Oi kuusipuu.... tai sen olemattomuus.

Hyvää jouluaattoa läntisestä Los Angelesistä. Täällä on niin aurinkoinen päivä että voisi ihan hyvin kuvitella olevan heinäkuun. Kun istun keittiönpöydän ääressä ja katson ulos niin missään suunnassa ei ole merkkiä joulusta. Meillä ei ole joulukoristeita eikä kadun toisellakaan puolella naapuritaloissa ole kellään mitään. Sen sijaan meidän viereisissä taloissa on kaikissa jouluvalot joka puolella. Suomalaiselle ne on aika räikeät, mutta pahimmat joulukoristeet oon nähny tuolla Beverly Hillsin, Westwoodin ja Pacific Palisadesin aluiella, rikkaiden taloissa. Valoporoarmeija ei kerta kaikkiaan OLE hienonnäköinen ilman lunta, se kirkkaanvihreä nurmikko ei toimi samoin!

Meillä oli aamupäivällä Jillin kaverin perhe lapsineen kylässä, syötiin pannukakkuja ja hedelmäsalaattia. Kaveri perheineen oli Englannista, Lontoosta ja siinä syönnin ohessa ne tiedusteli, että ootteko te oikeastaan ikinä juhlineet mitenkään joulua. Vastaus oli, että käyvät kiinalaisessa syömässä ja sen jälkeen menevät katsomaan leffaa. Se on kuulema normaali juutalaisten tapa. Nyt iltapäivällä, tuossa neljän aikaan ollaan lähdössä meksikolaisen kaveriperheen tykö joulupäivälliselle. Itse päivällinen on siis meksikolainen, mutta jälkiruoka suomalainen - viedään glögiä ja pipareita ja minun pitää taikoa lättyjä. Illalla kai on jonkinlainen lahjatuokio.

Vaan ei tämä tämmönen kesäjoulu oo kyllä mistään kotosin. Ja jouluttomuus on kerta kaikkiaan outoa. Vaikka en olekaan mikään jouluihminen, niin silti kun jouluun on niin tottunut niin nyt on outoa kun sitä ei olekaan. Voisin kuvitella että ensi vuonna joulu tuntuu aivan mahtavalta - ihan vaan siksi että kun on Lapissa lumen keskellä.

Kun edellisen kerran päivittelin kuulumisia niin Suomen itsenäisyyspäivä oli ovella ja mulla oli operaatio kokkaus stressinä. Meni yllättävän hyvin, kukaan ei kuollu ruokamyrkytykseen ja makaronilaatikko sekä korvapuustit onnistui ihmeen hyvin! Pöydällä paloi kaksi tuikkua ja Finlandia hymni soi. Jill osti mulle valkoisia kukkia ja niiden vaasiit teippasin askartelemani Suomenlipun. Sain myös lakritsia, täällä kun on Pandan lakritsia saatavilla. Itsenäisyyspäivä ja jouluaatto on kaksi semmosta päivää vuodessa, jolloin toivoisi olevansa kotona Suomessa Muista ei niin väliksi.

Mitähän täällä on muuta viime aikoina. Paras au pair-kaverini lähti kotimaahansa ennen kuun puoltaväliä. Viikonloppuna ennen sen lähtöä käytiin kuiten Universal Studioilla, siellä oli Grinch-teemainen joulupäivä. Grinch elokuvan hahmot sielä tosiaan hyppeli ympäriinsä ja avasivat joulun. Käytiin myös vakiolaitteissa, kuten Simpsonit-simulaattorivuoristoradassa (se oli ihan huippu!), Muumio-vuoristoradassa ja Jurassic Park-jokiseikkailussa. Lisäksi tehtiin Studio Tour-jossa meitä kierrätettiin itse studiorakennusten ulkopuolella sekä muutamissa lavasteissa (ajettiin Psykon talon ja motellin ohi, pysähdyttiin keskelle Tom Cruisen War of the Worlds-leffan lavasteita ja käytiin King Kong 3D-tunnelissakin. Siellä se tappeli dinosaurusten kanssa.) Oli ihan jännää - ja kaikista jännintä oli se, että pääsylipulla pääsee vuoden 2011 aikana ilmaiseksi sisään niin monesti kun haluaa. Lippu olikin kyllä ihan hintava, joten on se oikeutettuakin.

Huomenna jään yksin kotosalle kun muu perhe lentää Känädään. Nähdään sitte New Yorkissa, jonne minun matka alkaa 29.joulukuuta, kello viisi aamulla taksilla lentokentälle. Siellä olen (ollaan) yli vuodenvaihteen ja 3.päivänä tammikuuta tullaan takaisin. Viidentenä päivänä Rowan aloittaa uuden koulun tässä lähempänä kotia. Saa nähdä mitä uusi vuosi tuo tullessaan...

Eniweis, hyvää joulua ja loppuvuotta! Kalifornia kuittaa ja palaa asiaan 2011.

Hanukkaa, joulukoristeita ja Suomi 93 vee (Marian kokkaustaidot 0 vee ja koetuksella)

Los Angelesissa sataa. Aamulla oli vielä pilvistä, mutta myöhään iltapäivällä sade puhkesi. Olin tänä päivänä kirpputorilla Melrose avenuella ja kuuluisassa The Grove ostoskeskuksessa, ja näistä jälkimmäiseksi mainitussa ollessa ei voinut erehtyä siitä, että joulunaika on käsillä. Harmi kun unohdin taas kerran kamerani kotiin, mutta siellä tosiaan joka kulma oli koristeltu joulukoristein. The Grove on itse asiassa ulkoilmaostoskeskus, ja sen keskellä oli järjettömän iso joulukuusi. Lisäksi siellä oli jouluvalojen ohella Joulupukin paja, jossa pukki otti lapsia vastaan ja kuunteli lahjatoiveita. Täällä on tulossa ensi iltaan joulukuun puolessa välissä Yogi-karhun uusi elokuva, joten joulukoristeiden lisäksi The Groven keskusaukiolla oli puistonvartijan mökki ja minä sekä itävaltalainen kaverini Jules otettiin kuva minusta ja pahvisista Yogi ja Boo boo karhuista. Boo boo on siis se pikkukarhu, joka seuraa Yogia joka paikkaan.

Aika on mennyt taas tosi nopeasti, viikot vain hurahtaa ohi. Nyt kotona arki on palaamassa normaaliin, sillä Jillin työprojekti on nyt ohi. Meillä on ollut viimeiset pari viikkoa minun lisäksi toinen babysitter, mutta nyt häntä ei siis enää tarvita. Harmi, sillä minusta ja babysitteristä kerkesi tulla kavereita, ollaan nähty työajan ulkopuolellakin. Eilen olin esimerkiksi babysitteri-Hannan poikakaverin synttäri-illallisella ravintolassa nimeltä Casablanca. Koko ravintola on omistettu Casablanca-elokuvalle, joten siellä on elokuvan postereita ja maalauksia ja elokuvassa käytettyjä tavaroita. Ravintolan ruoka ei suinkaan ole marokkolaista vaan meksikolaista, mikä on aika hassua.

Viime viikolla, tai siis nyt päättyneellä viikolla, pääsin vihdoin näkemään perheenisä Adrianin toimiston. Adrian siis tosiaan on töissä elokuviin visuaalisia efektejä tekevällä yhtiöllä, on sielä kuulema manageri/muuten vähän korkeammalla tasolla. Koko laitos koostuu monesta hallista, ja paikka on tarkoin vartioitu. Päästiin näkemään vain osa koko paikasta, sillä jotkut tilat on vierailijoilta kiellettyjä, koska niissä työstetään toistaiseksi vielä salaisia elokuvaprojekteja. Tässä kaupungissa elokuvabisnes on tarkkaa. Joka tapauksessa, pelkästään se tila mitä nähtiin, oli hieno. Paikka oli tosiaan iso halli, jossa oli pieniä toimistokoppeja ja looseja. Hirveän viihtyisän tuntoinen paikka kuitenkin, varsinkin kun siellä on paljon elokuviin liitttyvää materiaalia. Siellä on yhdellä seinällä kaikkien elokuvien posterit, joiden efektejä yhtiö on tehnyt. Lisäksi siellä täällä on elokuvissa tai niiden tekemisessä käytettyä lavastetta. Näin esimerkiksi yhden Titanicin pienoismallin, mitä on käytetty kohtauksia rakennettaessa. Tosisteen, olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa. Nyt viime aikoina Adrian ja kumppanit on työstäneet elokuvaa Tron, joka näyttäisi olevan melko iso täällä. Suomessakin se taitaa alkaa pyöriä joulukuun puolesta välistä. Pitänee se itselläkin käydä katsomassa, ihan vaan koska Digital Domain on tehnyt efektit siihen.

Huomenna on rakkaan kotomaan itsenäisyyspäivä. Minä olen aina ollut patrioottinen, mutta niin minusta kyllä kaikki suomalaiset on. Faktahan on, että Suomi on maailman paras maa - se ei kylläkään tarkoita sitä, että haluaisin siellä aina asua.. mutta paras se on silti. Joka vuosi siis olen aina jotenkin halunnut kotimaan syntymäpäiviä juhlia. Tänä vuonna sitten päädyin siihen, että kokkaan perheelleni illalla kotoisasti makaronilaatikkoa ja jälkiruoaksi kahvia (tai no nei varmaan pysty juomaan kahvia enää siihen kellonaikaan, että ne varmaan päätyy teehen) ja korvapuusteja. Ja Suomenlipun meinaan askarrella ruokapöytään ja yritän löytää Sibeliusta taustalle soimaan. Päädyin makaronilaatikkoon, koska a)itse ikävöin sitä b)en oikeen keksiny muuta perusruokaa c)en oikeen osaa tehdä mitään muuta d)en oikeen osaa edes tehdä makaronilaatikkoa, mutta yritän silti. Joka tapauksessa, minusta tuntui että jotain on pakko itsenäisyyspäiväksi järjestää. En suostu siihen, että se olisi vain normaali päivä muiden joukossa. Kyllä suomalaisen pitää yksi päivä vuodessa omistaa itsenäiselle kotimaalleen, olipa tämä sitten missä maailman kolkassa vain. Toivottavasti en onnistu aiheuttamaan täydellistä katastrofia keittiössä.

Niin, jos joku on tätä minun blogia seurannut niin tietää, ettei meillä vietetä täällä kotona joulua. Sen sijaan meillä on Hanukka. Hanukka on itse asiassa nyt menossa, se alkoi tänä vuonna 1. joulukuuta ja kestää 8:een päivään asti. Hanukkaa vietetään öljyihmeen muistoksi, eli kun joskus Vanhan Testamentin aikoihin jonkun kapinan jälkeen temppeli Jerusalemissa haluttiin ottaa uudelleen käyttöön ja tämän merkiksi haluttiin sytyttää menorah-kynttelikköön (tämä on se hassu kynttelikkö jonka kuva monesti näytetään kun puhutaan juutalaisuudesta), öljyä olisi pitänyt riittää liekin sytyttämiseksi vain yhdeksi päiväksi mutta ihmeen kaupalla sitä riittikin kahdeksaksi päivää. Hanukkaa juhlitaan sytyttämällä joka päivä menorah kynttelikköön uusi kynttilä (meillä ei kylläkään tätä tehdä kun ei tiedetä missä varastojen kätköissä koko kynttelikkö on eikä löydetty kaupasta uutta vaikka etsittiin nopeasti), syödään perunasta tehtyjä pieniä lättyjä nimeltä latkes (jotka on hyviä, niihin päälle pistetään joko omenasosetta tahi hapankermaa) ja annetaan lapsille pieniä lahjoja joka päivä (eeei me oikeen ole tehty tätäkään, jossain välissä kai juhlan ollessa lopussa pidetään perheen kesken pieni lahjanjakotilaisuus). Mutta meille ei hommata joulukuusta eikä jouluvalojakaan tule. Eikä tartte kuunnella joululauluja! Enkä minä kaipaa joulukoristuksia yms oikeastaan. Jos olisin kotona Posiolla niin totta kai ne pitäisi olla, mutta täällä tilanne on jotenkin niin erilainen. Tämä on siis ensimmäinen jouluni Lapin ulkopuolella ja kerta olen jo hyväksynyt että se tulee olemaan erilainen, niin olkoon sitten kanssa ihan kokonaan erilainen.
Mutta takaisin Hanukkaan, Hanukka siis loppuu nyt keskiviikkona ja meidät on kutsuttu jonnekin jonkun kotiin isolle Hanukan päätösillalliselle. Saa nähdä mitä se sitten on.

Tässäpä näitä meikäläisen kuulumisia. Naapurin palmussa on tosiaan jouluvalot, ja parin talon päässä niiden pihapalmussa roikkuu iso, vähintään metri kertaa metri punainen joulupallo. Joko niillä on hyvä huumorintaju tai ne on yliampuvia. En tiedä kummasta on kyse. Monessa talossa on muuten näkynyt jo sisällä iso, valmiiksikoristeltu joulukuusi. Mutta kellään ei ole tekolunta!

Joulun ja uudenvuoden pläänit selvillä

Eli tättärää, kerranki on jotain jännää kerrottavaa! Olen menossa kattomaan uuden vuoden vaihtumista Isoon Omppuun. Menen sinne 29.joulukuuta, olen uuden vuoden yli ja takaisin tulen perheen kanssa samalla lennolla 3 tammikuuta. Joulun sen sijaan saan viettää pyhässä yksinäisyydessä. Jouluaaton perhe on kotona ja meillä on tarkoitus tehdä jotain, mutta sen jälkeen jään kotivahdiksi kun muut menee Torontoon, Kanadaan hostisäni syntysijoille. Ensimmäinen reaktioni oli että höh, mutta nyt oon alkanu jo tottua ajatukseen ja ehkä on ihan kiva olla vaan omassa rauhassa parisen päivää. Meinaan kyllä vaan löhötä. Eipä sillä, perheeni ei tosiaan joulua sen isommin juhli koska ovat juutalaisia, joten vaikka ne täällä olisi olleetkin niin ei olis kuitenkaan ollu sama asia kun joulun vietto perheessä, jonka uskontoon se edes kuuluu. Eipä sillä, nykyäänhän joulusta on uskonto kaukana.
Mutta New Yorkista vielä, olen reissusta innoissani. A, minusta on mukava kun siellä on kylmää ja mahdollisesti lunta (ainakin suuremmalla todennäköisyydellä kun että täällä olis lunta). B, kaupunki on varmaan hurmaava siihen aikaan vuodesta. C, mukava päästä välillä turistiksi. En hirveästi meinaa tämän vuoden aikana matkustella, mutta tuonne on kiva päästä.

Täällä muuten marraskuu on jatkunut ihan mukavasti. Aamuisin ja päivällä on vielä lämmintä ja aurinko paistelee, mutta illaksi kyllä viilenee jo huomattavasti entiseen verrattuna. Kiva kun saa käyttää takkia! Rannalla vaan alkaa olla jo melko viileää ja tuulista. Ei sillä, vieläkin on näkyny ihmisiä ottamassa aurinkoa ja uimassa, ihan kuten kesälläkin. Mulla vaan ehkä kylmää ajatuskin vedestä. Sen sijaan meri on kaunis ja aallot mahtavia. Tämä vetää paikalle paljon surffareita, ja minusta tuntuu että niitä onki nyt enemmän kuin kesäkuumalla.

Tuli tässä mieleen, että olenkohan muistanut kertoa, miten idiootteja kalifornialaiset kuskit on? Tai ehkä vika piilee vaan tässä kaupungissa, nimittäin täällä näkee aivan uskomatonta liikennekäyttäytymistä.. kyllä suomalaisella ahistaa. Osa on aivan mielipuolia. Ja kaikki harrastaa tööttäilyä, pienemmästäkin mahdollisesta syystä. Ja täällähän on ihan yleinen ja normaali tapa ruokailla ajaessa. Vähintäänkin jokaisella on kahvimuki messissä, monesti myös lounas. Toiset laittaa tukkaa tai meikkaa liikennevaloissa. Kaikista oudoin oli, kun pari päivää sitten näin naisen pitelevän ratin tuntumassa hammasharjaa, jossa oli tahnakin valmiina. Nii'in, Aameriikan ihmemaa.

