It's been a hard day's night..

Täällä on todellakin paiskittu töitä. Vaippaikäisen perässä juokseminen yhdeksän tuntia putkeen on todellakin työtä, varsinkin sellaisina päivinä kuin tämä päivä että kaveri ei nuku päikkäreitä. Paristo meinasi loppua sekä minulta että Ro-ro'lta. Oltiin aamulle puistossa, sitten edessä oli eräänlainen lääkärintarkastus, joka tarkoitti myös kahta pistosta ja verinäytteen ottoa. Poika kesti kyllä ihmeen urheasti, vähän se itkeskeli piikkien kohdalla mutta siitä ei tullut mitään karjumista niinkuin olin etukäteen pelännyt. Kaveri on kyllä ihmeen vankkaa tekoa, että ei se kovin kaatumisia yms itke, mutta sitten taas se on melkoinen tunteellinen herkkis. Kerrankin kun vahingossa erehdyin sitä haisuliksi kutsumaan niin seurasi hirveä "no no no" huutoitku, että nyt loukkasit tunteitani. On muuten melko hauskaa, kun Rowanilla on huoneessaan pienen pieni lasten piano. Siinä se saattaa itsekseen istua musisoimassa, soittaa (siis ei hakkaa vaan oikeasti näppäilee) tosiaan pianoa ja laulaa päälle. Ollaan Jillin kanssa sitä mieltä, että vaippahousussa on kyllä muusikon vikaa. Tosiaan Rowan kuulee kotonaan aika paljon erilaista oikeaa musiikkia ja sen vaatekaapista löytyy erilaisia bändipaitoja. Jill on puhunut, että kun Sacha on vähän isompi niin olis mukava koko perheen voimin mennä käymään vaikka jossain konsertissa. Minähän olen sanonut jo aikaisemminkin, että tämä perhe on mulle ihan täydellinen match.

Koin tuossa eilen jotain melko jännää ja yllättävän hauskaa. Kaikkihan tietää ne semmoset vanhanaikaiset nelipyöräiset rullaluistimet, joita näkee aina jenkkileffoissa. No, meidän au pair-tapaaminen oli semmoisella skate rinkillä, eli siis luistinradalla, jossa tosiaan pyörittiin ympäri salia ne rullaluistimet jalassa. Ensimmäinen reaktioni rulalluistimet jalkaan saatuani oli, että nyt pelottaa, en varmana nouse tästä penkistä ylös ja kuulutin asiasta kyllä kaikille. No, sitten kun minuutti tämän jälkeen rohkaistuin niin tajusin että eihän tämä olekaan niin paha. Laskeuduttiin ramppia pitkin alas taisteluareenalle kaiteista kiinnipitäen kuin neljävuotiaat ekaa kertaa laskettelukeskuksen naruhississä, ja ensimmäiset kerrat rataa ympäri meni melko hitaasti ja kieli keskellä suuta. Siitä sen idean sitten kuitenkin sai ja pian tajusi, että hei tämähän on tosi hauskaa. Sitten piti päästä vaan nopeampaa ja nopeampaa. Jalkoihinkaan ei käynyt niin paljon kuin odotin. Kaaduin vasta loppuajasta väsymystäni, kun olin jo valmis luopumaan rulliksista ja suuntaamaan kohti seuraavaa sunnuntaipäivän ohjelmaa. Radalla kuitenkin hengattiin siinä melkein kaksi tuntia.

Tosiaan, minulla oli täällä kaksi kaveria, joiden kanssa tein melkein kaiken ja nyt on jäljellä enää toinen. Ruotsalainen kaverini palasi kotimaahansa kun rematchissä löytynyt perhe ei sitten päättänytkään ottaa au pairia. Kaverin Los Angelesin perheestä kuulin jälkeenpäin muilta, täällä pidempään olleilta au paireilta juttuja, että Jo'n perhe todellakin oli seko. Että aikaisemmillakin au paireilla oli paljon ongelmia, mutta Johanna oli kai ainoa, joka loppujen lopulta uskalsi sanoa asiasta jotain (minun ja Julian kannustuksella). Nyt toivotaan, että kaveri saadaan jotenkin takaisin tänne, vaikka lomalle jos ei muuten. Olen kuitenkin iloinen, että toinen näistä hyvistä kavereistani on vielä täällä. Ollaan melkoisia livemusiikkihiiriä molemmat, nytkin viikonlopun aikana käytiin erikseen perjantaina konsertissa ja sunnuntaina oltiin (ilmaisilla) musiikkifestareilla. Ja mukavaa oli! Ainakin musiikki oli hyvää, joka paikassa. Tämän takia Los Angeles on ihana, kun täällä on aina jotain menossa jos vaan ottaa asioista selvää.

