Mafiaa ja ruotsalaisia lihapullia

Hyvää maanantai-iltaa läntisestä Los Angelesista. Työpäivä on takana, paistoin juuri lättyjä koko perheellemme ja syötiin se Ikean hillahillon kera. Minä tapani mukaan taas vähän, höm, polttelin niiden reunoja mutta joko isäntäperheeni valehteli tosi uskottavasti tai sitten ne oikeasti silti tykkäsi niistä. Kuulema parempia kun amerikkalaiset pannukakut, mutta minä kyllä tykkään myös niistä. Kaikkina muina viikonloppuna paitsi nyt menneellä meillä on ollut odottamassa banaanipannukakkuja kun olen herännyt. Mainitsin Adrianille (perheenisä) kerran, että haluaisin joskus banaanipannareita että jos haluat olla kiva niin niitä voisin tilata. On siitä lähen alkanu ilmestyä banana pancakeseja viikonloppuisin!

Meillä oli muuten vähän erilainen viikonloppu nyt. Isoisä San Diegosta oli käymässä, lähinnä katsomassa Rowania ja juoksemassa sen perässä joten minun ei tarvinnut. Käytiin lauantaina isoisän juuri saavuttua Ikeassa tukemassa ruotsalaisia, matkan tarkoituksena oli lähinnä käydä syömässä lihapullat ja katselemassa börjejen patjavalikoimaa Rowania varten. Nyt pikkukaveri nukkuu semmosessa pinnasängyssä eikä sitä meinata alkaa vielä kouluttaa oikeaan sänkyyn. Vauvan pitäisi syntyä kahden viikon päästä ja sitten alkaa semmoinen muutosten aika, että Rowanilla on jo muutenkin totuttelemista. Samoten potalle opettelun kanssa otetaan rennosti, kun on tosiaan nyt suurinpana myllerryksenä tämä uuden vauvan tulo ja siihen totuttelu. Mutta patja kuitenkin halutaan jo. Ihan senkin takia, että Rowanin huone on viilein talossa ja hostmomini Jill haluaa mennä torkkumaan sinne päiväunia. Ja saapa Ro-Ro (kuten lempinimi kuuluu) tutustua tulevaan patjaansa. Oli miten oli, Ikea-tarina loppui ilman patjaa, ja Rowanin väsyyneeseen itkuun, joten lähtö tuli suunniteltua aikaisemmin. Saatiin matka kohti kotia bongata rekkoja ja palmuja ja lentokoneita sen kanssa kahdestaan, että huuto loppuisi.

Lauantaina koin myös jotain muuta tosi jännää. Illalla lähdin hostparentsieni kanssa Hollywood Forever-hautuumaalle. Hostvanhemmistani mainittakoon, että ne ei käytännössä ole kuitenkaan mulle kuin vanhemmat vaan paremminkin kavereita joiden lasta hoidan, ja silti tunnen kuuluvani perheeseen ja olevani perheenjäsen. Mutta takaisin hautuumaalle, siellä oli sellainen elokuvanäytäntö, minkä järjesti Jillin kaverin veli, joten päästiin tapahtumaan VIPpinä. Ei siis tarvinnut maksaa sisäänpääsyä, auto saatiin parkkeerata lähelle ja saatiin valita paikat ennen muita. Meitä oli siellä muitakin perheen kavereita. Homma toimi siis niin, että elokuva heijastettiin semmoisella projektorilla yhden hautuumaan rakennuksen valkoiseen seinään. Sen edustalle, nurmikolle, sai sitten levittää oman alustansa ja pistää piknikin pystyyn. Ja kaikkein villeintä oli, että hautuumaalle sai tosiaan ajaa sisälle autolla! Villiä oli myös se, että siitä nurmikolta kun käänsi päätä vasemmalle niin silmiin osui HOLLYWOOD-kyltti ja oikealle puolella oli Paramountin isot leffastudiot. Ennen leffan alkua tosiaan syötiin eväitä ja siellä oli DJ soittamassa vanhaa musiikkia, porukkaa alkoi kerääntyä ympärille omine piknik-tarvikkeineen tooosi paljon. Hengailtiin semmoiset pari tuntia ennen kuin projektori pärähti käyntiin. Itse elokuva oli aivan loistava. Tästä tosin vakuutuin vasta, kun sen näin. Ennen elokuvan alkua tapahtuman järjestävä kapusi mikin varteen ja kertoi, että paikalla on erittäin special guest. Elokuva jonka siis näimme on nimeltään Goodfellas. Se kertoo italialaisen mafian toiminnasta New Yorkissa.. ja se on tosi tarina. Koko tarina perustuu yhden entisen mafian rattaan elämään. Ja minkälaiseen elämään! Kaveri kuiten selvitti tiensä ulos mafian kierteestä, mutta joutui viettämään vuosia todistajansuojeluohjelmassa, mutta nykyään jo rahastaa menneisyydellään. Oli miten oli, oli todella mielenkiintoista, sillä tyyppi (nimeltään Henry Hill) istui meidän edessä, välissä oli korkeintaan yksi porukka huopineen. Kun siis katsoin screenille päin niin näin ko. tyypin hartiat. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja tuijotin ensimmäiset puoli tuntia vuorotellen aina leffan päähenkilöä sekä esikuvaansa, miettien että "tuo ihminen on nähnyt kaikki nämä tapahtumat livenä. Tehnyt kaikki nuo asiat. Miltähän tuntuu nähdä oma elämä elokuvana, kun näkee kaikki tilanteet uudelta kantilta ja joku toinen esittää sinua itseä? Villiä. Kaveria jopa haastateltiin, kysyttiin että vieläkö hän pelkää mafian jahtaavan häntä. Vastaus oli että ei. Kotimatkalla Adrian hörähti autossa että no ei tietenkään, tuo on voittanut elämän pituudessa ne muut heput jo kauan aikaa sitten. Mikä on totta, kalavelkaiset ovat kuolleet joko mafian kynsissä tai vankilassa. Vielä tätäkin kirjoittaessani olen elokuvasta ja koko tilanteesta niin haltioissani, etten varmasti edes saa koko hommaa kuulostamaan yhtä mielenkiintoiselta kun se oikeasti oli. Elokuva oli kaiken lisäksi todella hyvin tehty. Ennen leffan alkua minua varoitettiin että tämä elokuva tulee muuttamaan käsitykseni elokuvista kokonaan, tai ainakin sen miten näen ja katson elokuvia tästä lähin. Ihan aiheellinen varoitus. Elokuva on suomeksi Mafiaveljet. Isä, katso se.