Meillä on vauva täälä kasvanu, se on jo semmoinen viisikiloinen jössikkä. Täyttää pian kolme kuukautta jo. Myös Rowan on kasvanut, oppii puhetta lisää jatkuvasti. Ainoa, mikä sille on toisinaan mahdotonta, on kysymyksiin vastaaminen. Tai no riippuu kysymyksestä, mutta noin yleisesti. Meillä on kuitenkin oikein hyvät välit ja tykätään touhuta yhdessä kaikkea. Tällä viikolla on oltu parisen kertaa Venicessä, siellä on yksi oikein kiva leikkipuisto, josta on upeat rantanäkymät. Ensi kerralla pitää ottaa kamera matkaan. Siellä myös nähdään aina poliisiautoja ja paloautoja ja rekkoja ja pyöriä ja skeittilautoja, joten mikäs 2,5 vuotiaalle poikaselle sen jännempää olisi. Vuokrattiin muuten viime lauantaina kahden muun au pairin kanssa cruiser-pyörät (siis semmoset makeet, isot polkupyörät) ja ajettiin Venice-Santa Monica rantaviivaa auringonpaisteessa. Kyllä oli mukavaa! Pyörät oli meillä vaan tunnin kun päätettiin säästää rahaa, mutta olis niillä kyllä pitempäänkin ajellut.

Muistinko muuten edes kertoa, että olin katsomassa jalkapalloa pari viikonloppua sitten? Tosiaan L.A. Galaxy pelasi play off-ottelun Seattlen vihreää joukkuetta vastaan, ja kentällä tosiaan tallusteli numero 23 selässä tämä englannin legenda David Beckham. Ei se siellä kentällä mitenkään erikoisemmin loistanut, muuten kun vaan julkisuusarvonsa takia. Alunperin minun ei pitänyt mennä katsomaan peliä ollenkaan, mutta sitten suomalaisella au pair kaverillani olikin ylimääräinen lippu niin ostin sen ja menin seuraamaan matsia eturiviin. Oli ihan jännä kokemus ja mukava nähdä pitkästä aikaa livenä joku urheilulaji, jossa sentään tapahtuu jotain. Amerikkalainen jalkapallo sucks.

Juu, eipä tänne sen isompia muuta. Hostisäni syntymäpäivät on nyt viikonloppuna ja meillä olisi au pair-ryhmäni tapaaminen, mutta en oikein tiiä miten sinne pääsisin kun tapaaminen on julkisen kulkuneuvojen ulottumattomissa ja kukaan autollinen (jonka tunnen) ei tunnu olevan menossa. Mutta eniweis, synttärien kunniaksi kai syödään kaikki yhdessä aamiaista ja mahdollisesti illalla jotain, siis kakkua. Tai cupcakeseja. Ekat perheenkeskeiset synttärijuhlat - no mitä nyt Sacha syntymäjuhlat oli..

Hello November!

Halloween on nyt siis jo so yesterday, eli menneen talven lumia. Oli tosiaan melko mielenkiintonen homma. Tai kaikista mielenkiintosinta oli se, miten tosissaan kaikki sen otti. En oikein keksi mitään vastaavaa Suomen juttua. Tosiaan, tänä vuonna Halloween sattui sunnuntaille, elikkä jenkit juhli sitä koko viikonlopun. Kuukautta ennen itse h-hetkeä eri puolille kaupunkia alkoi ilmestyä costume (eli naamiaisasu) kauppoja, joista yhteen minäkin lopulta pakolla jouduin. Ja se oli aivan hirveä kokemus. Siellä siis tosiaan oli koko tilan täydeltä erilaisia naamiaisasuja, joita sai vuokrata, sekä tarvikkeita. Ja kauppa oli täynnä ihmistä, parhaimpina päivinä siellä oli kuulema ollut ulos asti jono! Tuli mieleen halpahallit, yhtä ahdistavaa siellä oli. Minä siis tosiaan päätin, etten jaksa pukeutua mitenkään isosti, mutta kävin ostamassa vampyyrin kulmahampaat. Muutoin puin mustaa päälle ja yritin näyttää mahdollisimman mustalta. Mutta tosiaan, takaisin siihen, miten tosissaan kaikki oli. Nimittäin Adrian esimerkiksi kertoi, että perjantaina porukalla oli töissä Halloween costumet päällä! Siis koko helahoito. Ja entäs sitten sunnuntain paraati... Nimittäin West-Hollywoodissa suurin katu, nimeltään Santa Monica Boulevard, oli suljettu kokonaan Halloween-kansaa varten. Sinne minäkin menin muiden au pairien mukana, mentiin itse asiassa koko päiväksi WeHo:n alueelle, ja harmi kylläkin missasin kotikatumme Halloween-meiningit ja karkki tai keppostelut. Siellä siis tosiaan oli toinen toistaan mielikuvituksellisimpia asuja. Näin esimerkiksi hirveän monta Super Mariota, Liisa Ihmemaassa elokuvan hahmoja, drag queeneja.. ja monet olivat pukeutuneet Facebookiksi, taikka ottaneet huomioon tämän Chilen kaivos-homman. Minun pukeutumissuunnitelma vähän kusi, kun en ensin meinannut löytää edes paikkaa, missä maskeerata itseni vampyyriksi... ja kun sellainen vihdoin löytyi ja sain hampaat paikalleen (kylläkin huolimattomasti ja nopeasti, kun vessan ovea koko ajan taottiin) niin tajusin, etten pysty puhumaan ne suussa! Enkä edes sulkemaan suutani! Kaiken lisäksi hampaat tippuivat alta aikayksikön pois suusta, yhteensä ne pysyi paikallaan korkeintaan 15 minuuttia. Joka tapauksessa, muiden pukuja oli todella hauskaa katsoa.

Seuraava juhlapyhä on sitten Thanksgiving, eli kiitospäivä, joka on tuossa parin viikon kuluttua. Täällä ei siis juhlita isänpäivää näin marraskuussa, kuten kotona Pohjoismaissa. Kiitospäivähän tietää isoa ateriaa ja kalkkunaa, jota en todellakaan tule syömään. En tykkää kanasta enkä kalkkunasta (kalkkuna on itse asiassa pahempi, jos pitää valita kahdesta pahasta), ja tiedän olevani maailman ainoa ihminen, joka on tätä mieltä. Täällä kotona porukat tietää kyllä inhoni, ja ne ovat kiusanneet minua tulevasta koitoksesta. No.. olen päättänyt, että paikallaolo on kaikista tärkein, ei se syönti. Jota en aio tehdä.

Tuossa muuten viime viikolla se tapahtui. Törmäsin ensimmäiseen suomea puhuvaan ihmiseen, jonka olemassaolosta en tiennyt etukäteen. Olin menossa Santa Monicaan bussissa, kun ehkä yksi tai kaksi pysäkkiä minun jälkeen kyytiin nousin joku kännykkään suomea puhuva blondi. Piti kaksi kertaa kuunnella, että onko tämä nyt minun mielikuvitusta vai puhuuko tuo oikeasti suomea! No juu, puhui se. Ja jos se ei olisi puhunut siihen kännykkäänsä, niin olisin varmasti alkanut juttelemaan ja kysymään, että mitä se täällä tekee. Puheistaan kuullen se taisi olla jonkin sortin nollaluokan näyttelijä täällä, ja se puhui joistain muista suomalaisista, eniten jotain Samulista, joka oli ollut täällä mutta oli nyt mennyt käymään Suomeen. Se kuulema tekee jotain RAYn (raha-automaattiyhdistyksen) kampanjaa ja muuta vastaavaa.. myöhemmin kun juttelin toisen suomalaisen au pairin, Marken, kanssa asiasta niin se heti äkkäsi, että entä jos se oli Samuli Vauramo. Nimittäin tiedetään, että se on ainakin viime aikoina asunut tässä kaupungissa. Toinen Samuli voisi olla Samuli Edelman, joka kuulema esiintyy tulevassa Tom Cruisen elokuvassa. Mistä sitä ikinä tietää!

Julkkiksista muuten puheenollen, en tiedä onko asiasta ollut puhetta aikaisemmin, mutta en vieläkään ole ketään nähnyt. En edes vilahdusta. Jotkut toiset au pairit on sen sijaan olleet onnekkaampia asian suhteen. Yksikin tuossa vasta kertoi, että oli törmännyt näyttelijäpariskunta Ben Affleckiin ja Jennifer Garneriin sekä näiden vanhempaan tyttäreen, joka käy balettikoulussa samassa paikkaa missä au pairin hoitolapsi. Hollywoodin tykönä on yksi lenkkipolku/puisto, missä kuulema kaikki julkkikset käy hölkkäämässä. Jill on nähnyt siellä ties ketä julkkiksia koirineen. Toiset on törmänneet julkkiksiin hostparentsiensa kautta, monet kun tässä kaupungissa ovat jotenkin tekemisissä elokuvateollisuuden kanssa. Tai minkä tahansa viihdeteollisuuden. Itävaltalainen kaverini Julia oli kerran päässyt hostdadinsä työpaikalle erään tv-sarjan lavasteisiin, ja oli siellä tavannut tv-sarjan päänäyttelijät. Sarja on uusi Jenkkilässäkin, joten Suomessa siitä ei voi olla vielä tietoakaan.

Olenkohan maininnut siitäkään, miten herkkiä amerikkalaiset vanhemmat on lastenkasvatuksen suhteen verrattuna eurooppalaisiin? Nimittäin täällä kun kaikkea pelätään ja säikytään. Siis joo, on hyvä olla varovainen, mutta kyllä nyt sentään joku tolkku ja arviointikyky pitäisi olla. Tällä viikolla olin yhdellä sisäleikkikentällä, ja siellä katsoin vierestä kun joku kävelemään opetteleva lapsonen kaatui maahan, niin äiti häkkäsi äkkiä paikalle jonkun toisen äidin kanssa, ja siinä ne pohti ääneen että hui kamala, pitäisiköhän nyt viedä lapsi sairaalaan. Siinä ne kovasti tuntui kyselevän kiihtyneenä lapselta että oletko OK - ja tunnuttiin unohtavan, että eihän lapsi osaa edes puhua, joten mitenpä sieltä vastausta tulisi. Joka ainoa naarmu voi olla tappava, täällä tunnutaan uskovan. Eurooppalaiset on sen sijaan rennompia ja osaa käyttää maalaisjärkeä. Maalaisjärkeä toisinaan toivoisi tähän maahan enemmän.

Ainiin, lopuksi voin vielä opastaa, että millainen on kalifornialainen marraskuu, ainakin vuosimallia 2010. Nimittäin melkein 40 plusastetta ja aurinkoa. Kovasti on ihmiset täällä kirjotelleet, että joo kesä, ihan kiva kun tulet, mutta olet kyllä monta kuukautta myöhässä. Saa nähdä, millä lukemilla mennään joulukuuhun aikanaan.. Mutta kauppohin alkaa hiljalleen ilmestyä joulutavaraa, keleistä huolimatta!

Iloinen jälleennäkeminen Karl Fazerin kanssa

Jes! Mulla on Fazerin sinistä!! Tai siis oli, nyt se on jo syöty. Tästä taivaanlahjasta sain kiittää Santa Monicassa sijaitsevaa pienehköä eurooppalaista elintarvikekauppaa, josta saa lähinnä saksalaisia juttuja, mutta myös yleiseurooppalaisia merkkejä ja pohjoismaisia syötäviä. Siellä sitten odotti myös Fazerin suklaata, turkinpippureita ja lakritsaa, sekä Pandaa että Halvaa. Maribouta löytyi myös, mutta sehän on taas sitten jo ruotsalaista.. Suklaalevy maksoi kuusi dollaria, mikä tekee nelisen euroa. Eli huomioonottaen, että suklaa tulee toiselta puolen maailmaa niin ei ole edes paha hinta. Ja voi miten iloiseksi tuttu suklaa minut teki! Oikeasti, hypin kadulla ilosta ja irvistelin tahtomattanikin. On se vain jännää, miten pienet asiat (SUKLAA!) saattaa joskus piristää.

Taas on edellisestä kirjoituksesta mennyt aikaa. Täällä on päivät menneet aika nopeasti. Monesti työpäiväni on aamu yhdeksästä ilta kuuteen, jonka jälkeen ei ole enää ollut energiaa tehdä oikein mitään, mitä nyt olen käynyt juoksemassa läheisellä lenkkipolulla parina päivänä. Rowan käy nykyään kesikiviikko- ja torstaiaamuisin koulssa, joten ne aamut minulla on ollut vapaata ja olen ruukannut tavata kaveriani Juliaa ja me on pistety brunchiksi. Eli aamupalan ja lounaan välimuodoksi. Löydettiin Santa Monicasta sellainen elokuvamainen, periamerikkalainen aamupalaravintola. Sinne kun istut loosiin niin tarjoilija tulee tervehtimään hymyillen, toisessa kädessä kahvipannu ja toisessa appelsiinimehukannu. Minun vakiovalinta on blueberry pancakes ja Julia on ruukannut syödä omeletteja. Annokset on tosi isoja, mutta jos ne ei olisi niin isoja niin tilaisin kaikkea mahdollista ruokalistalta, se kun näyttää aina niin hyvältä.

Viime viikolla meillä oli torstaista sunnuntaihin kylässä Adrianin äiti Kanadasta. Ihan kiva täti se oli, ja onneksi oli avuksi lastenhoidossa. Torstaiaamuna kun tiputettiin Rowan kouluunsa niin minä ja Jill ja Adrianin äiti ja Sacha ja Elijah (eli vuffemme) mentiin aamulenkille Mandevillen kanjoniin, se on pohjoisessa Los Angelesissa. Maisemat oli huikean hyvät, oltiin melko korkealla. Myös valtameri ja Santa Monican talot näkyi, vaikka meinasikin olla vähän sumuista. Polulla oli paljon muitakin aamulenkkeilijöitä. Minusta oli kerta kaikkisen ihanaa päästä luonnon helmaan välillä. Tässä kun on taas kolmisen kuukautta asunut betonin keskellä niin on mukava päästä vähän muunlaiseen ympäristöön. Vaikka asuinpaikkana Los Angeles eikä varsinkaan meidän kaupunginosa tunnu suurkaupungilta, ainakaan siinä mielessä missä New York tuntuisi. Los Angeles on niin levittäytynyt, ja kun meillä ei ole mitään yhtä tiettyä keskustaa vaan monta eriä pientä kaupunkia, niin ei tunne asuvansa suurkaupungissa. Ihmistä toki piisaa, eikä ikinä ole täysin hiljaista (niin kuin Lapissa), mutta muuten täällä on hyvin rento ilmapiiri. Eikä kovin kaupunkimainen. Tähän osasyynä on ainakin se että julkinen liikenne on syvältä, tai itse asiassa sitä ei ole juuri ollenkaan niinkuin kaupungissa pitäisi. Jos ei siis vielä ole selvinnyt, niin bussit on oikukkaita ja aina myöhässä, eikä ole metroja ja maanalaisia tai ratikoita. Tai no jaa, downtownissa on kuulema maanalainen. Mutta downtown Los Angeles ei ole kaupungin keskusta niinkuin sanasta voisi päätellä, siellä ei itse asiassa ole paljon mitään. Pilvenpiirtäjiä ja toimistorakennuksia jokunen. Joka tapauksessa, asiani pointti on, että jos vertaa Müncheniä ja Los Angelesia, niin ensiksi mainittu on ehdottomasti enemmän suurkaupunkimainen. Tai siis tuntuu enemmän kaupungilta, kuin el ei.

Lauantaina tapahtui minun ja Hollywoodissa sijaitsevan lempilevykauppani iloinen jälleennäkeminen. Lähdin sitten kotia seitsemän levyä rikkaampana, ja siltikin tuntui, että vaikka mitä jäi ostamatta.. Minä varoitan, kun vuoden päästä tulen kotia niin yksi matkalaukku on oikeasti vaan cd-levyille. Joka tapauksessa, levykaupasta tultuani kävelin paikkaan, josta perheeni sitten nouti minut autolla ja mentiin yhdessä syömään West Hollywoodissa sijaitsevaan juutalaiseen deliin. Deli on semmoinen vanha, 1950-luvun tuntoinen ruokapaikka, missä sielläkin syödään looseissa ja on isot ruokalistat ja muuta. Se seikka, että paikka on juutalainen, ei vaikuta silti kehenkään vaan siellä käy ihan joka sortin kansalaista syömässä. Ruokalistalla vaan on pari juutalaiseen kulttuuriin/historiaan liittyvää ruokaa. Juutalaisuus on kyllä jännä juttu, se ei ole pelkästään uskonto vaan enemmänkin kulttuuri, tai paremminkin identiteetti. Mutta palatekseni ruokaan, söin tonnikalasandwichin. Viime kerralla söin jotain keittoa, mikä ei maistunut minusta oikein millekään. Ja näytti siltä, niinkuin keittiössä elettäisiin pula-aikaa ja soppaani oli nakattu mitä vain jäljellä oli - ei juuri mitään. En muista enää keiton nimeä.