En muista, olenko kertonut Halloweenista vielä mitään. Tosiaan, tuossa kahden viikon päästä suunnilleen on tämä jenkkijuhlien aatelinen alkamassa. Että sehän on tosiaan valtava celebration täällä. Tässäkin meidän kadulla on vaikka miten monessa talossa paljon Halloween-koristeita pihalla, kuten kurpitsoja, luurankoja, muovisia hautakiviä, valoja.. Suomalaiset pyörittelis päätä. Joka puolella kaupunkia on isoja Halloween-kauppoja, joten kostyymejä ja koristeitä kyllä löytyy vaikka millä mitoin. Minunkin on tarkoitus jotenkin pukeutua, mutta ajattelin kyllä pysyä ihan suht normeissa, että korkeintaan mustaa vaatetta ja ehkä valkoista kasvomaalia tai jotain tämmöistä. Tarkoitus kai on mennä katsomaan jotain isoa Halloween-kulkuetta West Hollywoodiin, jossa yksi iso katu kai suljetaan kokonaan juhlintaa varten. Päivää aikaisemmin perheelläni on tarkoitus mennä Hollywood Forever-hautausmaalle, jossa vietetään meksikoilaisten isoa juhlaa, kuolleiden muistopäivää. Muistan meksikolaisen kaverini kertoneen tästä, ja koska kaupungin väestöstä täällä on puolet tuosta somprerojen maasta niin käy järkeen, että täälläkin sitä juhlitaan. Ideana on, että mennään hautausmaalle piknikille, tuodaan kynttilöitä ja sitä rataa. Mutta palatakseni Halloweeniin, meidän Rowanillekin kuulema pitäisi keksiä puku. 2,5-vuotiashan ei itse vielä ymmärrä koko juhlasta mitään, että jos siltä kysyy mikä se haluaa olla niin vastaus on toinen sen perussanoista, eli "garbage truck" (roska-auto) tai "fire truck" (paloauto). Että siinä sitä sitten ollaan lähtöruudussa. Rowan tosiaan menee trick or treat'taamaan tässä meidän kotikadulla. Luojan kiitos mulla ei tarvitse osallistua koko hommaan mitenkään, minusta moinen ovelta ovelle kiertäminen on tylsää.. varsinkin jos pitäisi olla kotiovi-mikkona jakamassa niitä hemmetin karkkeja. Että taidan katsoa vain sivusta koko hommaa, onhan se toisaalta ihan jännä nähdä.

Posion kotisivujen webbikamera jo näytti kotipitäjässä olleen lunta maassa!!!!! Voi kun olisin paikan päällä. En paljon muusta haaveilekaan kun mäkeen pääsystä, mikä ei kylläkään Kaliforniassa ole mahdotonta. Olen monelta taholta kuullut täällä olevista paikoista, jotka on peräti yksiä Amerikan parhaita. Ei ne tietenkään tässä Los Angelesissa ole, mutta kun parisen tuntia ajaa tuonne sisämaahan päin niin ilmasto muuttuu. Semmoista sen on täällä Amerikassa, täältä löytyy kaikkea. Meidän on tarkoitus ihan noin perheenkin kanssa lähteä lautailemaan joskus talvella, teen kyllä parhaani lähdön toteuttamiseksi.

Tämmöisiä ihmeitä tällä kertaa. Tähän ala-asteen aikainen opettajani lisäisi, että "loput keittokirjasta". Hassua, miten mieleen jää tuommoisia pikku juttuja kymmenen vuoden takaa. Joka tapauksessa, loput sitten seuraavista kirjoituksista.

Sataa sataa ropisee..

Hyvää vesisateista huomenta. Aivan oikein, vettä ropisee ja joka puolella on kylmää ja märkää. Nyt on kolmas peräkkäinen vesisadepäivä. Mitään kaatosateita täällä ei kyllä ole, mutta kaiken järjen mukaan ei pitäisi sataa ollenkaan! Kaliforniassa pitäisi sataa vain kahtena viikkona vuodesta, ja nekin talviaikaan. Muutoin on kuivaa ja nurmikoiden vedensaannista vastaa meksikolaiset puutarhurit. Ei poikkeuksia.

