Iloinen jälleennäkeminen Karl Fazerin kanssa

Jes! Mulla on Fazerin sinistä!! Tai siis oli, nyt se on jo syöty. Tästä taivaanlahjasta sain kiittää Santa Monicassa sijaitsevaa pienehköä eurooppalaista elintarvikekauppaa, josta saa lähinnä saksalaisia juttuja, mutta myös yleiseurooppalaisia merkkejä ja pohjoismaisia syötäviä. Siellä sitten odotti myös Fazerin suklaata, turkinpippureita ja lakritsaa, sekä Pandaa että Halvaa. Maribouta löytyi myös, mutta sehän on taas sitten jo ruotsalaista.. Suklaalevy maksoi kuusi dollaria, mikä tekee nelisen euroa. Eli huomioonottaen, että suklaa tulee toiselta puolen maailmaa niin ei ole edes paha hinta. Ja voi miten iloiseksi tuttu suklaa minut teki! Oikeasti, hypin kadulla ilosta ja irvistelin tahtomattanikin. On se vain jännää, miten pienet asiat (SUKLAA!) saattaa joskus piristää.

Taas on edellisestä kirjoituksesta mennyt aikaa. Täällä on päivät menneet aika nopeasti. Monesti työpäiväni on aamu yhdeksästä ilta kuuteen, jonka jälkeen ei ole enää ollut energiaa tehdä oikein mitään, mitä nyt olen käynyt juoksemassa läheisellä lenkkipolulla parina päivänä. Rowan käy nykyään kesikiviikko- ja torstaiaamuisin koulssa, joten ne aamut minulla on ollut vapaata ja olen ruukannut tavata kaveriani Juliaa ja me on pistety brunchiksi. Eli aamupalan ja lounaan välimuodoksi. Löydettiin Santa Monicasta sellainen elokuvamainen, periamerikkalainen aamupalaravintola. Sinne kun istut loosiin niin tarjoilija tulee tervehtimään hymyillen, toisessa kädessä kahvipannu ja toisessa appelsiinimehukannu. Minun vakiovalinta on blueberry pancakes ja Julia on ruukannut syödä omeletteja. Annokset on tosi isoja, mutta jos ne ei olisi niin isoja niin tilaisin kaikkea mahdollista ruokalistalta, se kun näyttää aina niin hyvältä.

Viime viikolla meillä oli torstaista sunnuntaihin kylässä Adrianin äiti Kanadasta. Ihan kiva täti se oli, ja onneksi oli avuksi lastenhoidossa. Torstaiaamuna kun tiputettiin Rowan kouluunsa niin minä ja Jill ja Adrianin äiti ja Sacha ja Elijah (eli vuffemme) mentiin aamulenkille Mandevillen kanjoniin, se on pohjoisessa Los Angelesissa. Maisemat oli huikean hyvät, oltiin melko korkealla. Myös valtameri ja Santa Monican talot näkyi, vaikka meinasikin olla vähän sumuista. Polulla oli paljon muitakin aamulenkkeilijöitä. Minusta oli kerta kaikkisen ihanaa päästä luonnon helmaan välillä. Tässä kun on taas kolmisen kuukautta asunut betonin keskellä niin on mukava päästä vähän muunlaiseen ympäristöön. Vaikka asuinpaikkana Los Angeles eikä varsinkaan meidän kaupunginosa tunnu suurkaupungilta, ainakaan siinä mielessä missä New York tuntuisi. Los Angeles on niin levittäytynyt, ja kun meillä ei ole mitään yhtä tiettyä keskustaa vaan monta eriä pientä kaupunkia, niin ei tunne asuvansa suurkaupungissa. Ihmistä toki piisaa, eikä ikinä ole täysin hiljaista (niin kuin Lapissa), mutta muuten täällä on hyvin rento ilmapiiri. Eikä kovin kaupunkimainen. Tähän osasyynä on ainakin se että julkinen liikenne on syvältä, tai itse asiassa sitä ei ole juuri ollenkaan niinkuin kaupungissa pitäisi. Jos ei siis vielä ole selvinnyt, niin bussit on oikukkaita ja aina myöhässä, eikä ole metroja ja maanalaisia tai ratikoita. Tai no jaa, downtownissa on kuulema maanalainen. Mutta downtown Los Angeles ei ole kaupungin keskusta niinkuin sanasta voisi päätellä, siellä ei itse asiassa ole paljon mitään. Pilvenpiirtäjiä ja toimistorakennuksia jokunen. Joka tapauksessa, asiani pointti on, että jos vertaa Müncheniä ja Los Angelesia, niin ensiksi mainittu on ehdottomasti enemmän suurkaupunkimainen. Tai siis tuntuu enemmän kaupungilta, kuin el ei.