Ilmat täällä on olleet vilposia viime aikoina, ja melko sateisiakin. Jihuu! Mukavaa kun on vähän viilennyt. Tänään tosin taas aurinko paistelee eikä tosiaankaan tarvinnut takkia. Oltiin pitkästä aikaa Rowanin kanssa Santa Monicassa kirjastossa kuuntelemassa satutuokiota ja sen jälkeen mentiin rannalle syömään snacksejä, eli mitäs välipaloja ne suomeksi on. Meillä kävi hyvä tuuri, nimittäin ilma oli loistava. Ilma oli melko tuulinen, joten aallot oli upeat. Istuttiin sitten siinä särkällä ja mutustettiin viinirypäleitä ja tuijotettiin aallokossa keinottelevia surffareita. Vaikka oltiin melko pitkässä matkassa kotoa, meillä ei ollut rattaita mukana. Yritän jättää ne pikkuhiljaa pois bussimatkoilta ja yritän opettaa Rowania kävelemään itse, se kun on niin tottunut istumaan rattaissa. Tänään meni suht hienosti, mutta pienen osan matkaa minun piti kantaa pikkujeppeä. Mutta ekaksi kerraksi meni hienosti. Rowanilla on muuten viime aikoina ollut aivan erityisen ihastunut minuun ja koko ajan minussa kiinni. Jos katoan hetkeksikään, niin kohta alkaa "Mia, mia!"-huuto. Ja sitten kun tulen näkyviin niin kaveri hymyilee kun Naantalin aurinko ja hokee "Hi, Mia" sen yhden puolikymmentä kertaa. Se kai tykkää, kun luetaan sen kanssa kirjoja paljon yhdessä, käydään seikkailuilla (eli kävelyretkillä), välillä melkein painitaan ja leikitään kutitusleikkejä, ja tätä rataa. Sachalla sen sijaan on kiinnitarrautumiskausi, eli se tykkää erityisesti vetää minun hiuksia. Kyllä se puristaa kämmenen kiinni jos sille antaa siihen mitä tahansa, mutta erityisesti se tykkää minun hiuksista. Ja aina kun se tuossa minun olkapäällä on niin se löytää hiustupsun kätöseensä.

Nyt tulevana viikonloppuna on sitten tosisteen se Halloween. Mulla ei edelleenkään ole mitään Halloween-vaatteita tai pukua, enkä tiedä suunnitelmistani oikeastaan mitään. Saa nähdä.

Nyt koittaa taas se aika päivästä, kun tietyn lapsosen päiväunet on ohi ja on aika herätä ja kuulla lounaan kutsu. Kirjoittelen, jos Halloweenin hirveyksistä selviän hengissä! Naapuritaloihin on alkanut ilmestyä pelottavan paljon Halloween-krääsää..

It's been a hard day's night..

Täällä on todellakin paiskittu töitä. Vaippaikäisen perässä juokseminen yhdeksän tuntia putkeen on todellakin työtä, varsinkin sellaisina päivinä kuin tämä päivä että kaveri ei nuku päikkäreitä. Paristo meinasi loppua sekä minulta että Ro-ro'lta. Oltiin aamulle puistossa, sitten edessä oli eräänlainen lääkärintarkastus, joka tarkoitti myös kahta pistosta ja verinäytteen ottoa. Poika kesti kyllä ihmeen urheasti, vähän se itkeskeli piikkien kohdalla mutta siitä ei tullut mitään karjumista niinkuin olin etukäteen pelännyt. Kaveri on kyllä ihmeen vankkaa tekoa, että ei se kovin kaatumisia yms itke, mutta sitten taas se on melkoinen tunteellinen herkkis. Kerrankin kun vahingossa erehdyin sitä haisuliksi kutsumaan niin seurasi hirveä "no no no" huutoitku, että nyt loukkasit tunteitani. On muuten melko hauskaa, kun Rowanilla on huoneessaan pienen pieni lasten piano. Siinä se saattaa itsekseen istua musisoimassa, soittaa (siis ei hakkaa vaan oikeasti näppäilee) tosiaan pianoa ja laulaa päälle. Ollaan Jillin kanssa sitä mieltä, että vaippahousussa on kyllä muusikon vikaa. Tosiaan Rowan kuulee kotonaan aika paljon erilaista oikeaa musiikkia ja sen vaatekaapista löytyy erilaisia bändipaitoja. Jill on puhunut, että kun Sacha on vähän isompi niin olis mukava koko perheen voimin mennä käymään vaikka jossain konsertissa. Minähän olen sanonut jo aikaisemminkin, että tämä perhe on mulle ihan täydellinen match.

Koin tuossa eilen jotain melko jännää ja yllättävän hauskaa. Kaikkihan tietää ne semmoset vanhanaikaiset nelipyöräiset rullaluistimet, joita näkee aina jenkkileffoissa. No, meidän au pair-tapaaminen oli semmoisella skate rinkillä, eli siis luistinradalla, jossa tosiaan pyörittiin ympäri salia ne rullaluistimet jalassa. Ensimmäinen reaktioni rulalluistimet jalkaan saatuani oli, että nyt pelottaa, en varmana nouse tästä penkistä ylös ja kuulutin asiasta kyllä kaikille. No, sitten kun minuutti tämän jälkeen rohkaistuin niin tajusin että eihän tämä olekaan niin paha. Laskeuduttiin ramppia pitkin alas taisteluareenalle kaiteista kiinnipitäen kuin neljävuotiaat ekaa kertaa laskettelukeskuksen naruhississä, ja ensimmäiset kerrat rataa ympäri meni melko hitaasti ja kieli keskellä suuta. Siitä sen idean sitten kuitenkin sai ja pian tajusi, että hei tämähän on tosi hauskaa. Sitten piti päästä vaan nopeampaa ja nopeampaa. Jalkoihinkaan ei käynyt niin paljon kuin odotin. Kaaduin vasta loppuajasta väsymystäni, kun olin jo valmis luopumaan rulliksista ja suuntaamaan kohti seuraavaa sunnuntaipäivän ohjelmaa. Radalla kuitenkin hengattiin siinä melkein kaksi tuntia.

Tosiaan, minulla oli täällä kaksi kaveria, joiden kanssa tein melkein kaiken ja nyt on jäljellä enää toinen. Ruotsalainen kaverini palasi kotimaahansa kun rematchissä löytynyt perhe ei sitten päättänytkään ottaa au pairia. Kaverin Los Angelesin perheestä kuulin jälkeenpäin muilta, täällä pidempään olleilta au paireilta juttuja, että Jo'n perhe todellakin oli seko. Että aikaisemmillakin au paireilla oli paljon ongelmia, mutta Johanna oli kai ainoa, joka loppujen lopulta uskalsi sanoa asiasta jotain (minun ja Julian kannustuksella). Nyt toivotaan, että kaveri saadaan jotenkin takaisin tänne, vaikka lomalle jos ei muuten. Olen kuitenkin iloinen, että toinen näistä hyvistä kavereistani on vielä täällä. Ollaan melkoisia livemusiikkihiiriä molemmat, nytkin viikonlopun aikana käytiin erikseen perjantaina konsertissa ja sunnuntaina oltiin (ilmaisilla) musiikkifestareilla. Ja mukavaa oli! Ainakin musiikki oli hyvää, joka paikassa. Tämän takia Los Angeles on ihana, kun täällä on aina jotain menossa jos vaan ottaa asioista selvää.

En muista, olenko kertonut Halloweenista vielä mitään. Tosiaan, tuossa kahden viikon päästä suunnilleen on tämä jenkkijuhlien aatelinen alkamassa. Että sehän on tosiaan valtava celebration täällä. Tässäkin meidän kadulla on vaikka miten monessa talossa paljon Halloween-koristeita pihalla, kuten kurpitsoja, luurankoja, muovisia hautakiviä, valoja.. Suomalaiset pyörittelis päätä. Joka puolella kaupunkia on isoja Halloween-kauppoja, joten kostyymejä ja koristeitä kyllä löytyy vaikka millä mitoin. Minunkin on tarkoitus jotenkin pukeutua, mutta ajattelin kyllä pysyä ihan suht normeissa, että korkeintaan mustaa vaatetta ja ehkä valkoista kasvomaalia tai jotain tämmöistä. Tarkoitus kai on mennä katsomaan jotain isoa Halloween-kulkuetta West Hollywoodiin, jossa yksi iso katu kai suljetaan kokonaan juhlintaa varten. Päivää aikaisemmin perheelläni on tarkoitus mennä Hollywood Forever-hautausmaalle, jossa vietetään meksikoilaisten isoa juhlaa, kuolleiden muistopäivää. Muistan meksikolaisen kaverini kertoneen tästä, ja koska kaupungin väestöstä täällä on puolet tuosta somprerojen maasta niin käy järkeen, että täälläkin sitä juhlitaan. Ideana on, että mennään hautausmaalle piknikille, tuodaan kynttilöitä ja sitä rataa. Mutta palatakseni Halloweeniin, meidän Rowanillekin kuulema pitäisi keksiä puku. 2,5-vuotiashan ei itse vielä ymmärrä koko juhlasta mitään, että jos siltä kysyy mikä se haluaa olla niin vastaus on toinen sen perussanoista, eli "garbage truck" (roska-auto) tai "fire truck" (paloauto). Että siinä sitä sitten ollaan lähtöruudussa. Rowan tosiaan menee trick or treat'taamaan tässä meidän kotikadulla. Luojan kiitos mulla ei tarvitse osallistua koko hommaan mitenkään, minusta moinen ovelta ovelle kiertäminen on tylsää.. varsinkin jos pitäisi olla kotiovi-mikkona jakamassa niitä hemmetin karkkeja. Että taidan katsoa vain sivusta koko hommaa, onhan se toisaalta ihan jännä nähdä.

Posion kotisivujen webbikamera jo näytti kotipitäjässä olleen lunta maassa!!!!! Voi kun olisin paikan päällä. En paljon muusta haaveilekaan kun mäkeen pääsystä, mikä ei kylläkään Kaliforniassa ole mahdotonta. Olen monelta taholta kuullut täällä olevista paikoista, jotka on peräti yksiä Amerikan parhaita. Ei ne tietenkään tässä Los Angelesissa ole, mutta kun parisen tuntia ajaa tuonne sisämaahan päin niin ilmasto muuttuu. Semmoista sen on täällä Amerikassa, täältä löytyy kaikkea. Meidän on tarkoitus ihan noin perheenkin kanssa lähteä lautailemaan joskus talvella, teen kyllä parhaani lähdön toteuttamiseksi.

Tämmöisiä ihmeitä tällä kertaa. Tähän ala-asteen aikainen opettajani lisäisi, että "loput keittokirjasta". Hassua, miten mieleen jää tuommoisia pikku juttuja kymmenen vuoden takaa. Joka tapauksessa, loput sitten seuraavista kirjoituksista.

Sataa sataa ropisee..

Hyvää vesisateista huomenta. Aivan oikein, vettä ropisee ja joka puolella on kylmää ja märkää. Nyt on kolmas peräkkäinen vesisadepäivä. Mitään kaatosateita täällä ei kyllä ole, mutta kaiken järjen mukaan ei pitäisi sataa ollenkaan! Kaliforniassa pitäisi sataa vain kahtena viikkona vuodesta, ja nekin talviaikaan. Muutoin on kuivaa ja nurmikoiden vedensaannista vastaa meksikolaiset puutarhurit. Ei poikkeuksia.

Uskomatonta, olen ollut maassa kaksi kuukautta ja nyt jo joudun sanomaan ekat heipat. Yksi ruotsalainen hyvä au pair-kaveri nimittäin joutuu lähtemään. Sen perhe osoittautui todelliseksi mismatch'iksi, eli perhe ja au pair eivät sopineet yhteen. Raukka säikähti ja kerkesi varata ja kotiinpaluulennonkin, ennenkun minä ja toinen kaverini saatiin vakuutettua se yrittämään uudelleen. No, syntyi pattitilanne. Cultural caren, eli ohjelmamme, on löydettävä perhe torstaihin mennessä tai se on paluulento Sverigeen edessä. Ja torstai on huominen. Ei vieläkään tiedetä, miten käy. Mutta Kaliforniasta ja Los Angelesista tulee kaverille lähtö joka tapauksessa. Se on tosi harmi juttu, sillä olin hyvinkin ystävystynyt jo Johannan kanssa. Kaikki muut ruotsalaiset au pairit täällä on semmosia blondeja bimboja, jotka ei välitä muusta kun bailauksesta ja huulikiillosta, mutta Johanna on oikeasti järkevä ja mukava. Se vaan hätiköi tuon paluulennon oston suhteen, ja tästä syytän sitä, että se on vielä 19-vuotias, melko ujo ja ensimmäistä kertaa poissa kotoaan ja kotimaastaan. Tiedän että tuo kuulostaa tyhmältä minun sanomana, mutta kyllä ne pari vuotta kasvun kannalta vaikuttaa. Joka tapauksessa, tänään nähdään viimeisen kerran.

Viikonloppuna oli aivan painajaismainen liikenne. Teitä oli suljettuna ja oli ihan kamalat ruuhkat. Meidän oli tarkoitus näiden kahden hyvän kaverini kanssa mennä uusiin paikkoihin ja meillä oli kerrankin hyvät suunnitelmat, niin sitten ne kaikki peruuntui. Päädyttiin sitten loppujen lopuksi hengailemaan suosikkikaupunginosaani, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Ne uudet paikat ois kyllä olleet kivat, varsinkin kun tämä oli toisen kaverini viimeinen viikonloppu Losissa. Liikenteestä muuten, Kalifornia on maailman huonoimpien kuskien kotiseutu! Täällä on ihan kamala liikenne ja ihmisillä ei ole välistä mitään tietoa liikennesäännöistä. Tai vilkuista. Tai jarruista. Täällä on myös se jännä, että ellei ole erikseen kieltävää liikennemerkkiä, niin liikennevaloissa punaisilla saa kääntyä oikealle. Samoten parkkeeraaminen osaa olla painajainen. Joten toisinaan olen hyvin iloinen, ettei tarvi ajaa täällä. Toisaalta taas, autottomuus vaikeuttaa eloa aika paljon. Ja minähän tosiaan olen ainoa, joka kävelee täällä yhtään minnekään.

Tälle viikolle on yksi konsertti tiedossa perjantaina ja sunnuntaina on pakollinen au pair-tapaaminen. Niitä on siis kerran kuukaudessa, ja tämä on ensimmäinen oikea tapaamiseni. Työrutiinini on nyt jo kolmatta viikkoa samanlainen, eli työskentelen maanantaista perjantaihin yhdeksästä kuuteen.

Nyt loppuu kyllä juttu kesken, joten alan valmistautua alkavaa työpäivään. Kalifornia kuittaa!

Kalifornia sulaa!

Ystävät, olen juuri läpielänyt elämäni kuumimmat päivät ikinä. Eilen sunnuntaina olin Los Angelesin ulkopuolella yksillä festareilla (nimeltä Epicenter jos joku haluaa googlettaa) ja voin kertoa että siellä ei paljoa naurattanut. Paikalle saavuttiin päivällä yhden aikaan ja pyörittiin tuskissa ilta kuuteen asti kun aurinko alkoi laskea ja alkoi "viiletä". Lavalla oleva bändi kuulutti että kaverit, on enää 106 fahrenheit-astetta, kyllä tämä tästä, ei anneta auringon lannistaa. Satakuusi astetta vastaa 41 celciusastetta. Vieläkö on joku joka ei tajua mikä pätsi siellä oli!! Noin muutoin koko festari oli aivan loistava, tai siis se sunnuntaipäivä. Lauantaina siellä esiintyi jotain Eminemiä ja vastaavaa, mikä ei paljon kiinnosta. Mutta tosiaan sunnuntaina tykkäsin melkein kaikista bändiestä joita kuultiin, mutta kohokohtani oli viimeiseksi esiintynyt bändi, joka on ollut suosikkibändini 11 vuotiaasta asti. Festarialue ei onneksi ollut tukossa porukasta koko ajan, mutta juuri ennen viimeistä keikkaa kuulutettiin, että teitä on muuten nyt 25 000 siellä katsomassa. Ja meillä oli vielä suht hyvät paikat koko päivän ajan. Kuulin muuten poislähtiessä tapahtuman porteilla takaantani ruotsia... purin huulta miettien että ei oo todellista. Eivät varmaan huomanneet minun repussa loistavaa Suomenlippua.

Myös tänään on ollut niin lämmintä että ei ole pystynyt tekemään mitään kovin järkevää, vaikkakin minä ja Rowan uhmattiin aurinkoa ja mentiin leikkikentälle. Ei ollut kovin hyvä idea, siellä ei ollut varjoa paljon ollenkaan ja kaikki leikkikentän jutut oli tulikuumia. Uskomattomia hellelukemia syyskuussa, juuri kun kuulutettiin että noniin se on nyt syksy. Kaiken tiedon lähteessä, eli Facebookissa, kaikki kaverit täällä on valitellut että uskomattoman kuuma, lämpötilat on neljääkymppiä celciusta. Luin vasta netistä, että lämpötilaennätyksetkin on kerinny mennä rikki. Että ihan lämpimästi täällä tuo syksy etenee!