Eilen sunnuntaina pidettiin kotona barbequet. Sitä ennen näin ruotsalaista aupair-kaveriani Johannaa, käveltiin Venice beachilla ja hengattiin skeittipuiston tuntumassa. Johanna kutsuttiin itse asiassa meille myöskin syömään, meidän lisäksi paikalla oli totta kai tämä isoisä San Diegosta sekä perheeni entinen naapuri, noin minun ikäiseni tyttö, jonka Jillin on pitänyt minulle tutustuttaa jo tämän kokonaisen kuukauden kun täällä olen ollut. Ja tänään olen ollut muuten täällä tasan kuukauden!! Jeiii. Takaisin siihen tyttöön, se oli kyllä kiva, se osasi kertoa jotain just että mitä täällä kannattaa tehdä ja muuten. Jos minä nyt lukisin ulkopuolisena tätä omaa kirjoitustani, niin kuvittelisin tämän naapurin just semmoisena tyypillisenä amerikkalaisena vaaleahiuksisena naapurintyttönä jolla on kestohymy, valkoset hampaat ja joka on yliystävällinen, siis niin ystävällinen että melkein ärsyttää. Kun juuri tätä se tyttö ei ollut. Se oli semmonen rento, kylläkin tyylikäs ja vähän eksoottisen näköinen. En nyt muista mistä idästä sen jompikumpi vanhemmista on, mutta jostain idästä kuitenkin. Se on töissä jossain galleriassa joka on osittain tee-paikka, nimeltä Royal T. Jonkun näyttelijän tyttären synttärit on siellä kuulema kohta, ja se kertoi että on naurettavat vaatimukset koristeluissa ja muissa.. tervetuloa rikkaiden ihmisten ultimate kotikaupunkiin.

Meillä on muuten kotona kaasuhella. Eli että kun se laitetaan päälle niin pitää ensin käyttää sinisellä liekillä ja sitten vasta säätää se haluttu lämpö. Espanjassa meillä oli sama homma, mutta täällä toki laitteet on miljoona kertaa hienommat. En muista olenko jo kertonut, mutta samoin meillä on kahvipannu eikä kahvinkeitintä. Tosin kylläkin sellainen kahvipannu, jossa on kolme osaa. Alimpaan tulee vesi, seuraavaan kahvipurut ja kolmanteen eli ylimpään sitten ilmestyy se valmis kahvi itsessään. Sen käyttäminen vaati vähän totuttelua mutta nyt se menee jo. Samoin ei ole vedenkeitintä vaan oikea teepannu. Pakkasta ei ole (no ompa ylläri), ainoastaan pieni pakasteosio jääkaapin yläkerrassa. Mutta meilläpä on juustohöylä! Selitin Jillille että kun meillä Suomessa juusto leikataan semmoisella höylällä kun oletin ettei sitä täällä ole niin sitten se yhtäkkiä tempasikin ilmiselvän juustohöylän jostain ja kysyi että tätäkö meinaat. Olin aika äimän käkenä, tämänhän piti olla Pohjoismaiden oma juttu!

Kävin tänään ekaa kertaa nappulan kanssa kahdestaan rannalla, otettiin bussi ja mentiin (pitkä) katu alas Veniceen. Bussit on täällä aika verisuonia kiristävä käsite, aina myöhässä ja bussikuskit sekä kanssamatkustajat ärtyneitä ja muuta.. mutta tänään bussikuskit oli siedettäviä eli mulle ei ainakaan tiuskittu. Huraa! Venicessä ihmeteltiin vedessä lilluvia surffareita jotka odotteli aaltoja mutta ihan turhaan, haudattiin Rowanin jalat hiekkaan (sen uusi suosikkileikki, minun kehittämä) ja mätettiin naamaan (tai se mätti) kaikki mahdolliset mukana olleet snacksit. Vaippakin peräti piti vaihtaa! Meni ihan hyvin siis ekaksi kerraksi, semmoinen tunnin parin mutka se oli. Muutenkin voisi kyllä lisätä tuota rannalla hengausta, ihan ilman vahdittavaakin. Täällä on niin kerta kaikkiaan mukava hengata rannan tuntumassa, täällä on niin oma rantakulttuuri. Ja rannat on parasta seutua bongailla erilaisia (ja erikoisia) ihmisiä. Varmaan sitä pitäisi joskus käydä kastautumassa tuossa Tyynessä valtameressäkin... (pitipä muuten miettiä pitkään että mikä Pacific on suomeksi!)

Suomea puhuin muuten viimeksi sunnuntaiaamuna äitin kanssa skypessä, mutta noin muuten en ole puhunut aikoihin. En edes muista koska! Täällä on tosiaan se yksi suomalainen au pair, mutta häntä en ole nyt nähnyt aikoihin sillä hänen äitinsä Suomesta on kylässä joten ei olla törmäilty. Näin kirjoittaen suomi luistaa vielä hyvin mutta alan jo huomata skypettäessä että spontaani puhe on osittain hankalaa. Ei sillä että omaa äidinkieltään voisi unohtaa, mutta toisinaan pitää miettiä sanoja jonkun aikaa.

Opintoja pitäisi tosissaan alkaa miettimään, sillä ne alkaa ihan juuri muutenkin. Nuoret on tänään palailleet kouluihinsa. Minulle on vielä epäselvää että mitä kursseja otan, mitä edes haluan opiskella.. Alunperin mulla oli vastaus valmiina: kirjoittamista, Amerikan historiaa ja espanjaa, mutta nyt kun ei ole ihan täydellisesti noita vastaavia kursseja löytynyt tai muita pulmia on ilmestynyt matkaan, niin alan mennä itsekin sekaisin. En tiedä pitäisikö itse englannin kieltäkin opiskella. Voi että kun olen niille ihmisille kateellinen, joilla on joko a)kutsumusammatti tai b)muuten selvät kiinnostuksen kohteet.

Jos muuten jollain tulee joskus Amerikasta tai jostain Amerikkaan liittyvästä asiasta kysyttävää, niin mulle voi viestitellä. Yritän täällä parhaani mukaan itsekin ymmärtää tätä systeemiä ja sulauttaa itseni muiden joukkoon. Mutta nyt sulautan itseni nukkumatin maailmaan. Myöhempisiin, Finlandia!

Hollywood turisteiltu, check.

Tänään on ihan tajuttoman kuumaa. En tiedä onko meillä ulkolämpötilamittaria kotona, mutta helteen kyllä tuntee kun astuu yhtään ulos. Olin tälle aamulle yhdessä puistossa Rowanin kanssa ja pikkukaverikaan ei oikein tuntunut helteestä tykkäävän. Se ei ollut läheskään niin energinen kuin normaalisti. No entäs sitten tämä meidän skandinaavi. Siis minä, joka kestän suomalaiseksi aika hyvin aurinkoa ja rusketun helposti. Tuntuu, että hehkun tomaattina täällä muiden keskellä! Ja tuntuu että saan paljon huolestuneita katseita, että katohan ulkomaalaistyttöraukkaa. Olkapääthän ne menee ekana ja naama. Tuntuu jo, että toisinaan edes aurinkorasva ei auta, ihan sama oliko sitä vai ei. Mietin tuossa kävellessäni puistosta kotiin, että eihän tämä toisaalta ole ihme. Ei Suomessa ole ikinä tarvinnut tottua näin vahvaan aurinkoon, niin kummakos tuo on jos systeemit menee ihan sekasin tässä paahteessa. Pitäis myös muistaa aina juoda vettä, tiedetään.