Uskomatonta, olen ollut maassa kaksi kuukautta ja nyt jo joudun sanomaan ekat heipat. Yksi ruotsalainen hyvä au pair-kaveri nimittäin joutuu lähtemään. Sen perhe osoittautui todelliseksi mismatch'iksi, eli perhe ja au pair eivät sopineet yhteen. Raukka säikähti ja kerkesi varata ja kotiinpaluulennonkin, ennenkun minä ja toinen kaverini saatiin vakuutettua se yrittämään uudelleen. No, syntyi pattitilanne. Cultural caren, eli ohjelmamme, on löydettävä perhe torstaihin mennessä tai se on paluulento Sverigeen edessä. Ja torstai on huominen. Ei vieläkään tiedetä, miten käy. Mutta Kaliforniasta ja Los Angelesista tulee kaverille lähtö joka tapauksessa. Se on tosi harmi juttu, sillä olin hyvinkin ystävystynyt jo Johannan kanssa. Kaikki muut ruotsalaiset au pairit täällä on semmosia blondeja bimboja, jotka ei välitä muusta kun bailauksesta ja huulikiillosta, mutta Johanna on oikeasti järkevä ja mukava. Se vaan hätiköi tuon paluulennon oston suhteen, ja tästä syytän sitä, että se on vielä 19-vuotias, melko ujo ja ensimmäistä kertaa poissa kotoaan ja kotimaastaan. Tiedän että tuo kuulostaa tyhmältä minun sanomana, mutta kyllä ne pari vuotta kasvun kannalta vaikuttaa. Joka tapauksessa, tänään nähdään viimeisen kerran.

Viikonloppuna oli aivan painajaismainen liikenne. Teitä oli suljettuna ja oli ihan kamalat ruuhkat. Meidän oli tarkoitus näiden kahden hyvän kaverini kanssa mennä uusiin paikkoihin ja meillä oli kerrankin hyvät suunnitelmat, niin sitten ne kaikki peruuntui. Päädyttiin sitten loppujen lopuksi hengailemaan suosikkikaupunginosaani, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Ne uudet paikat ois kyllä olleet kivat, varsinkin kun tämä oli toisen kaverini viimeinen viikonloppu Losissa. Liikenteestä muuten, Kalifornia on maailman huonoimpien kuskien kotiseutu! Täällä on ihan kamala liikenne ja ihmisillä ei ole välistä mitään tietoa liikennesäännöistä. Tai vilkuista. Tai jarruista. Täällä on myös se jännä, että ellei ole erikseen kieltävää liikennemerkkiä, niin liikennevaloissa punaisilla saa kääntyä oikealle. Samoten parkkeeraaminen osaa olla painajainen. Joten toisinaan olen hyvin iloinen, ettei tarvi ajaa täällä. Toisaalta taas, autottomuus vaikeuttaa eloa aika paljon. Ja minähän tosiaan olen ainoa, joka kävelee täällä yhtään minnekään.

Tälle viikolle on yksi konsertti tiedossa perjantaina ja sunnuntaina on pakollinen au pair-tapaaminen. Niitä on siis kerran kuukaudessa, ja tämä on ensimmäinen oikea tapaamiseni. Työrutiinini on nyt jo kolmatta viikkoa samanlainen, eli työskentelen maanantaista perjantaihin yhdeksästä kuuteen.

Nyt loppuu kyllä juttu kesken, joten alan valmistautua alkavaa työpäivään. Kalifornia kuittaa!

Kalifornia sulaa!

Ystävät, olen juuri läpielänyt elämäni kuumimmat päivät ikinä. Eilen sunnuntaina olin Los Angelesin ulkopuolella yksillä festareilla (nimeltä Epicenter jos joku haluaa googlettaa) ja voin kertoa että siellä ei paljoa naurattanut. Paikalle saavuttiin päivällä yhden aikaan ja pyörittiin tuskissa ilta kuuteen asti kun aurinko alkoi laskea ja alkoi "viiletä". Lavalla oleva bändi kuulutti että kaverit, on enää 106 fahrenheit-astetta, kyllä tämä tästä, ei anneta auringon lannistaa. Satakuusi astetta vastaa 41 celciusastetta. Vieläkö on joku joka ei tajua mikä pätsi siellä oli!! Noin muutoin koko festari oli aivan loistava, tai siis se sunnuntaipäivä. Lauantaina siellä esiintyi jotain Eminemiä ja vastaavaa, mikä ei paljon kiinnosta. Mutta tosiaan sunnuntaina tykkäsin melkein kaikista bändiestä joita kuultiin, mutta kohokohtani oli viimeiseksi esiintynyt bändi, joka on ollut suosikkibändini 11 vuotiaasta asti. Festarialue ei onneksi ollut tukossa porukasta koko ajan, mutta juuri ennen viimeistä keikkaa kuulutettiin, että teitä on muuten nyt 25 000 siellä katsomassa. Ja meillä oli vielä suht hyvät paikat koko päivän ajan. Kuulin muuten poislähtiessä tapahtuman porteilla takaantani ruotsia... purin huulta miettien että ei oo todellista. Eivät varmaan huomanneet minun repussa loistavaa Suomenlippua.