Kävipä muuten jännä juttu tuossa yks ilta kun kävin vakituisessa kahvipaikassamme Venice bulevardilla. Siellä oli tiskin takana joku mulle ihan tuntematon jeppe. No ei mitään normaalista poikkeavaa siihen hetkeen asti, kun aloin maksaa pankkikortilla kahviani. Se höyläsi minun kortin ja antoi sen takaisin, ja sanoi että "joo tuossa ole hyvä, oletko muuten Suomesta?", siis englanniksi kylläkin. Aivotoiminta pysähtyi hetkeksi kun yritin miettiä että mistä hitosta se saattoi sen arvata, minulla kun ei ollut mitään kotimaahan viittaavaa tällä kertaa esillä. No kysyin sitten tietenkin että no mistäs ihmeestä sinä sen keksit, ja se siihen sitten että joo, sinun sukunimestä. Että kun hällä on yksi kaveri Suomesta ja sen sukunimi on samanlainen kun tuo meikäläisen, niin hän sitten vaan päätteli. Kysyin sitten tietenkin sitä nimeä, en nyt enää muista sitä, mutta siinä oli tosiaan samanlainen loppu, eli se oli joku -la. Aika hyvin osasi kaveri laskea yksi plus yksi, ei monet päättelisi samoin. Kerroin Jillille ja se sanoi, että jos hältä kysyttäis niin minun sukunimestä saisi leivottua monta eri kansallisuutta. Jos siis ei tunne Suomea ja tiedä, että totta kai tuo on suomalainen nimi. Pankkikorteista muuten sellainen nopea maininta, että täällä ei läheskään aina tarvitse pankkikortilla maksaessa mitenkään konfirmoida. Meinaan siis sitä, että monissa paikoissa ei tarvitse näppäillä mitään tunnuslukuja tai allekirjoittaa kuittia, riittää kun sen kortin antaa höylättäväksi ja sitten sen saa jo takaisin ja that's it. Outoa, huomioonottaen miten ylivarovaisia Jenkeissä muuten ollaan.

Samassa kahvilassa tapahtui pari viikkoa sitten sellainen "vain Los Angelesissa"-hetki. Olin liikenteessä Rowanin kanssa, mutta nappula nukkui rattaissaan päikkäreitään enkä raskinut herättää, vaan otin jääteen ja menin kahvilan takapihan eräänlaiselle terassille istuskelemaan. Siellä istui joku mies ja nainen, muuten oli hiljaista. Kun poika nukkui niin pakostakin kuulin sitten mitä ne muut ihmiset siellä puhui. Ei aikaakaan kun tajusin että herrajumala, tuohan on psykiatri ja potilaansa pitämässä istuntoa! Tuossa vaan, kahvilassa keskellä kaikkea, ihan kuin ei mitään. Vaikka en alkanut erityisemmin kuuntelemaan heidän juttujaan, niin pakostakin kuulin, että potilas sairastaa masennusta, jonka hänelle on aiheuttanut mikä muukaan kuin Hollywood ja kuuluisuus. Ensimmäinen ajatus tämän tajuttuani oli, että no onko tuossa nyt joku julkkis. Ei ollut, vilkaisin nopeasti lähtiessäni potilasta päin. Mutta taisin kyllä huokaista itsekseni että voi hyvänen aika.

Meidän kaupunginosa on muuten nimeltään Culver City. Tai no paremminkin ollaan sen reunalaitamilla. Meidän postinumero (amerikaksi zip code) on Mar Vistan kaupunginosan, mutta vissiin sitten kuitenkin me kuulutaan Culver Cityyn. Esim. jäteastioissa ja kadunnimikyltissä lukee Culver City. Itse Culver Cityn keskustaan eksyin vasta kuukausi sitten, kun menin keskellä sitä sijaitsevaan Starbucksiin, joka sattumoisin on myös lähin Tähtitaalani. Ja sinnekin oli melkein kymmenen minuutin bussimatka. Kun saavuin Cityn keskustaan, oli jo pimeä. Ja miten hurmaava näky minua odottikaan! Puissa tuikki valot, joka paikasta kuului pehmeää livemusiikkia, sinä iltana lähinnä jazzia. Ihmisiä siellä täällä, monet selvästi ulkona illallisella. Voi sitä tunnelmaa! Mieleen tuli ne illat kun pienempänä lomailtiin äitin ja milloin kenenkin kanssa Kreikassa ja mentiin illalla jonnekin ulos syömään. Olisi haluttanut jäädä siihen sykkeeseen. Sen sijaan menin Starbucksiin hakemaan kahvia ja istuin ulos tietokoneineni. Se ilta oli lämmin, koska päivällä oli ollut niin tajuttoman kuuma. Hihat tarvi, mutta muutoin ei palellut. Otin kylläkin kaiken varalta astetta isomman kahvin kun normaalisti.

Olin myös viime perjantaina uudelleen Culver Cityn keskustassa, meillä oli kaverini Jo'n kanssa vapaailta eikä mitään tekemistä, niin päädyttiin sitten vaan oleskelemaan Culver Cityyn. Itse asiassa käytiin hakemassa In-N-Outista hampurilaiset ja mentiin pääkadun varrelle penkeille (kylläkin keskelle puskaa) syömään ne. Nyt kai on kerrottava, mikä In-N-Out on. Eli se tosiaan on fast food mallinen hampurilaispaikka, mutta ne panostaa siellä hampurilaisten laatuun. Käyttävät vain kalifornialaisia aineksia ja ei mitä tahansa, ja sen kyllä näkee kun katsoo hampurilaista. Niiden menukin on todella lyhyt, siinä ei ole montaa erilaista purilaista. Tosiaan, maistuu paremmalta kuin mäkkäri ja kaikki tuntuu rakastavan tätä ketjua. Sitä ei taida olla Kalifornian ulkopuolella ollenkaan. Eniweis, takaisin perjantaihin. Jälkkäriksi ostettiin milkshaket ja käveltiin ja istuttiin siellä täällä myöhälle yöhön asti.

Joko muuten kerroin, että meidän auto vaihdettiin? Tai siis uusi auto on jo ostettu, mutta vanhaa ei ole vielä myyty pois. Myydään kylläkin pian. Se meidän uusi auto on semmoinen Toyota Highlander, kivannäköinen musta. Vaikka se on tilava ja korkea, niin se ei silti ole semmonen pelottava SUV-monsteri. Vaikka en autoista mitään ymmärrä ja vielä vähemmän välitän, niin tämä meidän uusi auto on kyllä kiva. Tilaa on kyllä ehkä vähän liikaakin, totuin jo ahtaaseen entiseen autoomme. Ahdas kolmelle aikuiselle, kahdelle isolle lastenistuimelle ja koiralle.

Tässäpä kaikki tältä kertaa. Yritän keksiä kirjoittelemisen aihetta ensi kerralla nopeammin, huomasin että hurahti vissiin puoli kuukautta ennenkun päivittelin kuulumisiani.. No, voikaa hyvin siellä kotomaassa ja olkaa kerrankin onnellisia, että siellä kylmä. Kuten Adrian sanoi tänä aamuna, "you nordic types just can't take the heat." (eli ei tämä helle ole teille pohjoismaalaisille.)

Mazel tov! Touchdown!

Minulla oli melko mielenkiintoinen viikonloppu. Viikko on muutenkin ollut jännä, ihana kun ollaan nyt koko perhe kotona. Tosiaan äiti ja vauva ja isä kotiutuivat maanantain sairaalasta. Minä olin hommannut kaikille lahjat, olin koristellut olkkarin ja vanhemmat haki kotimatkalla cupcakes-leivoksia. Rowan sai isoveljeksi tulonsa kunniaksi lahjaksi ison roska-auto-lelun joka on ollut melko kovassa käytössä viime ajat. Vauva on niin kiltti ja pieni ja herttainen. Tässä vaiheessa se vielä nukkuu tosi paljon niin se on lisäksi myös melko hiljainen. Autan vauvanhoidossa niin paljon kun voin, tykkään pitää sitä sylissä ja ruokkia sitä tuttipullosta.

Niin siitä viikonlopusta. Lauantain jännittävin homma varmaan näin ulkomaalaisena oli päästä seuraamaan amerikkalaista jalkapalloa. Itse asiassa se oli college jalkapalloa, nimittäin USC (University of Southern California) Trojans pelasi Virginian joukkuetta vastaan. Voi sitä punakeltaista merta, joka pelistadionilla raivosi. Ihmistä oli varmasti yhtä paljon kun viime talvena lunta, ja ihan kaikenikäisiä. Olikin jännä seurata, miten koko perheen laji tämä kannustaminen on, ja miten innokkaasti siinä ollaan mukana. Kaikilla oli päällään USC Trojans-vaatetta. Minusta kylläkin tuntui, että osa porukasta tuli vain paikalle syömään, sillä istumapaikoille kannettiin monessa erässä ruokaa.

En usko, että kovinkaan moni Suomessa ymmärtää amerikkalaista jalkapalloa. Se ei ole mitenkään verrattavissa oikeaan jalkapalloon, eihän sitä palloakaan edes potkita. Jenkkifutis on varmaan maailman hitain laji! Nimittäin koko peli tapahtuu pienissä, noin kymmenen sekunnin erissä. Asettaudutaan tietyille paikoille, "pelataan" joku tilanne joka tosiaan kestää jokusen sekunnin, sitten kello pysäytetään taas. Ja fanfaareja ja muuta soittokuntamusiikkia tulee joka välissä. Joka välissä ja välillä pitkäänkin. Lisäksi kuulutetaan ja screeneiltä näytetään mainoksia, väliaikakilpailuja ja muuta tyhjänpäiväistä. Hermothan siinä meinasi mennä kun peli ei etene oikein ollenkaan. Koitos alkoi illalla kello seitsemän, ja yhdentoista jälkeen peli loppui 17-14 troijalaisten voittoon. Älkää kysykö, miten pisteet lasketaan, en todellakaan tiedä. Täytyy myöntää, että välillä pelistä ymmärsi ja välillä oli jännittäviä tilanteita, mutta ne oli melko vähissä. Sen sijaan jännä oli, miten kotijoukkueen teeman mukainen koko ottelu oli. Ennen peliä ja väliajalla areenalla juoksi troijalaisia sotilaita, joku sotapäällikkö joka ratsasti valkoisella hevosella, ja fanfaarit kuulosti muinaishistorialta.

Kisapäivä muuten oli 9/11. Matkalla stadionille mietittiin, että miksi joka paikassa on Amerikan lippuja puolitangossa. Sitten joku äkkäsi että no nythän on 9/11! Ajatella, terrori-iskusta on jo yhdeksän vuotta. Siis yhdeksän! Ennen pelin alkua muuten vietettiin arviolta 10 sekunnin hiljainen hetki muistopäivän kunniaksi. Ja annettiin aplodit maailmalla oleville amerikkalaisille sotilaille.

Sunnuntaina oli sitten perheemme uuden vauvan suuri päivä. Jos joku ei vielä tiedä niin perheeni on juutalainen. Tässä uskonnossa noin 8 päivän jälkeen poikavauvan syntymästä on tapana pitää bris-niminen juhla, joka vähän niinkuin vastaa meidän kastajaisia. Paitsi sunnuntaina ei kastettu ketään, vaan annettiin nimi ja, naps naps, ympärileikattiin. Juhlat pidettiin meillä kotona, meille tuli semmoinen kolmisenkymmentä vierasta, sukulaisia ja ystäviä. Itse juhlan (joka kesti 5-10 minuuttia) aikana minä olin pihalla lasten kanssa, ja tulin sisään vasta kun Rowan haluttiin mukaan viimeiseksi puoleksi minuutiksi. Olo oli kuin viisivuotiaalla kun tulin pojan kanssa huoneeseen. En siis nähnyt itse, öhöm, leikkausta tai muuta, vaan siinä vaiheessa huoneessa kiersi maalaisleipä, josta piti repaista pala. Tosin en sitäkään ymmärtänyt, ennenkuin kysyin vieressäni olevilta ihmisiltä että mitä minä tällä leivällä teen. Ne viimeiset 30 sekuntia mitkä juhlasta näin.. tunnelma oli jotenkin paljon iloisempi kuin luterilaisessa kastajaistilaisuudessa. Ja kaikki tapahtui jotenkin nopeampaa, ei ollut mitään hiljaisia hetkiä. En oikein osaa kuvailla tapahtumaa mitenkään, koska olin niin hämmästynyt etten edes muista kunnolla mitään. Miehillä oli takaraivolla ne pienet lakit. Muistan jossain välissä kuulleeni hepreaa, laulua ja mazel tovia. Ja Adriania käteltiin ja kaikki hymyilivät.

Ainiin, en olekaan vielä muistanut esitellä vauvaa. Nimittäin vauvalla on ollut nimi jo jonkin aikaa, se kerrottiin minulle kaksi päivää syntymän jälkeen. Se on Sacha. Joten talossa on nyt kaksi poikaa, Rowan ja Sacha. Itse asiassa kolme, sillä koira Elijah on myös Jillin ja Adrianin vauva, ja täten se isoin isoveli. Juutalaiseen uskontoon kuuluu, että lapselle annetaan myös hepreankieliset nimet. Niillä ei käytännössä tee ikinä mitään, niitä tarvitaan ainoastaan konfirmaation ja naimisiinmenon yhteydessä. Kaikilla nimillä on joku merkitys, ja ne onnetaan kuolleiden sukulaisten mukaan. Elossa olevien mukaan ei voi nimetä. Mutta tosiaan, ne nimet on olemassa ainoastaan paperilla. Jill sanoi, ettei aina edes muista omaa hepreankielistä nimeään.

Toinen tärkeä osa juhlaa ja uskontoa ovat bagelit. Kuulin bageleista ensimmäistä kertaa varmaan vasta kun katsoin telkkarista teininä O.C:tä. Bagel ja cream cheese (eli suomeksi kai tuorejuustolevite) ovat yhteenkuuluva pari ja tärkeä osa elämää. Ja miten hyviä ne onkaan!! Että opinpa sitten syömään niitäkin tällä reissulla.

Minun on pitänyt kirjoittaa asiasta jo tovi, mutta se on aina unohtunut. Minusta on nimittäin tehty täällä muotokuva. Jill on tosiaan ammatiltaan valokuvaaja/tuottaja/taiteilija, joten tässä lähistöllä on yksi galleria, jonka parissa hän työskenteli ennen Sachan syntymää. Galleriassa kävi myös New Yorkista yksi Jillin kaveri, joka piirtää. Hän sitten piirsi ihmisiä, jotka kävi tässä galleriassa ja Jill ohjasi minutkin sinne yksi päivä. Samalla kun hän piirsi niin hän haastatteli ja kysyi sinusta erilaisia juttuja. Hahmottelu tapahtui A4-kokoiselle paperille, mutta myöhemmin hän sitten valitsi muutamia piirroksia, joista teki isommat taulut. Minun kuva oli yksi niistä. Gallerian sisältö puretaan pian ja tilalle tulee jotain muuta, ja minä kuulema saan piirrustuksen itselleni. Olen nähnyt sen kerran kun kävelin gallerian ohi ja katsoin ikkunasta sisään. Oli vähän hankala tajuta, että tuo olen nyt sitten minä. EI sillä, piirrustus oli hyvä mutta muuten vaan ei mennyt kalloon että minusta on piirretty muotokuva. Aika jännä tunne!

Täällä on ollut vähän viileämpää viime päivät, ainakin paikallisella mittakaavalla. Varsinkin illalla osaa olla vilpoista. Joka paikassahan kuulutetaan jo että on syksy. Koulut on alkaneet jo pari viikkoa sitten. Syyskuu on puolessa välissä. Ihmiset alkaa jo puhua Halloweenistä. No, kaikki on hyvin niin kauan kun ei sada. Jota ei kyllä pitäisi tapahtua. Joku sanoi kerran, että täällä talvi on sitä, että tammikuussa sataa kaksi viikkoa putkeen ja sitten sää pala yhtä aurinkoiseksi kun se on aina muulloinkin.

Olen saamassa musiikki-vaihdettani käyntiin. Tiistaina olin katsomassa Hollywoodissa yhtä bändiä, joka konsertoi ilmaiseksi eräällä parkkipaikalla uuden levyn julkistamista juhliakseen. Katsoin seuraavana päivänä televisiosta, kun sama bändi esiintyi erään talk show'n lopuksi ja mietin, miten eriltä voikaan musiikki kuulostaa oikeasti livenä ja telkkari-livenä. Sunnuntaina Venice beachillä oli Venicestock, eli siellä oli pieni lava jossa sitten esiintyi kaikkia pieniä paikallisia bändejä. Hengailin yhden itävaltalaisen kaverini Julian kanssa siellä, kahvia juoden, auringossa paistatellen ja musiikkia kuunnellen. Se oli tosi kivaa! Viikon päästä sunnuntaina olen menossa Los Angelesin ulkopuolelle yksille festareille parin muun au pairin kanssa, siellä koko päivän esiintyy minusta hyviä isoja bändejä. Isoja ja pieniä, oikeastaan. Olen niin innoissani!

