Mazel tov! Touchdown!

Minulla oli melko mielenkiintoinen viikonloppu. Viikko on muutenkin ollut jännä, ihana kun ollaan nyt koko perhe kotona. Tosiaan äiti ja vauva ja isä kotiutuivat maanantain sairaalasta. Minä olin hommannut kaikille lahjat, olin koristellut olkkarin ja vanhemmat haki kotimatkalla cupcakes-leivoksia. Rowan sai isoveljeksi tulonsa kunniaksi lahjaksi ison roska-auto-lelun joka on ollut melko kovassa käytössä viime ajat. Vauva on niin kiltti ja pieni ja herttainen. Tässä vaiheessa se vielä nukkuu tosi paljon niin se on lisäksi myös melko hiljainen. Autan vauvanhoidossa niin paljon kun voin, tykkään pitää sitä sylissä ja ruokkia sitä tuttipullosta.

Niin siitä viikonlopusta. Lauantain jännittävin homma varmaan näin ulkomaalaisena oli päästä seuraamaan amerikkalaista jalkapalloa. Itse asiassa se oli college jalkapalloa, nimittäin USC (University of Southern California) Trojans pelasi Virginian joukkuetta vastaan. Voi sitä punakeltaista merta, joka pelistadionilla raivosi. Ihmistä oli varmasti yhtä paljon kun viime talvena lunta, ja ihan kaikenikäisiä. Olikin jännä seurata, miten koko perheen laji tämä kannustaminen on, ja miten innokkaasti siinä ollaan mukana. Kaikilla oli päällään USC Trojans-vaatetta. Minusta kylläkin tuntui, että osa porukasta tuli vain paikalle syömään, sillä istumapaikoille kannettiin monessa erässä ruokaa.

En usko, että kovinkaan moni Suomessa ymmärtää amerikkalaista jalkapalloa. Se ei ole mitenkään verrattavissa oikeaan jalkapalloon, eihän sitä palloakaan edes potkita. Jenkkifutis on varmaan maailman hitain laji! Nimittäin koko peli tapahtuu pienissä, noin kymmenen sekunnin erissä. Asettaudutaan tietyille paikoille, "pelataan" joku tilanne joka tosiaan kestää jokusen sekunnin, sitten kello pysäytetään taas. Ja fanfaareja ja muuta soittokuntamusiikkia tulee joka välissä. Joka välissä ja välillä pitkäänkin. Lisäksi kuulutetaan ja screeneiltä näytetään mainoksia, väliaikakilpailuja ja muuta tyhjänpäiväistä. Hermothan siinä meinasi mennä kun peli ei etene oikein ollenkaan. Koitos alkoi illalla kello seitsemän, ja yhdentoista jälkeen peli loppui 17-14 troijalaisten voittoon. Älkää kysykö, miten pisteet lasketaan, en todellakaan tiedä. Täytyy myöntää, että välillä pelistä ymmärsi ja välillä oli jännittäviä tilanteita, mutta ne oli melko vähissä. Sen sijaan jännä oli, miten kotijoukkueen teeman mukainen koko ottelu oli. Ennen peliä ja väliajalla areenalla juoksi troijalaisia sotilaita, joku sotapäällikkö joka ratsasti valkoisella hevosella, ja fanfaarit kuulosti muinaishistorialta.

Kisapäivä muuten oli 9/11. Matkalla stadionille mietittiin, että miksi joka paikassa on Amerikan lippuja puolitangossa. Sitten joku äkkäsi että no nythän on 9/11! Ajatella, terrori-iskusta on jo yhdeksän vuotta. Siis yhdeksän! Ennen pelin alkua muuten vietettiin arviolta 10 sekunnin hiljainen hetki muistopäivän kunniaksi. Ja annettiin aplodit maailmalla oleville amerikkalaisille sotilaille.

Sunnuntaina oli sitten perheemme uuden vauvan suuri päivä. Jos joku ei vielä tiedä niin perheeni on juutalainen. Tässä uskonnossa noin 8 päivän jälkeen poikavauvan syntymästä on tapana pitää bris-niminen juhla, joka vähän niinkuin vastaa meidän kastajaisia. Paitsi sunnuntaina ei kastettu ketään, vaan annettiin nimi ja, naps naps, ympärileikattiin. Juhlat pidettiin meillä kotona, meille tuli semmoinen kolmisenkymmentä vierasta, sukulaisia ja ystäviä. Itse juhlan (joka kesti 5-10 minuuttia) aikana minä olin pihalla lasten kanssa, ja tulin sisään vasta kun Rowan haluttiin mukaan viimeiseksi puoleksi minuutiksi. Olo oli kuin viisivuotiaalla kun tulin pojan kanssa huoneeseen. En siis nähnyt itse, öhöm, leikkausta tai muuta, vaan siinä vaiheessa huoneessa kiersi maalaisleipä, josta piti repaista pala. Tosin en sitäkään ymmärtänyt, ennenkuin kysyin vieressäni olevilta ihmisiltä että mitä minä tällä leivällä teen. Ne viimeiset 30 sekuntia mitkä juhlasta näin.. tunnelma oli jotenkin paljon iloisempi kuin luterilaisessa kastajaistilaisuudessa. Ja kaikki tapahtui jotenkin nopeampaa, ei ollut mitään hiljaisia hetkiä. En oikein osaa kuvailla tapahtumaa mitenkään, koska olin niin hämmästynyt etten edes muista kunnolla mitään. Miehillä oli takaraivolla ne pienet lakit. Muistan jossain välissä kuulleeni hepreaa, laulua ja mazel tovia. Ja Adriania käteltiin ja kaikki hymyilivät.