Rowan siis tosiaan nyt nukkuu. Vanhemmat on poissa kotoa tällä hetkellä, mutta koiramme Elijah on täällä. Nimi äännetään ilaisah, suhuässällä. Se on tuommoinen isohko, vaalea, lyhytkarvainen kaveri. Hostparentsini ovat ottaneet sen asuessaan New Yorkissa muutamisen vuotta sitten. Elijah Blue haettiin semmoisesta eläinten löytö/pelastuskeskuksesta. En ole varma, tiedetäänkö sen tarinaa tarkkaa, mutta mikä se tarina onkaan, se on synkkä. Ja se näkyy koiran käytöksessä vieläkin. Koiran menneisyydestä kertoo sen arkuus varsinkin aikuisten miesten sitä ympäröidessa. Syvällle sen mieleen näyttäisi painuneen se väkivalta, mitä se on kokenut. Elijah oli hyvin pieni, vain muutamia kuukausia kun siitä tuli perheeni jäsen. Koira on hyvin lempeä ja herttainen, mutta näyttäisi luottavan vain ydinperheeseensä. Minä yritän murtaa sen muuria hellimällä sitä aina kun tilanne antaa myöden, ja uskon siinä onnistuvanikin hitaasti. Eilen aamulla Elijah avasi itse huoneeni oven ja kävi tökkäämässä minut kuonollaan hereillä - muut on jo ylhäällä ja siivoojakin oli juuri tullut, nyt on viimeisen aika nousta. Mutta en muista koskaan nähneeni yhtä surullista koiraa. Se on nuo sen silmät, mitkä saa minussa myötätunnon herätettyä. Tuntuu, että joudun pidättelemään itkua jos koira joskus tuijottaa minua noilla silmillään. Alan automaattisesti kuvitella, mitä kaikkea tuo ressukka on joutunut kokemaan ja näkemään. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu, koira on nyt kotonaan.

Kolmas viikonloppuni Los Angelesissa on takana. Minulla olikin paljon ohjelmaa nyt menneelle viikonlopulle. Olin lauantaina kiertämässä nähtävyyksiä toinen suomalainen au pair (joka tuntee paikat jo kuin paikallinen, 1,5 vuoden kokemuksella) oppaanani. Menimme busseilla Hollywoodiin, ohi Beverly Hillsin ja Sunset Stripia pitkin. Sunset strip on se katu, mikä näytetään monesti jossain sarjoissa täyteklippeinä. Autoja ajaa tien täydeltä kumpaankin suuntaan, tien varrella on iiiisoja bilboardeja eli niitä mainostauluja, missä mainostetaan tv-sarjoja, elokuvia, alkoholijuomia yms. Sunset kulkee Beverly Hillsin ja Hollywoodin välillä. Tosiaan, Hollywoodiin mentiin. Se ei itsessään ole iso nähtävyys, käytännössä se on vain yksi (iso) katu, jonka jalkakäytävällä Walk of Fame menee. Walk of Famen alkupää on kuin pieni saari keskellä autotietä, se on hyvin merkattu, siellä on kadussa Walk of Fame laatta ja ja musiikin kaksi suurinta tähteä:The Beatles ja Elvis Presley. Sen jälkeen on mentävä jommalle kummalle jalkakäytävälle, jonka välissä tosiaan menee normaali autotie. Tien varrella on kauppoja ja pieniä, vähän rähjäisiä ruokapaikkoja, mutta totta kai myös kiinalainen teatteri, vahanukkemuseo ja Kodak teatteri, jossa Oscarit pidetään. Kodak teatterin läpi pääsee Highlands-ostoskeskukseen, jonka tilavalla keskuspihalla on hieno suihkulähde. Minusta ostoskeskus oli oikein kiva. Näiden nähtävyyksien jälkeen Walk of Fame ei suinkaan lopu vaan jatkuu vielä niin pitkälle, että ainakaan nyt ei jaksettu kävellä loppuun asti. Ja mitä tähtiä kadussa sitten tosiaan on? No onhan siellä nämä kaikki MIchael Jacksonit ja kaikki klassikot. Niiden lisäksi myös hyvin paljon minulle tuntemattomia, lähinnä näyttelijöitä. Kiinalaisen teatterin edessä on sitten semmoisia savilaattoja, joissa on muutaman kymmenen tähden omakätiset nimikirjoitukset ja terveiset, monesti myös kengän-/kädenjälki. Nykyään Walk of Famella on laki, joka kieltää kaksoisolentojen rahankerjuun. Kaksoisolennoilla tarkoitan niitä näyttelijöitä, jotka esittää hollywood-tähtiä. Michael Jacksonin laatan päällä seisoi hänen kaksoisolentonsa, mutta muita en nähnyt. Tosiaan, tuo uusi laki on karsinut melkein kaikki pois. Hollywoodin tykönä, Walk of Famen viereisellä kadulla (eli taas Sunsetilla) oli myös iso filmikoulu, leffateatteri ja mikä parasta - iso ja hostmomini sanoin Pohjois-Amerikan paras levykauppa. Minusta se oli maailman paras, paras missä olen ikinä käynyt. Puolet siitä on käytettyjä levyjä, puolet uusia. Mitä ei siitä kaupasta löydy niin ei löydy melkein mistään. Siis kansainvälisiä bändejä. Suomalaisia bändejä osui silmiin jo muutama, pitää joskus mennä etsimään enemmän. Niin tarviiko edes sanoa, että lähdinkö kaupasta tyhjin käsin?? EN! Loppuilta kului The Grove nimisessä ulkoilmaostoskeskuksessa West Hollywoodissa. Käytiin syömässä ravintolassa nimeltä The Cheesecake Factory. Todella amerikkalainen paikka, joten pakkohan siellä oli käydä. Se oli vaan tosi outo. Ensin käytiin ilmoittautumassa infotiskille, sen jälkeen piti odotella kymmenisen minuuttia että sai hakulaitteen. Kun hakulaite oli kourassa niin sitten piti odottaa niin pitkään, että se alkoi väristä. Tähän meni parisen kymmentä minuuttia. Sen jälkeen sai mennä liukuportaat pitkin itse ravintolaan. Siellä meidät sitten ohjattiin pöytään. Palvelu oli todella ystävällistä. Tarjoilija esittäytyi nimeltä ja kävi aina vähän väliä tsekkaamassa, onko kaikki hyvin ja mitä voisi meille tuoda. Koko Cheesecake Factory tuntui olevan tosi kanapainotteinen, joten minun vaihtoehdot oli vähissä. Otin sitten pitsaa, jonka päällä oli vuohenjuustoa ja paistettuja kasviksia. Jälkiruoaksi piti totta kai syödä cheesecaket, eli juustokakut. Omansa sai valita semmoisesta 30 eri vaihtoehdosta. Minä otin juustokakkua, jossa oli banaaninviipaleita ja kermavaahtoa. Ja kun se kakkupala pöytään tuli niin kuten arvata saattaa, se oli ISO. Jouduttiin ottamaan loput rasiassa kotiin mukaan, kun kummastakaan ruoasta ei jaksanut syödä kuin puolet. Ihan kiva ruokapaikka kai se oli, mutta ehkä turhan hieno minulle. Vaikka ei se kyllä ollut kovin kalliskaan!