Nyt pitää jo alkaa valmistautua Rowanin päiväunilta heräämiseen. Me ollaan koko porukka tämä ja edellinen viikko kotona, joten meillä ei sinäänsä ole mitään isompaa ohjelmaa. Ensi viikon maanantain Adrian palaa töihinsä ja sitten alkaa ihan ihan oikea arki. Siihen asti meillä on joka ilta kotona tosi hyvä päivällinen kun kokki on kotona!

"It's a boy!"

Olin keittiössämme lämmittämässä lasagnen palasta kun kuulin toisesta olohuoneestamme isoisän huutavan nuo sanat kun Adrian soitti sairaalasta. Minä ja kaikki muut (no paitsi Adrian) oltiin varmoja, että tyttö sieltä tulee. Minä olen pojasta enemmän kuin innoissani.

Tieto vauvan tulosta tuli torstaina, eli syyskuun ensimmäisenä, Venice beachilla. Olin siellä Rowanin kanssa leikkimässä rannalla kun Jill soittaa lääkärintarkastuksensa jälkeen, että vauva muuten tulee huomenna. Se pitää keisarinleikata, se ei jostain syystä saa tarpeeksi ravintoa mahassa, mutta on muuten kunnossa.

Olin syyskuun toisena päivänä siinä ennen kello kuutta taas Venice beachin liepeillä, tällä kertaa yksinäni. Iltapäivän oli ollut hirveän pilvinen keli eikä mitenkään niin lämmin. Kävin hakemassa smoothien yhdestä jätskipaikasta rannan tyköä. Kun tulin sieltä ulos, pehmeä auringonpaiste tunki läpi siniharmaan taivaan. Yhtäkkiä, tuosta vain. Arvasin, että lapsi on varmasti nyt syntynyt. Ja niinhän siinä kävi, pojan syntymäajaksi on kirjattu 5.55pm.

Käytiin tänään koko perhe katsomassa vauvaa ja vanhempia UCLA:n sairaalassa, Santa Monicassa. Lapsi siis syntyi päälle viikkoa ennen laskettua aikaa, joten pienihän se on, mutta voi onneksi hyvin. Se tuli siis keisarinleikkauksella. Se on aivan vaalea, siis vaalea tukka ja kaikki. Silmät on vielä semmoiset siniset/tummanharmaat, väri ei ole kerinnyt muodostua mutta veikkaan että ruskeaksi se vaihtuu, koska vanhemmillaankin on. Pidin poikaa pitkät ajat sylissä, mitä nyt aluksi panikoin rikkovani sen. Maailman ihanimpia näkyjä on pitää päivän vanhaa lasta sylissä. Ja miten pehmeä se oli! Vein Jillille sairaalaan kehyksissä kuvan minusta ja Rowanista.

Koko perhe saadaan kotiin maanantaina iltapäivällä. Nimi saadaan varmaan tietoon jo huomenna. Maanantaina pidetään pienet tervetuloa, vauva/isovelijuhlat Rowanille. Syödään cupcakeseja ja minun olisi tarkoitus Rowanin kanssa koristella vähän olohuonetta. Suurin missioni on ilmapallojen puhallus, en ole sitä koskaan itse joutunut tekemään vaan aina olen saanut delegoitua jollekin toiselle, joten en edes tiedä osaanko puhaltaa ilmapalloja.

Palaan asiaan tarkemmin myöhemmin :) ja kerron miten ilmapallojen kanssa kävi!

Mafiaa ja ruotsalaisia lihapullia

Hyvää maanantai-iltaa läntisestä Los Angelesista. Työpäivä on takana, paistoin juuri lättyjä koko perheellemme ja syötiin se Ikean hillahillon kera. Minä tapani mukaan taas vähän, höm, polttelin niiden reunoja mutta joko isäntäperheeni valehteli tosi uskottavasti tai sitten ne oikeasti silti tykkäsi niistä. Kuulema parempia kun amerikkalaiset pannukakut, mutta minä kyllä tykkään myös niistä. Kaikkina muina viikonloppuna paitsi nyt menneellä meillä on ollut odottamassa banaanipannukakkuja kun olen herännyt. Mainitsin Adrianille (perheenisä) kerran, että haluaisin joskus banaanipannareita että jos haluat olla kiva niin niitä voisin tilata. On siitä lähen alkanu ilmestyä banana pancakeseja viikonloppuisin!

Meillä oli muuten vähän erilainen viikonloppu nyt. Isoisä San Diegosta oli käymässä, lähinnä katsomassa Rowania ja juoksemassa sen perässä joten minun ei tarvinnut. Käytiin lauantaina isoisän juuri saavuttua Ikeassa tukemassa ruotsalaisia, matkan tarkoituksena oli lähinnä käydä syömässä lihapullat ja katselemassa börjejen patjavalikoimaa Rowania varten. Nyt pikkukaveri nukkuu semmosessa pinnasängyssä eikä sitä meinata alkaa vielä kouluttaa oikeaan sänkyyn. Vauvan pitäisi syntyä kahden viikon päästä ja sitten alkaa semmoinen muutosten aika, että Rowanilla on jo muutenkin totuttelemista. Samoten potalle opettelun kanssa otetaan rennosti, kun on tosiaan nyt suurinpana myllerryksenä tämä uuden vauvan tulo ja siihen totuttelu. Mutta patja kuitenkin halutaan jo. Ihan senkin takia, että Rowanin huone on viilein talossa ja hostmomini Jill haluaa mennä torkkumaan sinne päiväunia. Ja saapa Ro-Ro (kuten lempinimi kuuluu) tutustua tulevaan patjaansa. Oli miten oli, Ikea-tarina loppui ilman patjaa, ja Rowanin väsyyneeseen itkuun, joten lähtö tuli suunniteltua aikaisemmin. Saatiin matka kohti kotia bongata rekkoja ja palmuja ja lentokoneita sen kanssa kahdestaan, että huuto loppuisi.

Lauantaina koin myös jotain muuta tosi jännää. Illalla lähdin hostparentsieni kanssa Hollywood Forever-hautuumaalle. Hostvanhemmistani mainittakoon, että ne ei käytännössä ole kuitenkaan mulle kuin vanhemmat vaan paremminkin kavereita joiden lasta hoidan, ja silti tunnen kuuluvani perheeseen ja olevani perheenjäsen. Mutta takaisin hautuumaalle, siellä oli sellainen elokuvanäytäntö, minkä järjesti Jillin kaverin veli, joten päästiin tapahtumaan VIPpinä. Ei siis tarvinnut maksaa sisäänpääsyä, auto saatiin parkkeerata lähelle ja saatiin valita paikat ennen muita. Meitä oli siellä muitakin perheen kavereita. Homma toimi siis niin, että elokuva heijastettiin semmoisella projektorilla yhden hautuumaan rakennuksen valkoiseen seinään. Sen edustalle, nurmikolle, sai sitten levittää oman alustansa ja pistää piknikin pystyyn. Ja kaikkein villeintä oli, että hautuumaalle sai tosiaan ajaa sisälle autolla! Villiä oli myös se, että siitä nurmikolta kun käänsi päätä vasemmalle niin silmiin osui HOLLYWOOD-kyltti ja oikealle puolella oli Paramountin isot leffastudiot. Ennen leffan alkua tosiaan syötiin eväitä ja siellä oli DJ soittamassa vanhaa musiikkia, porukkaa alkoi kerääntyä ympärille omine piknik-tarvikkeineen tooosi paljon. Hengailtiin semmoiset pari tuntia ennen kuin projektori pärähti käyntiin. Itse elokuva oli aivan loistava. Tästä tosin vakuutuin vasta, kun sen näin. Ennen elokuvan alkua tapahtuman järjestävä kapusi mikin varteen ja kertoi, että paikalla on erittäin special guest. Elokuva jonka siis näimme on nimeltään Goodfellas. Se kertoo italialaisen mafian toiminnasta New Yorkissa.. ja se on tosi tarina. Koko tarina perustuu yhden entisen mafian rattaan elämään. Ja minkälaiseen elämään! Kaveri kuiten selvitti tiensä ulos mafian kierteestä, mutta joutui viettämään vuosia todistajansuojeluohjelmassa, mutta nykyään jo rahastaa menneisyydellään. Oli miten oli, oli todella mielenkiintoista, sillä tyyppi (nimeltään Henry Hill) istui meidän edessä, välissä oli korkeintaan yksi porukka huopineen. Kun siis katsoin screenille päin niin näin ko. tyypin hartiat. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja tuijotin ensimmäiset puoli tuntia vuorotellen aina leffan päähenkilöä sekä esikuvaansa, miettien että "tuo ihminen on nähnyt kaikki nämä tapahtumat livenä. Tehnyt kaikki nuo asiat. Miltähän tuntuu nähdä oma elämä elokuvana, kun näkee kaikki tilanteet uudelta kantilta ja joku toinen esittää sinua itseä? Villiä. Kaveria jopa haastateltiin, kysyttiin että vieläkö hän pelkää mafian jahtaavan häntä. Vastaus oli että ei. Kotimatkalla Adrian hörähti autossa että no ei tietenkään, tuo on voittanut elämän pituudessa ne muut heput jo kauan aikaa sitten. Mikä on totta, kalavelkaiset ovat kuolleet joko mafian kynsissä tai vankilassa. Vielä tätäkin kirjoittaessani olen elokuvasta ja koko tilanteesta niin haltioissani, etten varmasti edes saa koko hommaa kuulostamaan yhtä mielenkiintoiselta kun se oikeasti oli. Elokuva oli kaiken lisäksi todella hyvin tehty. Ennen leffan alkua minua varoitettiin että tämä elokuva tulee muuttamaan käsitykseni elokuvista kokonaan, tai ainakin sen miten näen ja katson elokuvia tästä lähin. Ihan aiheellinen varoitus. Elokuva on suomeksi Mafiaveljet. Isä, katso se.

Eilen sunnuntaina pidettiin kotona barbequet. Sitä ennen näin ruotsalaista aupair-kaveriani Johannaa, käveltiin Venice beachilla ja hengattiin skeittipuiston tuntumassa. Johanna kutsuttiin itse asiassa meille myöskin syömään, meidän lisäksi paikalla oli totta kai tämä isoisä San Diegosta sekä perheeni entinen naapuri, noin minun ikäiseni tyttö, jonka Jillin on pitänyt minulle tutustuttaa jo tämän kokonaisen kuukauden kun täällä olen ollut. Ja tänään olen ollut muuten täällä tasan kuukauden!! Jeiii. Takaisin siihen tyttöön, se oli kyllä kiva, se osasi kertoa jotain just että mitä täällä kannattaa tehdä ja muuten. Jos minä nyt lukisin ulkopuolisena tätä omaa kirjoitustani, niin kuvittelisin tämän naapurin just semmoisena tyypillisenä amerikkalaisena vaaleahiuksisena naapurintyttönä jolla on kestohymy, valkoset hampaat ja joka on yliystävällinen, siis niin ystävällinen että melkein ärsyttää. Kun juuri tätä se tyttö ei ollut. Se oli semmonen rento, kylläkin tyylikäs ja vähän eksoottisen näköinen. En nyt muista mistä idästä sen jompikumpi vanhemmista on, mutta jostain idästä kuitenkin. Se on töissä jossain galleriassa joka on osittain tee-paikka, nimeltä Royal T. Jonkun näyttelijän tyttären synttärit on siellä kuulema kohta, ja se kertoi että on naurettavat vaatimukset koristeluissa ja muissa.. tervetuloa rikkaiden ihmisten ultimate kotikaupunkiin.

Meillä on muuten kotona kaasuhella. Eli että kun se laitetaan päälle niin pitää ensin käyttää sinisellä liekillä ja sitten vasta säätää se haluttu lämpö. Espanjassa meillä oli sama homma, mutta täällä toki laitteet on miljoona kertaa hienommat. En muista olenko jo kertonut, mutta samoin meillä on kahvipannu eikä kahvinkeitintä. Tosin kylläkin sellainen kahvipannu, jossa on kolme osaa. Alimpaan tulee vesi, seuraavaan kahvipurut ja kolmanteen eli ylimpään sitten ilmestyy se valmis kahvi itsessään. Sen käyttäminen vaati vähän totuttelua mutta nyt se menee jo. Samoin ei ole vedenkeitintä vaan oikea teepannu. Pakkasta ei ole (no ompa ylläri), ainoastaan pieni pakasteosio jääkaapin yläkerrassa. Mutta meilläpä on juustohöylä! Selitin Jillille että kun meillä Suomessa juusto leikataan semmoisella höylällä kun oletin ettei sitä täällä ole niin sitten se yhtäkkiä tempasikin ilmiselvän juustohöylän jostain ja kysyi että tätäkö meinaat. Olin aika äimän käkenä, tämänhän piti olla Pohjoismaiden oma juttu!

Kävin tänään ekaa kertaa nappulan kanssa kahdestaan rannalla, otettiin bussi ja mentiin (pitkä) katu alas Veniceen. Bussit on täällä aika verisuonia kiristävä käsite, aina myöhässä ja bussikuskit sekä kanssamatkustajat ärtyneitä ja muuta.. mutta tänään bussikuskit oli siedettäviä eli mulle ei ainakaan tiuskittu. Huraa! Venicessä ihmeteltiin vedessä lilluvia surffareita jotka odotteli aaltoja mutta ihan turhaan, haudattiin Rowanin jalat hiekkaan (sen uusi suosikkileikki, minun kehittämä) ja mätettiin naamaan (tai se mätti) kaikki mahdolliset mukana olleet snacksit. Vaippakin peräti piti vaihtaa! Meni ihan hyvin siis ekaksi kerraksi, semmoinen tunnin parin mutka se oli. Muutenkin voisi kyllä lisätä tuota rannalla hengausta, ihan ilman vahdittavaakin. Täällä on niin kerta kaikkiaan mukava hengata rannan tuntumassa, täällä on niin oma rantakulttuuri. Ja rannat on parasta seutua bongailla erilaisia (ja erikoisia) ihmisiä. Varmaan sitä pitäisi joskus käydä kastautumassa tuossa Tyynessä valtameressäkin... (pitipä muuten miettiä pitkään että mikä Pacific on suomeksi!)

Suomea puhuin muuten viimeksi sunnuntaiaamuna äitin kanssa skypessä, mutta noin muuten en ole puhunut aikoihin. En edes muista koska! Täällä on tosiaan se yksi suomalainen au pair, mutta häntä en ole nyt nähnyt aikoihin sillä hänen äitinsä Suomesta on kylässä joten ei olla törmäilty. Näin kirjoittaen suomi luistaa vielä hyvin mutta alan jo huomata skypettäessä että spontaani puhe on osittain hankalaa. Ei sillä että omaa äidinkieltään voisi unohtaa, mutta toisinaan pitää miettiä sanoja jonkun aikaa.

Opintoja pitäisi tosissaan alkaa miettimään, sillä ne alkaa ihan juuri muutenkin. Nuoret on tänään palailleet kouluihinsa. Minulle on vielä epäselvää että mitä kursseja otan, mitä edes haluan opiskella.. Alunperin mulla oli vastaus valmiina: kirjoittamista, Amerikan historiaa ja espanjaa, mutta nyt kun ei ole ihan täydellisesti noita vastaavia kursseja löytynyt tai muita pulmia on ilmestynyt matkaan, niin alan mennä itsekin sekaisin. En tiedä pitäisikö itse englannin kieltäkin opiskella. Voi että kun olen niille ihmisille kateellinen, joilla on joko a)kutsumusammatti tai b)muuten selvät kiinnostuksen kohteet.

Jos muuten jollain tulee joskus Amerikasta tai jostain Amerikkaan liittyvästä asiasta kysyttävää, niin mulle voi viestitellä. Yritän täällä parhaani mukaan itsekin ymmärtää tätä systeemiä ja sulauttaa itseni muiden joukkoon. Mutta nyt sulautan itseni nukkumatin maailmaan. Myöhempisiin, Finlandia!

Hollywood turisteiltu, check.

Tänään on ihan tajuttoman kuumaa. En tiedä onko meillä ulkolämpötilamittaria kotona, mutta helteen kyllä tuntee kun astuu yhtään ulos. Olin tälle aamulle yhdessä puistossa Rowanin kanssa ja pikkukaverikaan ei oikein tuntunut helteestä tykkäävän. Se ei ollut läheskään niin energinen kuin normaalisti. No entäs sitten tämä meidän skandinaavi. Siis minä, joka kestän suomalaiseksi aika hyvin aurinkoa ja rusketun helposti. Tuntuu, että hehkun tomaattina täällä muiden keskellä! Ja tuntuu että saan paljon huolestuneita katseita, että katohan ulkomaalaistyttöraukkaa. Olkapääthän ne menee ekana ja naama. Tuntuu jo, että toisinaan edes aurinkorasva ei auta, ihan sama oliko sitä vai ei. Mietin tuossa kävellessäni puistosta kotiin, että eihän tämä toisaalta ole ihme. Ei Suomessa ole ikinä tarvinnut tottua näin vahvaan aurinkoon, niin kummakos tuo on jos systeemit menee ihan sekasin tässä paahteessa. Pitäis myös muistaa aina juoda vettä, tiedetään.