Lauantaina tapahtui minun ja Hollywoodissa sijaitsevan lempilevykauppani iloinen jälleennäkeminen. Lähdin sitten kotia seitsemän levyä rikkaampana, ja siltikin tuntui, että vaikka mitä jäi ostamatta.. Minä varoitan, kun vuoden päästä tulen kotia niin yksi matkalaukku on oikeasti vaan cd-levyille. Joka tapauksessa, levykaupasta tultuani kävelin paikkaan, josta perheeni sitten nouti minut autolla ja mentiin yhdessä syömään West Hollywoodissa sijaitsevaan juutalaiseen deliin. Deli on semmoinen vanha, 1950-luvun tuntoinen ruokapaikka, missä sielläkin syödään looseissa ja on isot ruokalistat ja muuta. Se seikka, että paikka on juutalainen, ei vaikuta silti kehenkään vaan siellä käy ihan joka sortin kansalaista syömässä. Ruokalistalla vaan on pari juutalaiseen kulttuuriin/historiaan liittyvää ruokaa. Juutalaisuus on kyllä jännä juttu, se ei ole pelkästään uskonto vaan enemmänkin kulttuuri, tai paremminkin identiteetti. Mutta palatekseni ruokaan, söin tonnikalasandwichin. Viime kerralla söin jotain keittoa, mikä ei maistunut minusta oikein millekään. Ja näytti siltä, niinkuin keittiössä elettäisiin pula-aikaa ja soppaani oli nakattu mitä vain jäljellä oli - ei juuri mitään. En muista enää keiton nimeä.

Ilmat täällä on olleet vilposia viime aikoina, ja melko sateisiakin. Jihuu! Mukavaa kun on vähän viilennyt. Tänään tosin taas aurinko paistelee eikä tosiaankaan tarvinnut takkia. Oltiin pitkästä aikaa Rowanin kanssa Santa Monicassa kirjastossa kuuntelemassa satutuokiota ja sen jälkeen mentiin rannalle syömään snacksejä, eli mitäs välipaloja ne suomeksi on. Meillä kävi hyvä tuuri, nimittäin ilma oli loistava. Ilma oli melko tuulinen, joten aallot oli upeat. Istuttiin sitten siinä särkällä ja mutustettiin viinirypäleitä ja tuijotettiin aallokossa keinottelevia surffareita. Vaikka oltiin melko pitkässä matkassa kotoa, meillä ei ollut rattaita mukana. Yritän jättää ne pikkuhiljaa pois bussimatkoilta ja yritän opettaa Rowania kävelemään itse, se kun on niin tottunut istumaan rattaissa. Tänään meni suht hienosti, mutta pienen osan matkaa minun piti kantaa pikkujeppeä. Mutta ekaksi kerraksi meni hienosti. Rowanilla on muuten viime aikoina ollut aivan erityisen ihastunut minuun ja koko ajan minussa kiinni. Jos katoan hetkeksikään, niin kohta alkaa "Mia, mia!"-huuto. Ja sitten kun tulen näkyviin niin kaveri hymyilee kun Naantalin aurinko ja hokee "Hi, Mia" sen yhden puolikymmentä kertaa. Se kai tykkää, kun luetaan sen kanssa kirjoja paljon yhdessä, käydään seikkailuilla (eli kävelyretkillä), välillä melkein painitaan ja leikitään kutitusleikkejä, ja tätä rataa. Sachalla sen sijaan on kiinnitarrautumiskausi, eli se tykkää erityisesti vetää minun hiuksia. Kyllä se puristaa kämmenen kiinni jos sille antaa siihen mitä tahansa, mutta erityisesti se tykkää minun hiuksista. Ja aina kun se tuossa minun olkapäällä on niin se löytää hiustupsun kätöseensä.

Nyt tulevana viikonloppuna on sitten tosisteen se Halloween. Mulla ei edelleenkään ole mitään Halloween-vaatteita tai pukua, enkä tiedä suunnitelmistani oikeastaan mitään. Saa nähdä.

Nyt koittaa taas se aika päivästä, kun tietyn lapsosen päiväunet on ohi ja on aika herätä ja kuulla lounaan kutsu. Kirjoittelen, jos Halloweenin hirveyksistä selviän hengissä! Naapuritaloihin on alkanut ilmestyä pelottavan paljon Halloween-krääsää..