Ainiin, en olekaan vielä muistanut esitellä vauvaa. Nimittäin vauvalla on ollut nimi jo jonkin aikaa, se kerrottiin minulle kaksi päivää syntymän jälkeen. Se on Sacha. Joten talossa on nyt kaksi poikaa, Rowan ja Sacha. Itse asiassa kolme, sillä koira Elijah on myös Jillin ja Adrianin vauva, ja täten se isoin isoveli. Juutalaiseen uskontoon kuuluu, että lapselle annetaan myös hepreankieliset nimet. Niillä ei käytännössä tee ikinä mitään, niitä tarvitaan ainoastaan konfirmaation ja naimisiinmenon yhteydessä. Kaikilla nimillä on joku merkitys, ja ne onnetaan kuolleiden sukulaisten mukaan. Elossa olevien mukaan ei voi nimetä. Mutta tosiaan, ne nimet on olemassa ainoastaan paperilla. Jill sanoi, ettei aina edes muista omaa hepreankielistä nimeään.

Toinen tärkeä osa juhlaa ja uskontoa ovat bagelit. Kuulin bageleista ensimmäistä kertaa varmaan vasta kun katsoin telkkarista teininä O.C:tä. Bagel ja cream cheese (eli suomeksi kai tuorejuustolevite) ovat yhteenkuuluva pari ja tärkeä osa elämää. Ja miten hyviä ne onkaan!! Että opinpa sitten syömään niitäkin tällä reissulla.

Minun on pitänyt kirjoittaa asiasta jo tovi, mutta se on aina unohtunut. Minusta on nimittäin tehty täällä muotokuva. Jill on tosiaan ammatiltaan valokuvaaja/tuottaja/taiteilija, joten tässä lähistöllä on yksi galleria, jonka parissa hän työskenteli ennen Sachan syntymää. Galleriassa kävi myös New Yorkista yksi Jillin kaveri, joka piirtää. Hän sitten piirsi ihmisiä, jotka kävi tässä galleriassa ja Jill ohjasi minutkin sinne yksi päivä. Samalla kun hän piirsi niin hän haastatteli ja kysyi sinusta erilaisia juttuja. Hahmottelu tapahtui A4-kokoiselle paperille, mutta myöhemmin hän sitten valitsi muutamia piirroksia, joista teki isommat taulut. Minun kuva oli yksi niistä. Gallerian sisältö puretaan pian ja tilalle tulee jotain muuta, ja minä kuulema saan piirrustuksen itselleni. Olen nähnyt sen kerran kun kävelin gallerian ohi ja katsoin ikkunasta sisään. Oli vähän hankala tajuta, että tuo olen nyt sitten minä. EI sillä, piirrustus oli hyvä mutta muuten vaan ei mennyt kalloon että minusta on piirretty muotokuva. Aika jännä tunne!

Täällä on ollut vähän viileämpää viime päivät, ainakin paikallisella mittakaavalla. Varsinkin illalla osaa olla vilpoista. Joka paikassahan kuulutetaan jo että on syksy. Koulut on alkaneet jo pari viikkoa sitten. Syyskuu on puolessa välissä. Ihmiset alkaa jo puhua Halloweenistä. No, kaikki on hyvin niin kauan kun ei sada. Jota ei kyllä pitäisi tapahtua. Joku sanoi kerran, että täällä talvi on sitä, että tammikuussa sataa kaksi viikkoa putkeen ja sitten sää pala yhtä aurinkoiseksi kun se on aina muulloinkin.

Olen saamassa musiikki-vaihdettani käyntiin. Tiistaina olin katsomassa Hollywoodissa yhtä bändiä, joka konsertoi ilmaiseksi eräällä parkkipaikalla uuden levyn julkistamista juhliakseen. Katsoin seuraavana päivänä televisiosta, kun sama bändi esiintyi erään talk show'n lopuksi ja mietin, miten eriltä voikaan musiikki kuulostaa oikeasti livenä ja telkkari-livenä. Sunnuntaina Venice beachillä oli Venicestock, eli siellä oli pieni lava jossa sitten esiintyi kaikkia pieniä paikallisia bändejä. Hengailin yhden itävaltalaisen kaverini Julian kanssa siellä, kahvia juoden, auringossa paistatellen ja musiikkia kuunnellen. Se oli tosi kivaa! Viikon päästä sunnuntaina olen menossa Los Angelesin ulkopuolelle yksille festareille parin muun au pairin kanssa, siellä koko päivän esiintyy minusta hyviä isoja bändejä. Isoja ja pieniä, oikeastaan. Olen niin innoissani!

Nyt pitää jo alkaa valmistautua Rowanin päiväunilta heräämiseen. Me ollaan koko porukka tämä ja edellinen viikko kotona, joten meillä ei sinäänsä ole mitään isompaa ohjelmaa. Ensi viikon maanantain Adrian palaa töihinsä ja sitten alkaa ihan ihan oikea arki. Siihen asti meillä on joka ilta kotona tosi hyvä päivällinen kun kokki on kotona!