Rowan siis tosiaan nyt nukkuu. Vanhemmat on poissa kotoa tällä hetkellä, mutta koiramme Elijah on täällä. Nimi äännetään ilaisah, suhuässällä. Se on tuommoinen isohko, vaalea, lyhytkarvainen kaveri. Hostparentsini ovat ottaneet sen asuessaan New Yorkissa muutamisen vuotta sitten. Elijah Blue haettiin semmoisesta eläinten löytö/pelastuskeskuksesta. En ole varma, tiedetäänkö sen tarinaa tarkkaa, mutta mikä se tarina onkaan, se on synkkä. Ja se näkyy koiran käytöksessä vieläkin. Koiran menneisyydestä kertoo sen arkuus varsinkin aikuisten miesten sitä ympäröidessa. Syvällle sen mieleen näyttäisi painuneen se väkivalta, mitä se on kokenut. Elijah oli hyvin pieni, vain muutamia kuukausia kun siitä tuli perheeni jäsen. Koira on hyvin lempeä ja herttainen, mutta näyttäisi luottavan vain ydinperheeseensä. Minä yritän murtaa sen muuria hellimällä sitä aina kun tilanne antaa myöden, ja uskon siinä onnistuvanikin hitaasti. Eilen aamulla Elijah avasi itse huoneeni oven ja kävi tökkäämässä minut kuonollaan hereillä - muut on jo ylhäällä ja siivoojakin oli juuri tullut, nyt on viimeisen aika nousta. Mutta en muista koskaan nähneeni yhtä surullista koiraa. Se on nuo sen silmät, mitkä saa minussa myötätunnon herätettyä. Tuntuu, että joudun pidättelemään itkua jos koira joskus tuijottaa minua noilla silmillään. Alan automaattisesti kuvitella, mitä kaikkea tuo ressukka on joutunut kokemaan ja näkemään. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu, koira on nyt kotonaan.

Kolmas viikonloppuni Los Angelesissa on takana. Minulla olikin paljon ohjelmaa nyt menneelle viikonlopulle. Olin lauantaina kiertämässä nähtävyyksiä toinen suomalainen au pair (joka tuntee paikat jo kuin paikallinen, 1,5 vuoden kokemuksella) oppaanani. Menimme busseilla Hollywoodiin, ohi Beverly Hillsin ja Sunset Stripia pitkin. Sunset strip on se katu, mikä näytetään monesti jossain sarjoissa täyteklippeinä. Autoja ajaa tien täydeltä kumpaankin suuntaan, tien varrella on iiiisoja bilboardeja eli niitä mainostauluja, missä mainostetaan tv-sarjoja, elokuvia, alkoholijuomia yms. Sunset kulkee Beverly Hillsin ja Hollywoodin välillä. Tosiaan, Hollywoodiin mentiin. Se ei itsessään ole iso nähtävyys, käytännössä se on vain yksi (iso) katu, jonka jalkakäytävällä Walk of Fame menee. Walk of Famen alkupää on kuin pieni saari keskellä autotietä, se on hyvin merkattu, siellä on kadussa Walk of Fame laatta ja ja musiikin kaksi suurinta tähteä:The Beatles ja Elvis Presley. Sen jälkeen on mentävä jommalle kummalle jalkakäytävälle, jonka välissä tosiaan menee normaali autotie. Tien varrella on kauppoja ja pieniä, vähän rähjäisiä ruokapaikkoja, mutta totta kai myös kiinalainen teatteri, vahanukkemuseo ja Kodak teatteri, jossa Oscarit pidetään. Kodak teatterin läpi pääsee Highlands-ostoskeskukseen, jonka tilavalla keskuspihalla on hieno suihkulähde. Minusta ostoskeskus oli oikein kiva. Näiden nähtävyyksien jälkeen Walk of Fame ei suinkaan lopu vaan jatkuu vielä niin pitkälle, että ainakaan nyt ei jaksettu kävellä loppuun asti. Ja mitä tähtiä kadussa sitten tosiaan on? No onhan siellä nämä kaikki MIchael Jacksonit ja kaikki klassikot. Niiden lisäksi myös hyvin paljon minulle tuntemattomia, lähinnä näyttelijöitä. Kiinalaisen teatterin edessä on sitten semmoisia savilaattoja, joissa on muutaman kymmenen tähden omakätiset nimikirjoitukset ja terveiset, monesti myös kengän-/kädenjälki. Nykyään Walk of Famella on laki, joka kieltää kaksoisolentojen rahankerjuun. Kaksoisolennoilla tarkoitan niitä näyttelijöitä, jotka esittää hollywood-tähtiä. Michael Jacksonin laatan päällä seisoi hänen kaksoisolentonsa, mutta muita en nähnyt. Tosiaan, tuo uusi laki on karsinut melkein kaikki pois. Hollywoodin tykönä, Walk of Famen viereisellä kadulla (eli taas Sunsetilla) oli myös iso filmikoulu, leffateatteri ja mikä parasta - iso ja hostmomini sanoin Pohjois-Amerikan paras levykauppa. Minusta se oli maailman paras, paras missä olen ikinä käynyt. Puolet siitä on käytettyjä levyjä, puolet uusia. Mitä ei siitä kaupasta löydy niin ei löydy melkein mistään. Siis kansainvälisiä bändejä. Suomalaisia bändejä osui silmiin jo muutama, pitää joskus mennä etsimään enemmän. Niin tarviiko edes sanoa, että lähdinkö kaupasta tyhjin käsin?? EN! Loppuilta kului The Grove nimisessä ulkoilmaostoskeskuksessa West Hollywoodissa. Käytiin syömässä ravintolassa nimeltä The Cheesecake Factory. Todella amerikkalainen paikka, joten pakkohan siellä oli käydä. Se oli vaan tosi outo. Ensin käytiin ilmoittautumassa infotiskille, sen jälkeen piti odotella kymmenisen minuuttia että sai hakulaitteen. Kun hakulaite oli kourassa niin sitten piti odottaa niin pitkään, että se alkoi väristä. Tähän meni parisen kymmentä minuuttia. Sen jälkeen sai mennä liukuportaat pitkin itse ravintolaan. Siellä meidät sitten ohjattiin pöytään. Palvelu oli todella ystävällistä. Tarjoilija esittäytyi nimeltä ja kävi aina vähän väliä tsekkaamassa, onko kaikki hyvin ja mitä voisi meille tuoda. Koko Cheesecake Factory tuntui olevan tosi kanapainotteinen, joten minun vaihtoehdot oli vähissä. Otin sitten pitsaa, jonka päällä oli vuohenjuustoa ja paistettuja kasviksia. Jälkiruoaksi piti totta kai syödä cheesecaket, eli juustokakut. Omansa sai valita semmoisesta 30 eri vaihtoehdosta. Minä otin juustokakkua, jossa oli banaaninviipaleita ja kermavaahtoa. Ja kun se kakkupala pöytään tuli niin kuten arvata saattaa, se oli ISO. Jouduttiin ottamaan loput rasiassa kotiin mukaan, kun kummastakaan ruoasta ei jaksanut syödä kuin puolet. Ihan kiva ruokapaikka kai se oli, mutta ehkä turhan hieno minulle. Vaikka ei se kyllä ollut kovin kalliskaan!

Sunnuntaina olin Malibussa barbecuella. Minut mukaan oli kutsunut tämä toinen suomalainen au pair, ja yhteensä meitä ilmestyi paikan päälle 17 kappaletta. Siellä oli meitä au paireja Saksasta, Itävallasta, Brasiliasta, jopa Ruotsista, jostain Väli-Amerikasta ja Englannista. Grillailtiin hampurilaisia ja oli vaikka mitä muutakin hyvää syötävää ja juotavaa. Löydettiin vielä kaiken lisäksi tosi kiva paikka rannan päästä, siinä oli nuotiopaikka ja sen ympärillä paksuja puunoksia joilla saattoi istua. Ilma oli myös tosi hyvä, vaikka matkalla Malibuun oli pilvistä ja viileää. Kaiken kaikkiaan oli tosi kiva reissu, ja tapasin muita kivoja au paireja. Vaikka olen koko ajan toitottanut että haluaisin myös paikallisia kavereita.. no, onneksi loppujen lopuksi on enempi väliä niillä ihmisillä itsellään, että minkälaisia ne on, ei sillä kansallisuudella. Ja saatoin löytää kavereita, jotka lähtee minun kanssa myöhemmin syksyllä konsertteihin, jes! Yksikin asuu todella lähellä meitä, joten kiva tietää että tässä lähellä asuu muitakin au paireja. Edes kaksi!

Olin muuten maanantaiaamuna yhdessä ostoskeskuksessa tämän toisen suomalaisen au pairin kanssa shoppailemassa. Siellä kun puhuttiin kassajonossa keskenämme jotain niin kohta edestämme, kassalla asiakkaana ollut nainen kääntyy yhtäkkiä ympäri ja kysyy, että anteeksi mitä kieltä te puhutte keskenänne. Kun vastataan, niin sitten nainen haukkoo henkeään että mitä oletteko te Suomesta, mitä te täällä teette? Mikä on au pair? Millaista on Suomessa? Kerrottiin sitten järvistä ja metsistä ja muista, ja nainen nyökkäili että joo on varmaan kaunista siellä.

Autoin tuossa eilen hostmomiani projektissaan. Hän on siis 1/3 taiteilija (muut ykskolmasosat valokuvaaja ja tuottaja) ja tekee parhaillaan yhtä videotaan yhteen lähistölle avattavaan galleriaan. Hän on haastatellut monia ihmisiä videokameran kanssa juttuaan varten ja pyysi minunkin apuaan. Homma toimi käytännössä niin, että minulle lyötiin pinkka vanhoja valokuvia käteen ja minun sitten piti keksiä jokaiselle jonkinlainen selitys. Hostmomini tekee haastatteluista sitten sellaisen "fake documentary"n, eli dokumentin, joka on keksitty. Ensimmäinen kuva oli Top Tomato Market-nimisestä yrityksestä, joka muka piti olla perheyritykseni. Siitä seuraavat kuvat olivat vanhoja, ja minä sanoin keksiä oliko kuvassa vaikkapa isoisäni ja hänen veljensä lastaamassa tomaattilaatikoita kuljetettavaksi uuteen yritykseensä.. Hostmomini videokuvasi vain käteni ja kädessäni olevat kuvat. Minusta oli hirveän kiva auttaa ja olla projektissa mukana, ja todennäköisesti pari kommenttiani pääseekin sille lopulliselle videolle. Tämä taitaa olla viimeinen projekti, jota hostmomini hoitaa vauvan tuloa. Siis kaveri on yhdeksännellä kuulla raskaana, ja tekee vieläkin silloin tällöin töitä. Mutta toisaalta, tuo työ ei vaadi ruumiillisesti paljoa, eniten tuskaa taitaa tuottaa editointipenkillä istuminen.

Lähdemme tänään tunnin päästä jonkun perhetutun kotiin pitsajuhlille, siellä on noin suurinpiirtein Rowanin ikäinen pikkupoika. Eihän kaksivuotiaat vielä osaa oikein leikkiä yhdessä, lähinnähän ne tekee omia juttujaa, mutta tykkäävät kyllä siitä, että vieressä omiaan puuhailee toinen samanikäinen. Saa nähdä mitä siitä tulee, tarviiko minun siltikin juosta paljon tuon meidän pikkuapinan perässä. Kirjoittelen taas myöhemmin, jos tästä helteestä selviän. Ainakaan samanvärisenä en selviä, ihonväri on tummunut melko lailla parin viikon aikana.

Menneen viikon muistelmia Venice Beachilta ja muualta lähiympäristöstä

Hyvää myöhäistä perjantai-iltaa Westsidesta. Työpäiväni tuon pikkuapinan kanssa on ohi, ollut itse asiassa jo puoli kuudesta, mutta sen jälkeen käytiin syömässä yksillä kekkereillä Venicessä. Päivällä on oltu Venicessä ankkapuistossa, juostu ympäri taloa ja pidetty Berryfestit, eli syöty kaiken maailman marjoja taustamusiikin soidessa. Viikko on siis edennyt tähän pisteeseen asti, että viikonloppu alkaa huomenna. Itse asiassa nyt alkava viikonloppu on mulle kokonaan vapaa. Aluksi näytti siltä, että töitä olisi ainakin sunnuntaina, mutta nyt päätettiinkin perheen kanssa että oikeastaan on sama pitää minun kokonaan vapaa viikonloppu nyt. Siis kun au pair säännöissä sanotaan, että pitää olla kuukaudessa yksi kokonaan vapaa viikonloppu. Tarkoitukseni olisi käydä tuolla nähtävyyspaikoilla eli Hollywoodissa, West-Hollywoodissa (siellä ne kaikki julkkikset pörrää nykyään, Hollywoodissa itsessään ei oikein ole mitään) ja Downtownissa (siellä ei ole kanssa oikein mitään, paitsi Walt Disney Concert Hall. Siellä on siis paikallisten filharmoonnikkojen kotipesä ja ainakin ennen niitä johti se yksi suomalainen kapelimestari jonka nimeä en nyt muista. ja lisäksi se on ulkoa päin hienon näköinen, jännää arkkitehtuuria). Sunnuntaiksi minut on kutsuttu joidenkin au pairien grillailuille Malibuun, mutta en oikein tiedä mitä siitä tulee.

Ihan aluksi aloitan kertomalla lentoliikenteestä, sillä tälläkin hetkellä kuulen pörinää. Tästä meidän talon nimittäin menee jatkuvasti sekä lentokoneita eli helikoptereita. Ei ihme, LAX ei ole hirveän kaukana, samoin Santa Monican kenttä, jonne yksityiskoneet laskeutuu. Joka kerta kun kuulen varsinkin helikopterin äänen, mietin että mitähän julkkista se tuokin kapine nyt kuljettaa.. tai jos ei julkkista niin jotain muuta rikasta perttiä. No, viimeisin näkemäni helikopteri oli tosin LAPD:n, eli poliisin kone. Se lenti niin matalalla, että äänestä päätellen olisi voinut kuvitella sen lentävän kattoa pitkin. Samoin muuten kuuluu hälytysajoneuvojen ääntä joka päivä ja monta kertaa. Siinä kohdalla taas ajattelen, että mikähän jengitappelu nyt jossain päin on.. mikä on typerää, sillä todennäköisesti ne hälytykset on jotain ihan muuta. Tämä meidän seutu on ihan rauhallista, ainoa varjopuoli kuulema on autovarkaudet. Mutta me ollaan oltu turvassa, vielä ainakin.