Sunnuntaina olin Malibussa barbecuella. Minut mukaan oli kutsunut tämä toinen suomalainen au pair, ja yhteensä meitä ilmestyi paikan päälle 17 kappaletta. Siellä oli meitä au paireja Saksasta, Itävallasta, Brasiliasta, jopa Ruotsista, jostain Väli-Amerikasta ja Englannista. Grillailtiin hampurilaisia ja oli vaikka mitä muutakin hyvää syötävää ja juotavaa. Löydettiin vielä kaiken lisäksi tosi kiva paikka rannan päästä, siinä oli nuotiopaikka ja sen ympärillä paksuja puunoksia joilla saattoi istua. Ilma oli myös tosi hyvä, vaikka matkalla Malibuun oli pilvistä ja viileää. Kaiken kaikkiaan oli tosi kiva reissu, ja tapasin muita kivoja au paireja. Vaikka olen koko ajan toitottanut että haluaisin myös paikallisia kavereita.. no, onneksi loppujen lopuksi on enempi väliä niillä ihmisillä itsellään, että minkälaisia ne on, ei sillä kansallisuudella. Ja saatoin löytää kavereita, jotka lähtee minun kanssa myöhemmin syksyllä konsertteihin, jes! Yksikin asuu todella lähellä meitä, joten kiva tietää että tässä lähellä asuu muitakin au paireja. Edes kaksi!

Olin muuten maanantaiaamuna yhdessä ostoskeskuksessa tämän toisen suomalaisen au pairin kanssa shoppailemassa. Siellä kun puhuttiin kassajonossa keskenämme jotain niin kohta edestämme, kassalla asiakkaana ollut nainen kääntyy yhtäkkiä ympäri ja kysyy, että anteeksi mitä kieltä te puhutte keskenänne. Kun vastataan, niin sitten nainen haukkoo henkeään että mitä oletteko te Suomesta, mitä te täällä teette? Mikä on au pair? Millaista on Suomessa? Kerrottiin sitten järvistä ja metsistä ja muista, ja nainen nyökkäili että joo on varmaan kaunista siellä.

Autoin tuossa eilen hostmomiani projektissaan. Hän on siis 1/3 taiteilija (muut ykskolmasosat valokuvaaja ja tuottaja) ja tekee parhaillaan yhtä videotaan yhteen lähistölle avattavaan galleriaan. Hän on haastatellut monia ihmisiä videokameran kanssa juttuaan varten ja pyysi minunkin apuaan. Homma toimi käytännössä niin, että minulle lyötiin pinkka vanhoja valokuvia käteen ja minun sitten piti keksiä jokaiselle jonkinlainen selitys. Hostmomini tekee haastatteluista sitten sellaisen "fake documentary"n, eli dokumentin, joka on keksitty. Ensimmäinen kuva oli Top Tomato Market-nimisestä yrityksestä, joka muka piti olla perheyritykseni. Siitä seuraavat kuvat olivat vanhoja, ja minä sanoin keksiä oliko kuvassa vaikkapa isoisäni ja hänen veljensä lastaamassa tomaattilaatikoita kuljetettavaksi uuteen yritykseensä.. Hostmomini videokuvasi vain käteni ja kädessäni olevat kuvat. Minusta oli hirveän kiva auttaa ja olla projektissa mukana, ja todennäköisesti pari kommenttiani pääseekin sille lopulliselle videolle. Tämä taitaa olla viimeinen projekti, jota hostmomini hoitaa vauvan tuloa. Siis kaveri on yhdeksännellä kuulla raskaana, ja tekee vieläkin silloin tällöin töitä. Mutta toisaalta, tuo työ ei vaadi ruumiillisesti paljoa, eniten tuskaa taitaa tuottaa editointipenkillä istuminen.

Lähdemme tänään tunnin päästä jonkun perhetutun kotiin pitsajuhlille, siellä on noin suurinpiirtein Rowanin ikäinen pikkupoika. Eihän kaksivuotiaat vielä osaa oikein leikkiä yhdessä, lähinnähän ne tekee omia juttujaa, mutta tykkäävät kyllä siitä, että vieressä omiaan puuhailee toinen samanikäinen. Saa nähdä mitä siitä tulee, tarviiko minun siltikin juosta paljon tuon meidän pikkuapinan perässä. Kirjoittelen taas myöhemmin, jos tästä helteestä selviän. Ainakaan samanvärisenä en selviä, ihonväri on tummunut melko lailla parin viikon aikana.

Menneen viikon muistelmia Venice Beachilta ja muualta lähiympäristöstä

Hyvää myöhäistä perjantai-iltaa Westsidesta. Työpäiväni tuon pikkuapinan kanssa on ohi, ollut itse asiassa jo puoli kuudesta, mutta sen jälkeen käytiin syömässä yksillä kekkereillä Venicessä. Päivällä on oltu Venicessä ankkapuistossa, juostu ympäri taloa ja pidetty Berryfestit, eli syöty kaiken maailman marjoja taustamusiikin soidessa. Viikko on siis edennyt tähän pisteeseen asti, että viikonloppu alkaa huomenna. Itse asiassa nyt alkava viikonloppu on mulle kokonaan vapaa. Aluksi näytti siltä, että töitä olisi ainakin sunnuntaina, mutta nyt päätettiinkin perheen kanssa että oikeastaan on sama pitää minun kokonaan vapaa viikonloppu nyt. Siis kun au pair säännöissä sanotaan, että pitää olla kuukaudessa yksi kokonaan vapaa viikonloppu. Tarkoitukseni olisi käydä tuolla nähtävyyspaikoilla eli Hollywoodissa, West-Hollywoodissa (siellä ne kaikki julkkikset pörrää nykyään, Hollywoodissa itsessään ei oikein ole mitään) ja Downtownissa (siellä ei ole kanssa oikein mitään, paitsi Walt Disney Concert Hall. Siellä on siis paikallisten filharmoonnikkojen kotipesä ja ainakin ennen niitä johti se yksi suomalainen kapelimestari jonka nimeä en nyt muista. ja lisäksi se on ulkoa päin hienon näköinen, jännää arkkitehtuuria). Sunnuntaiksi minut on kutsuttu joidenkin au pairien grillailuille Malibuun, mutta en oikein tiedä mitä siitä tulee.