Myös tänään on ollut niin lämmintä että ei ole pystynyt tekemään mitään kovin järkevää, vaikkakin minä ja Rowan uhmattiin aurinkoa ja mentiin leikkikentälle. Ei ollut kovin hyvä idea, siellä ei ollut varjoa paljon ollenkaan ja kaikki leikkikentän jutut oli tulikuumia. Uskomattomia hellelukemia syyskuussa, juuri kun kuulutettiin että noniin se on nyt syksy. Kaiken tiedon lähteessä, eli Facebookissa, kaikki kaverit täällä on valitellut että uskomattoman kuuma, lämpötilat on neljääkymppiä celciusta. Luin vasta netistä, että lämpötilaennätyksetkin on kerinny mennä rikki. Että ihan lämpimästi täällä tuo syksy etenee!

Kävipä muuten jännä juttu tuossa yks ilta kun kävin vakituisessa kahvipaikassamme Venice bulevardilla. Siellä oli tiskin takana joku mulle ihan tuntematon jeppe. No ei mitään normaalista poikkeavaa siihen hetkeen asti, kun aloin maksaa pankkikortilla kahviani. Se höyläsi minun kortin ja antoi sen takaisin, ja sanoi että "joo tuossa ole hyvä, oletko muuten Suomesta?", siis englanniksi kylläkin. Aivotoiminta pysähtyi hetkeksi kun yritin miettiä että mistä hitosta se saattoi sen arvata, minulla kun ei ollut mitään kotimaahan viittaavaa tällä kertaa esillä. No kysyin sitten tietenkin että no mistäs ihmeestä sinä sen keksit, ja se siihen sitten että joo, sinun sukunimestä. Että kun hällä on yksi kaveri Suomesta ja sen sukunimi on samanlainen kun tuo meikäläisen, niin hän sitten vaan päätteli. Kysyin sitten tietenkin sitä nimeä, en nyt enää muista sitä, mutta siinä oli tosiaan samanlainen loppu, eli se oli joku -la. Aika hyvin osasi kaveri laskea yksi plus yksi, ei monet päättelisi samoin. Kerroin Jillille ja se sanoi, että jos hältä kysyttäis niin minun sukunimestä saisi leivottua monta eri kansallisuutta. Jos siis ei tunne Suomea ja tiedä, että totta kai tuo on suomalainen nimi. Pankkikorteista muuten sellainen nopea maininta, että täällä ei läheskään aina tarvitse pankkikortilla maksaessa mitenkään konfirmoida. Meinaan siis sitä, että monissa paikoissa ei tarvitse näppäillä mitään tunnuslukuja tai allekirjoittaa kuittia, riittää kun sen kortin antaa höylättäväksi ja sitten sen saa jo takaisin ja that's it. Outoa, huomioonottaen miten ylivarovaisia Jenkeissä muuten ollaan.

Samassa kahvilassa tapahtui pari viikkoa sitten sellainen "vain Los Angelesissa"-hetki. Olin liikenteessä Rowanin kanssa, mutta nappula nukkui rattaissaan päikkäreitään enkä raskinut herättää, vaan otin jääteen ja menin kahvilan takapihan eräänlaiselle terassille istuskelemaan. Siellä istui joku mies ja nainen, muuten oli hiljaista. Kun poika nukkui niin pakostakin kuulin sitten mitä ne muut ihmiset siellä puhui. Ei aikaakaan kun tajusin että herrajumala, tuohan on psykiatri ja potilaansa pitämässä istuntoa! Tuossa vaan, kahvilassa keskellä kaikkea, ihan kuin ei mitään. Vaikka en alkanut erityisemmin kuuntelemaan heidän juttujaan, niin pakostakin kuulin, että potilas sairastaa masennusta, jonka hänelle on aiheuttanut mikä muukaan kuin Hollywood ja kuuluisuus. Ensimmäinen ajatus tämän tajuttuani oli, että no onko tuossa nyt joku julkkis. Ei ollut, vilkaisin nopeasti lähtiessäni potilasta päin. Mutta taisin kyllä huokaista itsekseni että voi hyvänen aika.