Kävin tuossa muuten joku aika sitten vapaillani ensimmäistä kertaa kuuluisalla Venice Beachillä. Siellä oli jotain häppeninkiä silloin (ihan niinkun siellä ei muuten häppeninkiä olis... odottakaahan kun kerron), nimittäin kuvattiin jotain ihan höpöhöpö tosi-tv-kisaa, jotain tyyliin America's next samurai tai jotain. Jotain joka mulla ei kiinnostanu yhtään. Sen sijaan menin tv-kuvausjuttujen ohi ihailemaan skeittareita, siellä kun oli semmoinen skeittipuisto. On muuten jännä, miten kansallisharrastuksia kaikki lautalajit näyttää täällä olevan. Rannalla tietenkin näkee surffareita ja täällä menee semmoisia hippivolkkareita, missä on surffilaudat katolla. Ja sitten niitä skeittilautoja, niitä on kaikkialla. Ja lapsia selvästikin kannustetaan kumpaankin lajiin, vaikkakin täällä on myös joillain paikoilla/kaduilla kylttejä että rullalautailu kielletty. Suomessa saa kaivaa pinnan alle ennenkuin löytää mitään lautoja.. No paitsi lumilautoja talvisin. Oli miten oli, takaisin Venice Beachiin.
Venicen rantaa myöten menee kuuluisa Ocean Front Walk eli se kävelykatu, jonka varrella on ties mitä ihmeellisyyksiä. Ja kummajaisia. Ja vapaamielisiä (kuten ruohon laillistamisen kannattajia löytyy useita). Ja pyrkyreitä (minut pysäytti joku wannabe-räpstara jonka kamalaa r'n'b-ulinaa suostuin kuuntelemaan cd:ltä arviolta 10 sekuntia. oli kovasti rahallista tukea vailla "taiteelleen" mutta selitin että oon vaan köyhä opiskelija kaukaa Pohjolasta, ja niin se kohautti hymyillen olkapäitä ja kopautettiin rystysiä vastakkain ennen kuin sain jatkaa haahuiluani). Lisäksi löytyy myös kaiken maailman (turisti)krääsäkojuja ja putiikkeja. Kun katua käveli alaspäin tarpeeksi niin löytyi se kuuluisa Muskeliranta. Siellä oli just niitä semmosia isoja häkkejä, minne olis saanu maksua vastaan mennä nostelemaan painoja. Kun minä menin ohi niin oli aika hiljaista, kyllä siinä pari Hulkkia käveli tykönä, mutta punttien kanssa en nähnyt kenenkään irvistelevän. Sen sijaan viereisellä koriskentällä oli jännä matsi käynnissä.
Tämä Ocean Front Walk ei ole heti merenrannassa, vaan veden ja OFW:n välissä on iiiiiso hiekkaranta. Olen asunut Espanjassa ja lomaillut solkenaan Kreikassa, mutta en varmasti ole koskaan nähnyt niin isoa hiekkarantaa. Siis se miten pitkästi sitä hiekkaa sen OFW:n ja meren välissä oli.. se tuntui ja näytti tooodella pitkältä. Istuin vähän aikaa pehmeällä hiekalla ja katselin ympärilleni. Taivaalla lensi pieni lentokone, joka veti mainoslakanaa perässään. (oikeasti!) Mietin, että tämä on kyllä mahtava paikka. En varmaankaan saa tässä sanoin kuvattua sitä niin kiinnostavasti, mitä se oikeassa elämässä on. Parasta oli kyllä ehkä kuitenkin se ranta. Olisin halunnut jäädä sinne pitemmäksikin aikaa, ja vannoin mielessäni, että tänne tulen joskus koko päiväksi loikoilemaan..

Sillä välin voin haaveilla lisää pannukakuista. Koska meidän hostdad on kanukki niin meillä on mable leaf syrupia kotona tarjolla pannareiden kanssa. Vasta saatiin satsi oikeaa kanadalaista vaahterasiirappia, jossa on ko. puunlehden kuva korkissa ja lukee englanniksi ja ranskaksi että Kanadassa tehty. Meillä on kotona myös yhtä kuuluisaa Amerikan kliseetä, eli peanut butteria. Maapähkinävoikohan tuo olisi kotimaisella kielellä. Kun ensikerran maistoin, niin en tykännyt yhtään. Tai minusta se ei maistunut millekään. Vähän sama juttu kun oikeidenkin pähkinöiden kanssa, ne ei oikein maistu kummoselta. Mutta nyt olen jotenkin sopeuttanut itseni ja pystyn jo syömään, joskus jopa oikein haluan peanut butteria. Mutta ei se kyllä vieläkään mitenkään tajuhyvää ole. Meillä on lisäksi Almond butteria, josta hostmom tykkää enemmän, eli mantelivoita. Vähän sama homma, ei sekään minusta maistu miltään. Mieluummin syön peanut butteria.

Joko muuten selitin tästä viikosta? Meillä on ollut vaikka mitä ohjelmaa tälle viikolle. Keskiviikkona meillä kävi illalla Cultural Caren (eli tämän ohjelman mitä kautta täällä olen) edustaja kylässä. Se oli semmoinen orientaatiokäynti, se kyseli että miten on lähteny menemään, tiedetäänhän tietyt säännöt ja ollaanhan niitä noudatettu, onhan kaikki muutenkin selvää. Täti oli kyllä kiva, mutta minusta koko homma oli epämukava. Tuntui kuin olisin ollut terapiassa.
Eilen torstaina Jillin kaveri tyttärineen tuli käytännössä koko päiväksi kylään. Kaveri kun on kampaaja niin hostmomini Jillin tukka laitettiin uuteen uskoon. Operaatiossa tosiaan kesti pitempään kun oltiin suunniteltu, ja oltiin siinä viiden aikaan iltapäivällä ihan kuolleita kaikki. Minä lähinnä lasten perässä juoksemisesta, voi sitä uupumusta. Illalla hostdadini Adrianin kavereita tuli meille kylään ja meillä oli barbecue. Adrian on tosi hyvä kokki, ja nämä hänen kaveritkin tykkäävät kokkailusta, joten minun ja Jillin ei tarvinut nostaa tikkua ristiin. Paikalla oli siis ihan muutama kaveri ja kaverin kaveri, jotka ovat nyt maisemissa. Yksi kavereista tekee dokumentteja ja on nyt Losissa kuvaamassa dokumenttia discokulttuurista. Siis siitä menneiden vuosikymmenien discokulttuurista ja sen historiasta jne.. Yksi kaveri taas seurustelee yhden näyttelijättären kanssa, joka on Bones-tv-sarjassa. Ainakin ennen se on siellä Suomessa pyörinyt, minä en ole sitä ikinä oikein nähnyt mutta nimi oli tuttu.
Huomenna Jillillä on muutamien kaveriensa kanssa rennot baby showerit. Normaalisti jenkki-baby showereilla on niitä semmosia tyhmiä leikkiä ja se on muutenki yliliiotellut pilattu se koko homma, mutta näissä juhlissa ne vaan aikoo hengata ja syödä ja näin. Kuulostaa hyvältä. Minunkin piti olla menossa sinne (minut kutsuttiin) mutta nyt olenkin näillä näkymin menossa turistiksi Hollywoodiin. Juttelin asiasta Jillin kanssa, ja se oli sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti mennä turisteilemaan, kun minä meinasin jo peruuttaa koko turistipäivän ja lähteä pre-baby-kutsuille.

Täällä on muuten hirveän töykeitä bussikuskeja. Ihan raivostuttaa välillä, varsinkin kun en ole näin epäystävällisiin ihmisiin tottunut. Ja minä tulen sentään Posiolta! Meidän s-marketin kassatäti alkaa muistuttaa jo kullanmurua näihin verrattuna. Muutenkaan en tykkää busseista täällä. Ne on vähän myöhässä ja joskus ei pysähdy ollenkaan pysäkille. Lisäksi Los Angelesissa on paljon erillisiä bussiverkostoja, jotka ei ole missään tekemisissä toistensa kanssa. Tulee niin Eurooppaa tässä asiassa ikävä, Münchenissäkin kaikki pelasi niin nätisti. Sai peräti valita, että otanko nyt metron vai maanalaisen vai bussin vai minkä. Täällä kulkeminen vaatii hirveää taustatyötä ja energiaa ja pinnaa.

Eikös muuten ole herttaista, tervetuliaiskortissani (siis jonka perhe antoi minulle tänne tullessani yhdessä lahjojen kanssa) lukee suomeksi että "tervetuloa!". Ne oli googlettaneet sen, mutta ihan sama, silti.

Nyt aivot sanoo että tööt. Pitkä päivä takana ja huomenna taas uusi sellainen edessä. On kuitenkin kiva, että alan jo vähän kartoittamaan tätä asuinympäristöä ja miten täällä toimitaan. Minua luultiin kerran perheen vakiokahvilassa jo paikalliseksi!! Se oli tuo päivä kun olin käynyt Venice Beachilla ja menin sinne kahvilaan ja siellä kiva kahvilatyöskentelijä kysyi, että olinko ollut aikaisemmin päivällä rannalla (koska oli niin hyvä ilma ja plaaplaa). Sanoin sitten, että joo kävin tänään ekaa kertaa ikinä Venice beachilla. Se katsoi minua siihen malliin ettei oikein ymmärtänyt ja minä toistin asiani uudelleen. Sitten se vihdoin kysyi että täh, etkö sinä olekaan täältä kotoisin? Voin kertoa, että minun silmät loisti loppupäivän. Ja kotona kerroin heti saamastani kohteliaisuudesta. Tänä päivänä muuten opastin ensi kertaa jollekin tien. Joten joo'o, istun tähän maisemaan oikein hyvin. En malta odottaa, että tapaisin vaan enemmän kivoja ihmisiä. Haluan mm. jonkun joka lähtee minun kans käymään konserteissa!

Siinäpä suurimmat tältä kertaa. Palaillaan myöhemmin!

Kotiutumista, kliseitä ja muita tarinoita

Taas yksi päivä Kaliforniassa ohi. On niin hassua ajatella, että teillä siellä Suomessa on päivä silloin kun meillä yö ja toisinpäin. Täällä elelen vieläkin tutustumisaikaa, lähinnä ympäristön suhteen. Olen viime päivinä töiden ohella tutustunut yksin sekä perheen kanssa Los Angelesin tähän laitaan. Esimerkiksi olen käynyt iltalenkillä Venicessä, shoppailemassa Santa Monicassa, leikkipuistoissa siellä ja täällä, alkanut totutella bussilla kulkemiseen.. Kerran käytiin peräti Pasadenassa eli tuolla sisämaassa (itään päin) ns. country clubilla, jonne hostmomini yhden kaverin vanhemmilla on jäsenyys. Käytiin siellä uimassa uima-altaassa ja lounaalla. Se ei ole mitään missä tämä perheeni kävisi useasti, mutta nyt tämä Jillin kaveri oli kutsunut meidät pulikoimaan. On ihanaa, että vaikka minun perheellä on selvästi oltava jonkun verran enemmän rahaa (sillä eihän niillä olisi varaa ottaa minuakaan töihin ellei näin olisi) niin se ei näy käytännössä missään - eikä varsinkaan asenteessa. Täällä me tehdään monesti pilkkaa rikkaista bimboista, jotka kuvittelee olevansa jotain.

En ole vielä käynyt millään semmoisilla kuuluisilla paikoilla, mitä siellä koto-Suomessa ensimmäiseksi Los Angelesista nimettäisiin. Hollywood-kyltin näin kerran kaukaa kun ajettiin tuolta Pasadenan uimareissulta kotia. Siis se näkyi niin kaukaa, että hyvä kun just erotti, että no tuolla se nyt on! Hollywoodissa, West-Hollywoodissa enkä Beverly Hillssissä ole käynyt vielä. Downtownin läpi ajettiin matkalla Pasadenaan, mutta sekin on vielä käymättä. Julkkiksia en ole bongannut. Jotain jännää olen kylläkin jo kerran todistanut. Nimittäin eilen kun söin ensimmäistä kertaa elämässäni herkkua nimeltä frozen yogurt näin, kun iso filmiryhmä kuvasi jonkun elokuvan autostunttikohtausta. Se tapahtui täällä vähän meilläpäin, kokonainen autotieristeys oli suljettu sen takia ja itse asiassa aluetta oli eristetty pitkän matkan päähän. Tämä frozen jogurt (joka kuulostaa ihan hömpötykseltä, mutta käytännössä se on pehmistä) paikka oli näköetäisyyden päässä tuosta risteyksestä, ja me siis nähtiin kuvauspaikalle, mutta lähelle ei päästy katsomaan. Siellä oli ihmisiä semmosten walkie talkie puhelimien kanssa pitämässä huolta, että kuvausaikana kukaan ei mennyt lähellekään. Oli muuten hurja se kohtaus, melkoinen läheltä-piti-tilanne! Ja se otettiin minun nähteni ainakin 5 kertaa uusiksi, ties miten monesti vielä sen jälkeen kun olin poistunut paikalta..

Itse asiassa olin paikalla pienen porukan kanssa. Täällä Losissa, minun lähellä asuu toinen suomalainen au pair. Se on asunut täällä jo puolitoista vuotta, joten kaupunki on jo ihan tuttu ja se tuntee muita au paireja paljon ynnä muita ulkomaalaisia. Se oli sitten niin kiva, että kutsui minut itsensä ja yhden kaverinsa ja tämän vieraiden mukaan läheiseen kauppakeskukseen, eli juuri siihen elokuvista tuttuun Mall:iin. "Mool" ei ollut minulle silleen mitään uutta ja hienoa, sillä minusta se oli hirveästi samanlainen Espanjan ostoskeskusten kanssa. Käytiin syömässä ja juuri kun alettiin kiertää kauppoja niin tajuttiin kellon olevan jo yhdeksän ja kauppojen menevän kiinni! Täällä on siis vaatekaupat Suomeen verrattuna myöhään auki. Jotkut kaupat ovat vielä pidempään, kuten esim. tämä Target missä käytiin. Se vastaa Suomen Citymarkettia. No, mentiin ostoskeskuksen jälkeen tähän jäätynyt jugurttipaikkaan, jonka liepeille kuvausporukka oli levittäytynyt leveästi. Oli mukava tavata muutama uusi ihminen ja olla omanikäistenkin kanssa. Toivon kovasti saavani lisää kavereita piakkoin, nimittäin seura ei olisi pahitteeksi. Onneksi täällä kotonakin on tosi kiva olla ja perheen kanssa voi vaan hengata, mutta onhan se silti eri asia olla oikeita kavereitakin. Toivon tosiaan saavani jossain vaiheessa myös paikallisia kavereita, saa nähdä.

En muista kerroinko jo, mutta täällä television katsominen on pelkästään ärsyttävää. Se johtuu siitä, että kanavia on kirjaimellisesti tuhat. Ei sillä että kaikki ne näkyisi (joihinkin siis pitää ostaa erikseen oikeus, ihan niinku Suomessakin on Canal plussat yms) mutta ne on silti listattu tuohon näköradioon. Että siitä toosasta ei paljon aleta viattomasti ja nopeasti vilkaisemaan, että mitä kaikkia ohjelmia näkyisi. Ekat 10-20 kanavaa jaksaa käydä läpi mutta sitten alkaa jo tympiä.

Meidän kadulla ei muuten ole kahta amerikkalaista kliseetä, mitä vähän niinkun odotin. Ensinnäkin, meidän posti tulee kuistille, ulko-oven vieressä seinällä olevaan postilaatikkoon. Ei ole autotien vieressä semmoista postilaatikkoa, jossa on pieni punainen väkänen joka nousee silloin, kun laatikossa on postia. Eikä meille tule joka aamu rullaksi käärittyä lehteä, jonka postipoika heittää pyörästään. Sunnuntaina kuulema tulee New York Times (perhe kun tosiaan on New Yorkista) mutta sitäkään ei taida postipoika heittää. En tiedä kylläkään. Sen tiedän, että laatikkoon postin tuova nainen on semmoinen musta iso täti, joka on kuulema tosi töykeä.

Meidän perheeseen syntyy vauva numero kaksi pian. Hostmomini nimi on muuten Jill ja -dad Adrian. Kuitenkin, Jillin laskettu aika on kuuden viikon päästä. Vauva ykkönen eli minun hoidokki Rowan syntyi keskosena, joten kieli keskellä suuta odotetaan, miten kakkosen kanssa käy. Vanhemmat kävi tänään Santa Monicassa sairaalassa pakollisella tutustumiskierroksella ja hyvältä kuulema näytti, kaikki on rennompaa kuin New Yorkissa. Täällä ollaan siis kalifornialaiseen tapaan rentoja. Minäkin pääsen kuulema sitten laitokselle katsomaan uutta tulokasta. homma ei toimi niinkuin Suomessa että muut kun sukulaiset on kielletty. Riippuen siitä, kumpi tulee tyttö vai poika, seuraa sitten juhlallisuudet jotka perheen uskonnossa on vähän erit kun meillä. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Minun pitää alkaa jo pian ilmoittamaan itseni Santa Monica Collegeen kursseille. Toinen vaihtoehto olisi UCLA, mutta se taitaa olla niin kallis, että en oikein tiedä. Katselin jo yksi päivä ensiksi mainitun kursseja, ja ajattelin ottaa luovaa kirjoittamista, historiaa (joko Yhdysvaltain, Native Americansien eli alkuasukkaiden, tai Kalifornian) sekä mahdollisesti myös espanjaa. Pitää katsoa vielä kurssien hinnatkin, 500 dollariin asti minun kurssit maksetaan ja sitten jos menee yli niin son maksettava itse. Minulle kuulemma pitäisi avata myös pankkitili ja siihen pankkikortti, niin ei tarvi kuljettaa käteistä.

Ainiin. Yksi päivä minua vastaan tuli mies, jolla oli Suomen lippu-t-paita päällään. Se oli kylläkin ihan varmana jenkki, mutta hymyilytti silti. En tainnutkaan kertoa sitäkään, että kun LAXilla nousin koneesta, niin ensimmäinen mitä näin lentokentällä matkalla hakemaan laukkuja oli Suomen lippu. Se ja muutama muu lippu oli jostain syystä katonrajassa, en nyt muista mitä ne muut liput oli. Siis se tosiaan oli kiinni katonrajassa, ei kenenkään matkustajia odottavan ihmisen kädessä tai muuta. Anyways, muutoin suomalaisia ei ole näkynyt tai suomea kuulunut. Paitsi se suomalainen toinen au pair :-)

Tästä jatketaan. Palaneen (nyt jo kesivän) selän kanssa. Aurinkorasva on tästä lähin paras ystäväni. Ja suomalaista hyvänmakuista hanavettä on myös ikävä. Pepiäkin ehkä vähän.