Ihan aluksi aloitan kertomalla lentoliikenteestä, sillä tälläkin hetkellä kuulen pörinää. Tästä meidän talon nimittäin menee jatkuvasti sekä lentokoneita eli helikoptereita. Ei ihme, LAX ei ole hirveän kaukana, samoin Santa Monican kenttä, jonne yksityiskoneet laskeutuu. Joka kerta kun kuulen varsinkin helikopterin äänen, mietin että mitähän julkkista se tuokin kapine nyt kuljettaa.. tai jos ei julkkista niin jotain muuta rikasta perttiä. No, viimeisin näkemäni helikopteri oli tosin LAPD:n, eli poliisin kone. Se lenti niin matalalla, että äänestä päätellen olisi voinut kuvitella sen lentävän kattoa pitkin. Samoin muuten kuuluu hälytysajoneuvojen ääntä joka päivä ja monta kertaa. Siinä kohdalla taas ajattelen, että mikähän jengitappelu nyt jossain päin on.. mikä on typerää, sillä todennäköisesti ne hälytykset on jotain ihan muuta. Tämä meidän seutu on ihan rauhallista, ainoa varjopuoli kuulema on autovarkaudet. Mutta me ollaan oltu turvassa, vielä ainakin.

Kävin tuossa muuten joku aika sitten vapaillani ensimmäistä kertaa kuuluisalla Venice Beachillä. Siellä oli jotain häppeninkiä silloin (ihan niinkun siellä ei muuten häppeninkiä olis... odottakaahan kun kerron), nimittäin kuvattiin jotain ihan höpöhöpö tosi-tv-kisaa, jotain tyyliin America's next samurai tai jotain. Jotain joka mulla ei kiinnostanu yhtään. Sen sijaan menin tv-kuvausjuttujen ohi ihailemaan skeittareita, siellä kun oli semmoinen skeittipuisto. On muuten jännä, miten kansallisharrastuksia kaikki lautalajit näyttää täällä olevan. Rannalla tietenkin näkee surffareita ja täällä menee semmoisia hippivolkkareita, missä on surffilaudat katolla. Ja sitten niitä skeittilautoja, niitä on kaikkialla. Ja lapsia selvästikin kannustetaan kumpaankin lajiin, vaikkakin täällä on myös joillain paikoilla/kaduilla kylttejä että rullalautailu kielletty. Suomessa saa kaivaa pinnan alle ennenkuin löytää mitään lautoja.. No paitsi lumilautoja talvisin. Oli miten oli, takaisin Venice Beachiin.
Venicen rantaa myöten menee kuuluisa Ocean Front Walk eli se kävelykatu, jonka varrella on ties mitä ihmeellisyyksiä. Ja kummajaisia. Ja vapaamielisiä (kuten ruohon laillistamisen kannattajia löytyy useita). Ja pyrkyreitä (minut pysäytti joku wannabe-räpstara jonka kamalaa r'n'b-ulinaa suostuin kuuntelemaan cd:ltä arviolta 10 sekuntia. oli kovasti rahallista tukea vailla "taiteelleen" mutta selitin että oon vaan köyhä opiskelija kaukaa Pohjolasta, ja niin se kohautti hymyillen olkapäitä ja kopautettiin rystysiä vastakkain ennen kuin sain jatkaa haahuiluani). Lisäksi löytyy myös kaiken maailman (turisti)krääsäkojuja ja putiikkeja. Kun katua käveli alaspäin tarpeeksi niin löytyi se kuuluisa Muskeliranta. Siellä oli just niitä semmosia isoja häkkejä, minne olis saanu maksua vastaan mennä nostelemaan painoja. Kun minä menin ohi niin oli aika hiljaista, kyllä siinä pari Hulkkia käveli tykönä, mutta punttien kanssa en nähnyt kenenkään irvistelevän. Sen sijaan viereisellä koriskentällä oli jännä matsi käynnissä.
Tämä Ocean Front Walk ei ole heti merenrannassa, vaan veden ja OFW:n välissä on iiiiiso hiekkaranta. Olen asunut Espanjassa ja lomaillut solkenaan Kreikassa, mutta en varmasti ole koskaan nähnyt niin isoa hiekkarantaa. Siis se miten pitkästi sitä hiekkaa sen OFW:n ja meren välissä oli.. se tuntui ja näytti tooodella pitkältä. Istuin vähän aikaa pehmeällä hiekalla ja katselin ympärilleni. Taivaalla lensi pieni lentokone, joka veti mainoslakanaa perässään. (oikeasti!) Mietin, että tämä on kyllä mahtava paikka. En varmaankaan saa tässä sanoin kuvattua sitä niin kiinnostavasti, mitä se oikeassa elämässä on. Parasta oli kyllä ehkä kuitenkin se ranta. Olisin halunnut jäädä sinne pitemmäksikin aikaa, ja vannoin mielessäni, että tänne tulen joskus koko päiväksi loikoilemaan..

Sillä välin voin haaveilla lisää pannukakuista. Koska meidän hostdad on kanukki niin meillä on mable leaf syrupia kotona tarjolla pannareiden kanssa. Vasta saatiin satsi oikeaa kanadalaista vaahterasiirappia, jossa on ko. puunlehden kuva korkissa ja lukee englanniksi ja ranskaksi että Kanadassa tehty. Meillä on kotona myös yhtä kuuluisaa Amerikan kliseetä, eli peanut butteria. Maapähkinävoikohan tuo olisi kotimaisella kielellä. Kun ensikerran maistoin, niin en tykännyt yhtään. Tai minusta se ei maistunut millekään. Vähän sama juttu kun oikeidenkin pähkinöiden kanssa, ne ei oikein maistu kummoselta. Mutta nyt olen jotenkin sopeuttanut itseni ja pystyn jo syömään, joskus jopa oikein haluan peanut butteria. Mutta ei se kyllä vieläkään mitenkään tajuhyvää ole. Meillä on lisäksi Almond butteria, josta hostmom tykkää enemmän, eli mantelivoita. Vähän sama homma, ei sekään minusta maistu miltään. Mieluummin syön peanut butteria.

