla. Olin niin ällikällä lyöty että meni ohi mitä ne sanoi, mutta jotain sielä ainakin puhuttiin että "me suomalaiset" jotain. Eikä ne pastillit kyllä varmasti tule Suomesta.

Huomio! Täällä satoi viikon alusta illalla lunta. Minulla oli lapsenvahdintaa, ja kun Tim tuli sitten kotia ja vapautti minut lapsenvahtivuorosta niin se huikkasi, että ootko huomannut että ulkona sataa lunta. Tuossa yksi aamu selitin perheen ystäville jotka oli käymässä että kyllä mulla Suomesta talvea ja lunta ikävä. Tim oli siihen sitten että eikä, ihan tosi? Siis kylmää ikävä? Se itse oli vasta Islannissa työmatkalla, ja kotiintullessaan sanoi heti että no ei ollut hänen maa. Kylmää ja pimeää tietysti, mutta se oli kuulemma häirinnyt kun se on sitä semmosta puutonta seutua eikä oikein mitään ole. Puhuttiin joku viikko sitten muutenki matkailusta ja eri maista, niin Anna ja Tim oli sitä mieltä, että Italia on ehkä maailman kaunein maa. Ne on kyllä matkustelleet paljon ja asuneet ulkomailla, joten pitänee nostaa Italia "minne haluan matkata seuraavaksi"-listan kärkipäähän.

Ainiin. Oonko kertonu että meillä on täällä lankapuhelin? Tai siis tuommonen kotipuhelin. Joten ei ne ole vielä kadonneet maan päältä vaikka Suomesta jo onkin :)

Eipä täällä kai muuta isompia. Paljon mielenosoituksia on ollut kun opiskelijat on nousseet kantapäilleen opintomaksujen/vastaavien noustua, tai ainakin semmoista vissiin ollaan kaavailemassa jos vielä ei oo toteutettu. "Rikkaat vanhemmat kaikille" ja muita iskulauseita olen nähnyt paljon. Siinä tulee syyllinen olo kun kaikki muut sunikäset siellä on menossa mukana ja minä vaan ulkomaalaisena au pairina kävelen vierestä ja ihmettelen menoa.
Mutta joo, kyllä alkaa jo hirvittämään kun ajattelen mitenkä vähän aikaa mulla on täällä jäljellä. Onhan siinäkin sitten taas tuota maisemanmuutosta kerrakseen, Münchenin keskustasta Posion... keskustaan.

Kaksi viikkoa ja pakkaamisstressi on huipussaan. Nyt nautin viikonloppuvapaastani.