Californiaaa, here we aaaaare

Kalifornia on ihana. Los Angeles on ihana. Ihana, ihana, ihana. Alan ymmärtää, miksi tästä on tehty niin paljon ylistäviä lauluja. Miksi niin monet ihmiset haaveilee tästä. Miksi minulle oltiin niin kateellisia, kun kerroin minne olin menossa. Eihän tämä varmaan kaikille ole paratiisi, mutta minulla ei ole mikään kiire maailmassa täältä pois, joten hyvä juttu että vasta saavuin tänne. Kaikista hassuinta on, että en ees osaa sanoa, mikä tässä paikassa on niin mahtavaa. Asia vaan on näin, täällä on joku taika.

Aloitetaan tärkeimmästä: perhe on loistava. Juuri sellainen, ja jopa parempi kuin mitä osasin odottaa. Jo ensimmäisen puolituntiseni aikana talossa tajusin, että meillä on samanlainen maku. Samanlaisia mielipiteitä. Ihan yleisesti ottaen, että ollaan samanhenkisiä. Ja talosta puhuen, talo on kotoisa. Minulla on täällä paljon kotoisampi olo kuin entisen perheen luona Münchenissä, jossa sielläkin kyllä viihdyin ihan suht hyvin, varsinkin omassa huoneessani. Siellä tuntui että asun museossa, ja täällä olen kuin kotona. Minun huone on tosi kotoisa vaatekaappineen, futon-sohvasänkyineen ja tummanvihreine seinineen. Se on juuri oikean kokoinen. Lähellä huonettani on vessa, joka on käytännössä kokonaan minun, vaikka se on tavallaan myös Rowanin ja meillä käyvien vieraiden.

Me asutaan oikein amerikkalaisen näköisellä asuinavenuella, missä tien molemmilla puolilla on söpöjä asuintaloja. Tien yllä, ikäänkuin kattona kasvaa puita. En nyt puhu palmuista, mutta kyllä niitäkin kasvaa talojen pihoilla. Talomme on osittain kivesta ja osittain laudoista, väriltään se on vaaleanvihreä. Auto parkkeerataan talon sivussa olevalle (ei siis päätien varrelle) pienelle tielle, joka jatkuu porttina takapihalle. Tapihalla meillä on ensin sementtiä, mutta myös nurmikenttä. Piha tuntuu yksityiseltä ja turvalliselta, sillä joka puolella on jonkunlaista reunaa - puuaitaa, toista rakennusta, autotallia.. Lisäksi meillä kasvaa hedelmäpuita. Granaattiomena-, appelsiini- ja sitruunapuita. Meillä on riippumatto. Talon sävyyn sopivia oransseja ja keltaisia rentoja tuoleja sekä yksi iso aurinkovarjo. Asuinalueessamme on hienoa se, ettei se ole mikään rikkaiden asuinalue, vaan ihan normaali naapurusto.

Saavuin LAX-kentälle perjantaina siinä seitsemän ja kahdeksan välillä. Sinä iltana en nähnyt hirveästi muuta kuin autosta ohiviliseviä maisemia, meidän talon esittelykierroksen, glitterillä koristellun MARIA-kyltin ja nukkumatin. Ennen nukkumaanmenoa tosin syötiin cupcakes-leivoksia, jotka muuten olivat ihania. Ne oli ostettu minun tuloni kunniaksi. Ensimmäisenä viikonloppuna seku vain oltiin perheen kanssa: käytiin Malibussa rannalla pikinikillä ja polttamassa minun selkä ja ehkä vähän kasvojakin, pidettiin BBQ (eli barbecue, grillailuilta) perheen muutaman kaverin kanssa ja käytiin jokasunnuntaisilla markkinoilla, josta saatiin illan ruokaa varten erilaisia tuoreita vihanneksia. Olen syönyt hirveästi minulle uusia vihanneksia jo nyt, mutta myös jotain tosi amerikkalaista eli pancakeseja. Me ilta asiassa käytiin sunnuntaina yhdessä keilahallissa aamiaisella. Suodatinkahvia, appelsiinimehua ja juuri noita pancakeseja aamiaissiirapin kanssa.

Kovasti en ole vielä kerinnyt uuteen kotikaupunkiini tutustua. Ajattelin, että näin aluksi tutustun perheeseen ja siitä eteenpäin sitten pikkuhiljaa myös uusiin nurkkiin. On me tosiaan ajaltu jo autolla vähäsen ja mulle on näytetty jotain perheen arkeen ja viikonloppuun kuuluvia paikkoja, mutta Hollywoodit yms on vielä kaukana. Eikä mulla sinne olekaan kiire. Sen sijaan minusta oli paljon jännempää tänään käydä tässä lähellä Venicessä ankkapuistossa. Shoppailemaankin olisi kiva päästä myöhemmin, mutten ota paineita. Kaliforniassa kun ei stressata. Täällä oikeasti on ystävällisiä ihmisiä paljon. Toinen tosiasia on tuo auringonpaiste. Joka päivä paistaa aurinko. Aamut on pilvisiä, mutta se johtuu siitä, että asutaan niin lähellä valtamerta. Tietenkin olisi kivaa, jos aurinko paistaisi aina kun herää aamulla, mutta on lohduttavaa tietää että kyllä se aurinko tulee esiin myöhemmin. On oikeastaan ihan hassua, miten voimakas tuo aurinko on. Siinä missä Suomessa pitää grillata itseään koko kesä että saisi jonkunlaisen rusketuksen, niin täällä selvät rajat tulee jo yhdessä päivässä.

Istun nyt pihalla, tämmöisessä oranssissa rennossa tuolissa. Aloitan puolen tunnin päästä ekan sellaisen työvuoroni, kun olen Rowanin kanssa yksin kotona. Poika on kyllä hyväksynyt minut jo ennätysajassa ja me tullaan toimeen, mutta kaksi asiaa vielä vähän arveluttaa. Ensinnäkin, tämä on sellainen poika, joka uppoaa omiin maailmoihinsa helposti. Ja kuten kaikilla kaksivuotiailla, niiden on vielä vaikeaa leikkiä yhdessä muiden kanssa. Että ovat siis mieluummin yksin. Ja toisekseen, tällä on puhe vähän jäljessä. Toiset Rowanin ikäiset puhuu jo paljon, mutta tällä on vielä aika paljon babytalkia, jossa kylläkin on mukana jo oikeita sanoja, ainakin sinnepäin olevia sanoja.

Kielestä puheenollen, vielä yksi Kalifornia-juttu on totta. Täällä on todella paljon espanjankielisiä. Kieleen törmää vaikka missä ja oikeastaan koko ajan. Se vain kuulostaa minun korvaan ihan toiselta kuin Espanjassa puhuttava espanja. Sanoja tuntee, mutta joku siinä on tosi erilaista, se sanojen ääntäminen ja painottaminen. Jotain siinä on. Rowan tuntee pari asiaa espanjaksi, koska sen entisessä koulussa (vähän kuin lastenhoitopaikka. mutta aktiviteettejä on ehkä enemmän) opetettiin monia sanoja espanjaksi. Rowan ei esimerkiksi sano "water" vaan "agua."

Lisää siis myöhemmin. Nyt aion nauttia auringonpaisteesta tässä meidän takapihalla. Sen jälkeen seikkailut odottaa. Ciao.

Matkustuskuulumisia perjantaiaamulta

Kirjoitettu 30.7. klo: 12 New Yorkin aikaa

Terkkuja tällä kertaa La Guardian kentältä. Eilen mulla oli tarkoitus kirjoittaa pitempäänkin, mutta sitten iski väsymys, tai itse asiassa oli jo järkevää mennä nukkumaan. Meillä meni New Yorkin reissussa aika myöhään, oltiin kotikampuksella taas joskus ilta yhdentoista aikaan.

Minun piti itse asiassa vielä mainita pari asiaa au pair koulusta jo aikaisemmin. Meillä oli nimittäin iltaisin vähän jännempää ohjelmaa. Tai no jännää ja jännää.. tiistai-iltana ohjelmassa oli ”international singalong”, eli jokaisen maan piti esittää lavalla muiden edessä joku lastenlaululeikki kotimaastaan. Saksalaisia tosin oli niin paljon, että ne jaettiin kolmeksi ryhmäksi, jotka ihan sinäänsäkin olivat i-so-ja. Oikeasti, mistä nämä kaikki saksalaiset tuli!? Kaikki meistä ei-saksalaisista on niin täynnä saksankieltä! Jopa minä joka siitä suht koht tykkäsin aikaisemmin. Nyt sitä vaan näkee punaista kun kuulee saksaa. Keskiviikkona meillä oli semmoinen tosi kiva ja todella hauska eläkkeellä oleva poliisisetä kertomassa turvallisuudessa. Se käytti todella hauskoja juttuja sen puheessa, naurettiin välillä aivan kippurassa.

No, se siis au pair koulusta. Sitten suosikkiaiheeseen nimeltä New York. Miten hurmaava kaupunki. Vaikkakin olin pettynyt, kun meidän leipäpaikassa ja Starbucksissa oli töykeitä tyyppejä töissä, ne ei moikannu! Mutta sitten taas sen vastakohdaksi löytyi todella ystävällisiä tyyppejä, olen monta kertaa jo vastannut tervehdykseen ”hi, how are you”. Se on kyllä hurmaava tapa myöskin. Mutta niin, itse kaupunkiin. Nimitäin New Yorkissa liikuttiin omalla bussilla, johon hyppäsi opas jossain vaiheessa. Se tiesi vaikka mitä, osasi kertoa jos jotain rakennusta oli käytetty jossain suositussa elokuvassa ja osasi jopa kertoa ko. kohtauksestakin. Todella mielenkiintoisia juttuja sillä oppaalla oli. Me nähtiin kiertueella kaikkia päänähtävyyksiä ja ajettiin katuja ristiin rastiin. Pysähdyttiin SOHOn kaupunginosassa cheese cakelle, olipas makeaa. Käytiin katsomassa jotain isoa, kultaista härkää, mitä piti silittää onnen vastineeksi. Ajettiin Ground Zeron ohi, eli siis sen alueen, mikä on 9/11 jälkeen jäljellä. Tulipa nöyrä olo siinä kohtaa, muuten. Puoteltiin myös sellaisen vanhan sairaalan ohi, jonne Titanicin uhrit tuotiin Carpathialta huhtikuussa 1912. Ja sitten, totta kai, käytiin lautta-ajelulla Staten Islandilla – eli nähtiin Vapauden Patsas.

Vapauden patsaan kanssa kävi samoin, kun Stonehengen kanssa. Itse pytinki oli paljon pienempi kuin mitä luulin. Liberty Lady sijaitsee siis omalla pienellä saarellaan New Yorkin mantereen ja Staten Islandin välissä. Saarelle kuulemma tehdään omia laivaretkiäkin, mutta meillä ei nyt ollut sille aikaa. Pienellä saarella kasvaa Vapaudepatsaan lisäksi tiheään kirkkaanvihreitä puita. Varmaan aivan kuten Manhattanin alueella silloin joskus, kun eurooppalaisista ei ollut vielä tietoakaan. Kun palataan nyt siihen vertaukseen Stonehengen kanssa, niin yksi ero kyllä löytyy reaktiostani. Tokihan se oli pienempi kuin olin kuvitellut, mutta en ollut läheskään niin pettynyt kuin olin Stonehengeen. Katselin Vapauden patsasta ja kuulin isän sanat päässä. Kuinka moni siirtolainen onkaan katsellut tuota patsasta saapuessaan Vapauden maahan. Kuinka minun isoisäni on todennäköisesti tuijotellut tuota patsasta noin 90 vuotta sitten. Ja nyt sitä tuijotan minä, itsekin tavallaan maahan juuri saapuneena. Se oli hieno hetki.

Itse peruskiertueen lopuksi osa meistä oli ostanut lipun Rockefeller centerin huipulle, ”Top of the Rock” niin sanotusti. Olipas se hieno ja korkea rakennus. Ja miten hyvät maisemat, ei edes Empire State Buildingista ole yhtä hyvät näköalat kuin sieltä. Central Park, Empire State Building, Chrysler Building, Times Square. Kyllä niitä maisemia kelpasi katsella, on vaikeaa uskoa että joku herää joka aamu samaan maisemaan. Top of the Rockin jälkeen mentiin suomalaisten tyttöjen ja minun tanskalaisen kämppiksen kanssa ostamaan leivät/wrapit (siellä oli se ensimmäinen töykeä myyjä, tosin samassa paikassa oli pari todella kohteliastakin) ja mentiin syömään ne semmoisen suihkulähteen reunalle. Siinä oli mukava istuskella, syödä, katsella ohikulkevia ihmisiä ja pelätä puluja. Sen jälkeen jatkettiin alaspäin, Times Squaren poikki ja pysähdyttiin Starbucksissa. Jeeeee!!!! Eipä tätä hetkeä oltukaan odotettu kun yksi ikuisuus. Otettiin siitä kahvit mukaan ja läpsyteltiin vieläkin alemmassa, aina Empire State Buildingin eteen, josta bussi haki meidät puoli yhdeksältä. Huokailtiin sitten bussissa koko loppumatka, että voi miten ihana kaupunki. Yksi meidän suomalaisista muutti Connecticutiin ja tulee kuulemma kulkemaan jo työnsäkin puolesta New Yorkiin parisen kertaa kuussa. Los Angelesin on parempi olla mahtava paikka, muuten mulle kyllä iskee kateuden vihreä peikko.

Minulla kävi siis suomalaisten kanssa tosi hyvä tuuri. Tosi kivoja tyttöjä, tultiin oikein hyvin toimeen ja meillä oli hauskaa. Toivottavasti nähdään nyt myöhemmin Kaliforniassa, tarkoitus ainakin olisi. Samoin se minun danski kämppis, Helene, (”helin”) oli tosi kiva. 19-vuotias, mutta se ensinnäkin jo näytti vanhemmalta ja käyttäytyi kypsemmin kuin esimerkiksi monet muut koulun 19-vuotiaat.

Nyt istun La Guardian kentällä, portin D3 edessä, odottamassa lentoa Dallasiin. Siellä tosiaan vaihdetaan Los Angelesin koneeseen. Äää liikaa matkustamista taas tälle päivälle. Ensin neljä tuntia sinne saakelin Teksasiin ja sitten vielä melkein 3 tuntia Los Angeles Internationalille. Istun tässä ikkunan vieressä. Ulkona on ihan hyvä ilma, aurinko vähän paistelee ja pilviäkin on jokunen näytillä. Tästä peräti näkyy New York Cityyn, tuolla nuo pilvenpiirtäjät tönöttää. Tästä näkyy itse asiassa myös New Jerseyyn. Tuollainen korkea pilvenpiirtäjä Jerseystä näkyy tähän. Kun oltiin sillä lautalla niin tosiaan huomattiin, miten lähellä kaupungit ovat toisiaan, ne on ihan vierekkäin. Oli vaikea uskoa että kaksi isoa kaupunkia on noin lähellä toisiaan. Kun aloittelin kirjoittamaan tätä niin tuosta takaani kääntyi joku jenkki ja kysyi että anteeksi, mutta mistäpäin te oikein olette. Hän yritti muka sijoittaa aksentteja paikalleen, mutta ei oikein onnista. Vieressäni siis istuu bosnialainen au pairi ja me vissiin sitten puhuttiin jotain, mistä se kuuli meidän puhetta. Jenkit on kyllä toisinaan tosi ystävällistä kansaa. Kun jonotettiin turvatarkastukseen niin tarkastusta edeltävällä passintarkastustiskillä oli mukava heppu töissä, se jopa kommentoi mulle että onpa hyvä käsiala sulla, se siis näki passista nimikirjoitukseni. On siis niitä töykeitäkin, kuten huomattiin New York Cityn Starbucksissa esimerkiksi, mutta ensimmäisenä kyllä tulee mieleen ystävällisyys.

Siinäpä taitaa olla kaikki mainitsemisen arvoinen. New Yorkista nyt voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta ehkä en sitä tässä vaiheessa tee. Odotan kyllä innolla pääseväni tänne uudestaan, vaikka sitten au pair vuoteni lopuksi jos ei muuta. Nyt alan virittää ajatuksia jo englanniksi, koska suomea ei tästä eteenpäin enää puhuta kun harvoin. Totta kai perheen tapaaminen jännittää myös, mutta yritän olla jännittämättä liikoja, koska se olisi ihan turhan takia. No voi hitto, nyt ainakin alkoi jännittää, kun jo kerta aloin ajatella. No kuitenkin, New York kuittaa tältä erää. Jään odottelemaan Los Angelesiin saapumista.