Joko muuten selitin tästä viikosta? Meillä on ollut vaikka mitä ohjelmaa tälle viikolle. Keskiviikkona meillä kävi illalla Cultural Caren (eli tämän ohjelman mitä kautta täällä olen) edustaja kylässä. Se oli semmoinen orientaatiokäynti, se kyseli että miten on lähteny menemään, tiedetäänhän tietyt säännöt ja ollaanhan niitä noudatettu, onhan kaikki muutenkin selvää. Täti oli kyllä kiva, mutta minusta koko homma oli epämukava. Tuntui kuin olisin ollut terapiassa.
Eilen torstaina Jillin kaveri tyttärineen tuli käytännössä koko päiväksi kylään. Kaveri kun on kampaaja niin hostmomini Jillin tukka laitettiin uuteen uskoon. Operaatiossa tosiaan kesti pitempään kun oltiin suunniteltu, ja oltiin siinä viiden aikaan iltapäivällä ihan kuolleita kaikki. Minä lähinnä lasten perässä juoksemisesta, voi sitä uupumusta. Illalla hostdadini Adrianin kavereita tuli meille kylään ja meillä oli barbecue. Adrian on tosi hyvä kokki, ja nämä hänen kaveritkin tykkäävät kokkailusta, joten minun ja Jillin ei tarvinut nostaa tikkua ristiin. Paikalla oli siis ihan muutama kaveri ja kaverin kaveri, jotka ovat nyt maisemissa. Yksi kavereista tekee dokumentteja ja on nyt Losissa kuvaamassa dokumenttia discokulttuurista. Siis siitä menneiden vuosikymmenien discokulttuurista ja sen historiasta jne.. Yksi kaveri taas seurustelee yhden näyttelijättären kanssa, joka on Bones-tv-sarjassa. Ainakin ennen se on siellä Suomessa pyörinyt, minä en ole sitä ikinä oikein nähnyt mutta nimi oli tuttu.
Huomenna Jillillä on muutamien kaveriensa kanssa rennot baby showerit. Normaalisti jenkki-baby showereilla on niitä semmosia tyhmiä leikkiä ja se on muutenki yliliiotellut pilattu se koko homma, mutta näissä juhlissa ne vaan aikoo hengata ja syödä ja näin. Kuulostaa hyvältä. Minunkin piti olla menossa sinne (minut kutsuttiin) mutta nyt olenkin näillä näkymin menossa turistiksi Hollywoodiin. Juttelin asiasta Jillin kanssa, ja se oli sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti mennä turisteilemaan, kun minä meinasin jo peruuttaa koko turistipäivän ja lähteä pre-baby-kutsuille.

Täällä on muuten hirveän töykeitä bussikuskeja. Ihan raivostuttaa välillä, varsinkin kun en ole näin epäystävällisiin ihmisiin tottunut. Ja minä tulen sentään Posiolta! Meidän s-marketin kassatäti alkaa muistuttaa jo kullanmurua näihin verrattuna. Muutenkaan en tykkää busseista täällä. Ne on vähän myöhässä ja joskus ei pysähdy ollenkaan pysäkille. Lisäksi Los Angelesissa on paljon erillisiä bussiverkostoja, jotka ei ole missään tekemisissä toistensa kanssa. Tulee niin Eurooppaa tässä asiassa ikävä, Münchenissäkin kaikki pelasi niin nätisti. Sai peräti valita, että otanko nyt metron vai maanalaisen vai bussin vai minkä. Täällä kulkeminen vaatii hirveää taustatyötä ja energiaa ja pinnaa.

Eikös muuten ole herttaista, tervetuliaiskortissani (siis jonka perhe antoi minulle tänne tullessani yhdessä lahjojen kanssa) lukee suomeksi että "tervetuloa!". Ne oli googlettaneet sen, mutta ihan sama, silti.

Nyt aivot sanoo että tööt. Pitkä päivä takana ja huomenna taas uusi sellainen edessä. On kuitenkin kiva, että alan jo vähän kartoittamaan tätä asuinympäristöä ja miten täällä toimitaan. Minua luultiin kerran perheen vakiokahvilassa jo paikalliseksi!! Se oli tuo päivä kun olin käynyt Venice Beachilla ja menin sinne kahvilaan ja siellä kiva kahvilatyöskentelijä kysyi, että olinko ollut aikaisemmin päivällä rannalla (koska oli niin hyvä ilma ja plaaplaa). Sanoin sitten, että joo kävin tänään ekaa kertaa ikinä Venice beachilla. Se katsoi minua siihen malliin ettei oikein ymmärtänyt ja minä toistin asiani uudelleen. Sitten se vihdoin kysyi että täh, etkö sinä olekaan täältä kotoisin? Voin kertoa, että minun silmät loisti loppupäivän. Ja kotona kerroin heti saamastani kohteliaisuudesta. Tänä päivänä muuten opastin ensi kertaa jollekin tien. Joten joo'o, istun tähän maisemaan oikein hyvin. En malta odottaa, että tapaisin vaan enemmän kivoja ihmisiä. Haluan mm. jonkun joka lähtee minun kans käymään konserteissa!

Siinäpä suurimmat tältä kertaa. Palaillaan myöhemmin!

Kotiutumista, kliseitä ja muita tarinoita

Taas yksi päivä Kaliforniassa ohi. On niin hassua ajatella, että teillä siellä Suomessa on päivä silloin kun meillä yö ja toisinpäin. Täällä elelen vieläkin tutustumisaikaa, lähinnä ympäristön suhteen. Olen viime päivinä töiden ohella tutustunut yksin sekä perheen kanssa Los Angelesin tähän laitaan. Esimerkiksi olen käynyt iltalenkillä Venicessä, shoppailemassa Santa Monicassa, leikkipuistoissa siellä ja täällä, alkanut totutella bussilla kulkemiseen.. Kerran käytiin peräti Pasadenassa eli tuolla sisämaassa (itään päin) ns. country clubilla, jonne hostmomini yhden kaverin vanhemmilla on jäsenyys. Käytiin siellä uimassa uima-altaassa ja lounaalla. Se ei ole mitään missä tämä perheeni kävisi useasti, mutta nyt tämä Jillin kaveri oli kutsunut meidät pulikoimaan. On ihanaa, että vaikka minun perheellä on selvästi oltava jonkun verran enemmän rahaa (sillä eihän niillä olisi varaa ottaa minuakaan töihin ellei näin olisi) niin se ei näy käytännössä missään - eikä varsinkaan asenteessa. Täällä me tehdään monesti pilkkaa rikkaista bimboista, jotka kuvittelee olevansa jotain.

En ole vielä käynyt millään semmoisilla kuuluisilla paikoilla, mitä siellä koto-Suomessa ensimmäiseksi Los Angelesista nimettäisiin. Hollywood-kyltin näin kerran kaukaa kun ajettiin tuolta Pasadenan uimareissulta kotia. Siis se näkyi niin kaukaa, että hyvä kun just erotti, että no tuolla se nyt on! Hollywoodissa, West-Hollywoodissa enkä Beverly Hillssissä ole käynyt vielä. Downtownin läpi ajettiin matkalla Pasadenaan, mutta sekin on vielä käymättä. Julkkiksia en ole bongannut. Jotain jännää olen kylläkin jo kerran todistanut. Nimittäin eilen kun söin ensimmäistä kertaa elämässäni herkkua nimeltä frozen yogurt näin, kun iso filmiryhmä kuvasi jonkun elokuvan autostunttikohtausta. Se tapahtui täällä vähän meilläpäin, kokonainen autotieristeys oli suljettu sen takia ja itse asiassa aluetta oli eristetty pitkän matkan päähän. Tämä frozen jogurt (joka kuulostaa ihan hömpötykseltä, mutta käytännössä se on pehmistä) paikka oli näköetäisyyden päässä tuosta risteyksestä, ja me siis nähtiin kuvauspaikalle, mutta lähelle ei päästy katsomaan. Siellä oli ihmisiä semmosten walkie talkie puhelimien kanssa pitämässä huolta, että kuvausaikana kukaan ei mennyt lähellekään. Oli muuten hurja se kohtaus, melkoinen läheltä-piti-tilanne! Ja se otettiin minun nähteni ainakin 5 kertaa uusiksi, ties miten monesti vielä sen jälkeen kun olin poistunut paikalta..

Itse asiassa olin paikalla pienen porukan kanssa. Täällä Losissa, minun lähellä asuu toinen suomalainen au pair. Se on asunut täällä jo puolitoista vuotta, joten kaupunki on jo ihan tuttu ja se tuntee muita au paireja paljon ynnä muita ulkomaalaisia. Se oli sitten niin kiva, että kutsui minut itsensä ja yhden kaverinsa ja tämän vieraiden mukaan läheiseen kauppakeskukseen, eli juuri siihen elokuvista tuttuun Mall:iin. "Mool" ei ollut minulle silleen mitään uutta ja hienoa, sillä minusta se oli hirveästi samanlainen Espanjan ostoskeskusten kanssa. Käytiin syömässä ja juuri kun alettiin kiertää kauppoja niin tajuttiin kellon olevan jo yhdeksän ja kauppojen menevän kiinni! Täällä on siis vaatekaupat Suomeen verrattuna myöhään auki. Jotkut kaupat ovat vielä pidempään, kuten esim. tämä Target missä käytiin. Se vastaa Suomen Citymarkettia. No, mentiin ostoskeskuksen jälkeen tähän jäätynyt jugurttipaikkaan, jonka liepeille kuvausporukka oli levittäytynyt leveästi. Oli mukava tavata muutama uusi ihminen ja olla omanikäistenkin kanssa. Toivon kovasti saavani lisää kavereita piakkoin, nimittäin seura ei olisi pahitteeksi. Onneksi täällä kotonakin on tosi kiva olla ja perheen kanssa voi vaan hengata, mutta onhan se silti eri asia olla oikeita kavereitakin. Toivon tosiaan saavani jossain vaiheessa myös paikallisia kavereita, saa nähdä.

En muista kerroinko jo, mutta täällä television katsominen on pelkästään ärsyttävää. Se johtuu siitä, että kanavia on kirjaimellisesti tuhat. Ei sillä että kaikki ne näkyisi (joihinkin siis pitää ostaa erikseen oikeus, ihan niinku Suomessakin on Canal plussat yms) mutta ne on silti listattu tuohon näköradioon. Että siitä toosasta ei paljon aleta viattomasti ja nopeasti vilkaisemaan, että mitä kaikkia ohjelmia näkyisi. Ekat 10-20 kanavaa jaksaa käydä läpi mutta sitten alkaa jo tympiä.

Meidän kadulla ei muuten ole kahta amerikkalaista kliseetä, mitä vähän niinkun odotin. Ensinnäkin, meidän posti tulee kuistille, ulko-oven vieressä seinällä olevaan postilaatikkoon. Ei ole autotien vieressä semmoista postilaatikkoa, jossa on pieni punainen väkänen joka nousee silloin, kun laatikossa on postia. Eikä meille tule joka aamu rullaksi käärittyä lehteä, jonka postipoika heittää pyörästään. Sunnuntaina kuulema tulee New York Times (perhe kun tosiaan on New Yorkista) mutta sitäkään ei taida postipoika heittää. En tiedä kylläkään. Sen tiedän, että laatikkoon postin tuova nainen on semmoinen musta iso täti, joka on kuulema tosi töykeä.

Meidän perheeseen syntyy vauva numero kaksi pian. Hostmomini nimi on muuten Jill ja -dad Adrian. Kuitenkin, Jillin laskettu aika on kuuden viikon päästä. Vauva ykkönen eli minun hoidokki Rowan syntyi keskosena, joten kieli keskellä suuta odotetaan, miten kakkosen kanssa käy. Vanhemmat kävi tänään Santa Monicassa sairaalassa pakollisella tutustumiskierroksella ja hyvältä kuulema näytti, kaikki on rennompaa kuin New Yorkissa. Täällä ollaan siis kalifornialaiseen tapaan rentoja. Minäkin pääsen kuulema sitten laitokselle katsomaan uutta tulokasta. homma ei toimi niinkuin Suomessa että muut kun sukulaiset on kielletty. Riippuen siitä, kumpi tulee tyttö vai poika, seuraa sitten juhlallisuudet jotka perheen uskonnossa on vähän erit kun meillä. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Minun pitää alkaa jo pian ilmoittamaan itseni Santa Monica Collegeen kursseille. Toinen vaihtoehto olisi UCLA, mutta se taitaa olla niin kallis, että en oikein tiedä. Katselin jo yksi päivä ensiksi mainitun kursseja, ja ajattelin ottaa luovaa kirjoittamista, historiaa (joko Yhdysvaltain, Native Americansien eli alkuasukkaiden, tai Kalifornian) sekä mahdollisesti myös espanjaa. Pitää katsoa vielä kurssien hinnatkin, 500 dollariin asti minun kurssit maksetaan ja sitten jos menee yli niin son maksettava itse. Minulle kuulemma pitäisi avata myös pankkitili ja siihen pankkikortti, niin ei tarvi kuljettaa käteistä.

Ainiin. Yksi päivä minua vastaan tuli mies, jolla oli Suomen lippu-t-paita päällään. Se oli kylläkin ihan varmana jenkki, mutta hymyilytti silti. En tainnutkaan kertoa sitäkään, että kun LAXilla nousin koneesta, niin ensimmäinen mitä näin lentokentällä matkalla hakemaan laukkuja oli Suomen lippu. Se ja muutama muu lippu oli jostain syystä katonrajassa, en nyt muista mitä ne muut liput oli. Siis se tosiaan oli kiinni katonrajassa, ei kenenkään matkustajia odottavan ihmisen kädessä tai muuta. Anyways, muutoin suomalaisia ei ole näkynyt tai suomea kuulunut. Paitsi se suomalainen toinen au pair :-)

Tästä jatketaan. Palaneen (nyt jo kesivän) selän kanssa. Aurinkorasva on tästä lähin paras ystäväni. Ja suomalaista hyvänmakuista hanavettä on myös ikävä. Pepiäkin ehkä vähän.

Californiaaa, here we aaaaare

Kalifornia on ihana. Los Angeles on ihana. Ihana, ihana, ihana. Alan ymmärtää, miksi tästä on tehty niin paljon ylistäviä lauluja. Miksi niin monet ihmiset haaveilee tästä. Miksi minulle oltiin niin kateellisia, kun kerroin minne olin menossa. Eihän tämä varmaan kaikille ole paratiisi, mutta minulla ei ole mikään kiire maailmassa täältä pois, joten hyvä juttu että vasta saavuin tänne. Kaikista hassuinta on, että en ees osaa sanoa, mikä tässä paikassa on niin mahtavaa. Asia vaan on näin, täällä on joku taika.

Aloitetaan tärkeimmästä: perhe on loistava. Juuri sellainen, ja jopa parempi kuin mitä osasin odottaa. Jo ensimmäisen puolituntiseni aikana talossa tajusin, että meillä on samanlainen maku. Samanlaisia mielipiteitä. Ihan yleisesti ottaen, että ollaan samanhenkisiä. Ja talosta puhuen, talo on kotoisa. Minulla on täällä paljon kotoisampi olo kuin entisen perheen luona Münchenissä, jossa sielläkin kyllä viihdyin ihan suht hyvin, varsinkin omassa huoneessani. Siellä tuntui että asun museossa, ja täällä olen kuin kotona. Minun huone on tosi kotoisa vaatekaappineen, futon-sohvasänkyineen ja tummanvihreine seinineen. Se on juuri oikean kokoinen. Lähellä huonettani on vessa, joka on käytännössä kokonaan minun, vaikka se on tavallaan myös Rowanin ja meillä käyvien vieraiden.

Me asutaan oikein amerikkalaisen näköisellä asuinavenuella, missä tien molemmilla puolilla on söpöjä asuintaloja. Tien yllä, ikäänkuin kattona kasvaa puita. En nyt puhu palmuista, mutta kyllä niitäkin kasvaa talojen pihoilla. Talomme on osittain kivesta ja osittain laudoista, väriltään se on vaaleanvihreä. Auto parkkeerataan talon sivussa olevalle (ei siis päätien varrelle) pienelle tielle, joka jatkuu porttina takapihalle. Tapihalla meillä on ensin sementtiä, mutta myös nurmikenttä. Piha tuntuu yksityiseltä ja turvalliselta, sillä joka puolella on jonkunlaista reunaa - puuaitaa, toista rakennusta, autotallia.. Lisäksi meillä kasvaa hedelmäpuita. Granaattiomena-, appelsiini- ja sitruunapuita. Meillä on riippumatto. Talon sävyyn sopivia oransseja ja keltaisia rentoja tuoleja sekä yksi iso aurinkovarjo. Asuinalueessamme on hienoa se, ettei se ole mikään rikkaiden asuinalue, vaan ihan normaali naapurusto.

Saavuin LAX-kentälle perjantaina siinä seitsemän ja kahdeksan välillä. Sinä iltana en nähnyt hirveästi muuta kuin autosta ohiviliseviä maisemia, meidän talon esittelykierroksen, glitterillä koristellun MARIA-kyltin ja nukkumatin. Ennen nukkumaanmenoa tosin syötiin cupcakes-leivoksia, jotka muuten olivat ihania. Ne oli ostettu minun tuloni kunniaksi. Ensimmäisenä viikonloppuna seku vain oltiin perheen kanssa: käytiin Malibussa rannalla pikinikillä ja polttamassa minun selkä ja ehkä vähän kasvojakin, pidettiin BBQ (eli barbecue, grillailuilta) perheen muutaman kaverin kanssa ja käytiin jokasunnuntaisilla markkinoilla, josta saatiin illan ruokaa varten erilaisia tuoreita vihanneksia. Olen syönyt hirveästi minulle uusia vihanneksia jo nyt, mutta myös jotain tosi amerikkalaista eli pancakeseja. Me ilta asiassa käytiin sunnuntaina yhdessä keilahallissa aamiaisella. Suodatinkahvia, appelsiinimehua ja juuri noita pancakeseja aamiaissiirapin kanssa.

Kovasti en ole vielä kerinnyt uuteen kotikaupunkiini tutustua. Ajattelin, että näin aluksi tutustun perheeseen ja siitä eteenpäin sitten pikkuhiljaa myös uusiin nurkkiin. On me tosiaan ajaltu jo autolla vähäsen ja mulle on näytetty jotain perheen arkeen ja viikonloppuun kuuluvia paikkoja, mutta Hollywoodit yms on vielä kaukana. Eikä mulla sinne olekaan kiire. Sen sijaan minusta oli paljon jännempää tänään käydä tässä lähellä Venicessä ankkapuistossa. Shoppailemaankin olisi kiva päästä myöhemmin, mutten ota paineita. Kaliforniassa kun ei stressata. Täällä oikeasti on ystävällisiä ihmisiä paljon. Toinen tosiasia on tuo auringonpaiste. Joka päivä paistaa aurinko. Aamut on pilvisiä, mutta se johtuu siitä, että asutaan niin lähellä valtamerta. Tietenkin olisi kivaa, jos aurinko paistaisi aina kun herää aamulla, mutta on lohduttavaa tietää että kyllä se aurinko tulee esiin myöhemmin. On oikeastaan ihan hassua, miten voimakas tuo aurinko on. Siinä missä Suomessa pitää grillata itseään koko kesä että saisi jonkunlaisen rusketuksen, niin täällä selvät rajat tulee jo yhdessä päivässä.

Istun nyt pihalla, tämmöisessä oranssissa rennossa tuolissa. Aloitan puolen tunnin päästä ekan sellaisen työvuoroni, kun olen Rowanin kanssa yksin kotona. Poika on kyllä hyväksynyt minut jo ennätysajassa ja me tullaan toimeen, mutta kaksi asiaa vielä vähän arveluttaa. Ensinnäkin, tämä on sellainen poika, joka uppoaa omiin maailmoihinsa helposti. Ja kuten kaikilla kaksivuotiailla, niiden on vielä vaikeaa leikkiä yhdessä muiden kanssa. Että ovat siis mieluummin yksin. Ja toisekseen, tällä on puhe vähän jäljessä. Toiset Rowanin ikäiset puhuu jo paljon, mutta tällä on vielä aika paljon babytalkia, jossa kylläkin on mukana jo oikeita sanoja, ainakin sinnepäin olevia sanoja.

Kielestä puheenollen, vielä yksi Kalifornia-juttu on totta. Täällä on todella paljon espanjankielisiä. Kieleen törmää vaikka missä ja oikeastaan koko ajan. Se vain kuulostaa minun korvaan ihan toiselta kuin Espanjassa puhuttava espanja. Sanoja tuntee, mutta joku siinä on tosi erilaista, se sanojen ääntäminen ja painottaminen. Jotain siinä on. Rowan tuntee pari asiaa espanjaksi, koska sen entisessä koulussa (vähän kuin lastenhoitopaikka. mutta aktiviteettejä on ehkä enemmän) opetettiin monia sanoja espanjaksi. Rowan ei esimerkiksi sano "water" vaan "agua."

Lisää siis myöhemmin. Nyt aion nauttia auringonpaisteesta tässä meidän takapihalla. Sen jälkeen seikkailut odottaa. Ciao.