Meidän kaupunginosa on muuten nimeltään Culver City. Tai no paremminkin ollaan sen reunalaitamilla. Meidän postinumero (amerikaksi zip code) on Mar Vistan kaupunginosan, mutta vissiin sitten kuitenkin me kuulutaan Culver Cityyn. Esim. jäteastioissa ja kadunnimikyltissä lukee Culver City. Itse Culver Cityn keskustaan eksyin vasta kuukausi sitten, kun menin keskellä sitä sijaitsevaan Starbucksiin, joka sattumoisin on myös lähin Tähtitaalani. Ja sinnekin oli melkein kymmenen minuutin bussimatka. Kun saavuin Cityn keskustaan, oli jo pimeä. Ja miten hurmaava näky minua odottikaan! Puissa tuikki valot, joka paikasta kuului pehmeää livemusiikkia, sinä iltana lähinnä jazzia. Ihmisiä siellä täällä, monet selvästi ulkona illallisella. Voi sitä tunnelmaa! Mieleen tuli ne illat kun pienempänä lomailtiin äitin ja milloin kenenkin kanssa Kreikassa ja mentiin illalla jonnekin ulos syömään. Olisi haluttanut jäädä siihen sykkeeseen. Sen sijaan menin Starbucksiin hakemaan kahvia ja istuin ulos tietokoneineni. Se ilta oli lämmin, koska päivällä oli ollut niin tajuttoman kuuma. Hihat tarvi, mutta muutoin ei palellut. Otin kylläkin kaiken varalta astetta isomman kahvin kun normaalisti.

Olin myös viime perjantaina uudelleen Culver Cityn keskustassa, meillä oli kaverini Jo'n kanssa vapaailta eikä mitään tekemistä, niin päädyttiin sitten vaan oleskelemaan Culver Cityyn. Itse asiassa käytiin hakemassa In-N-Outista hampurilaiset ja mentiin pääkadun varrelle penkeille (kylläkin keskelle puskaa) syömään ne. Nyt kai on kerrottava, mikä In-N-Out on. Eli se tosiaan on fast food mallinen hampurilaispaikka, mutta ne panostaa siellä hampurilaisten laatuun. Käyttävät vain kalifornialaisia aineksia ja ei mitä tahansa, ja sen kyllä näkee kun katsoo hampurilaista. Niiden menukin on todella lyhyt, siinä ei ole montaa erilaista purilaista. Tosiaan, maistuu paremmalta kuin mäkkäri ja kaikki tuntuu rakastavan tätä ketjua. Sitä ei taida olla Kalifornian ulkopuolella ollenkaan. Eniweis, takaisin perjantaihin. Jälkkäriksi ostettiin milkshaket ja käveltiin ja istuttiin siellä täällä myöhälle yöhön asti.

Joko muuten kerroin, että meidän auto vaihdettiin? Tai siis uusi auto on jo ostettu, mutta vanhaa ei ole vielä myyty pois. Myydään kylläkin pian. Se meidän uusi auto on semmoinen Toyota Highlander, kivannäköinen musta. Vaikka se on tilava ja korkea, niin se ei silti ole semmonen pelottava SUV-monsteri. Vaikka en autoista mitään ymmärrä ja vielä vähemmän välitän, niin tämä meidän uusi auto on kyllä kiva. Tilaa on kyllä ehkä vähän liikaakin, totuin jo ahtaaseen entiseen autoomme. Ahdas kolmelle aikuiselle, kahdelle isolle lastenistuimelle ja koiralle.

Tässäpä kaikki tältä kertaa. Yritän keksiä kirjoittelemisen aihetta ensi kerralla nopeammin, huomasin että hurahti vissiin puoli kuukautta ennenkun päivittelin kuulumisiani.. No, voikaa hyvin siellä kotomaassa ja olkaa kerrankin onnellisia, että siellä kylmä. Kuten Adrian sanoi tänä aamuna, "you nordic types just can't take the heat." (eli ei tämä helle ole teille pohjoismaalaisille.)

Mazel tov! Touchdown!

Minulla oli melko mielenkiintoinen viikonloppu. Viikko on muutenkin ollut jännä, ihana kun ollaan nyt koko perhe kotona. Tosiaan äiti ja vauva ja isä kotiutuivat maanantain sairaalasta. Minä olin hommannut kaikille lahjat, olin koristellut olkkarin ja vanhemmat haki kotimatkalla cupcakes-leivoksia. Rowan sai isoveljeksi tulonsa kunniaksi lahjaksi ison roska-auto-lelun joka on ollut melko kovassa käytössä viime ajat. Vauva on niin kiltti ja pieni ja herttainen. Tässä vaiheessa se vielä nukkuu tosi paljon niin se on lisäksi myös melko hiljainen. Autan vauvanhoidossa niin paljon kun voin, tykkään pitää sitä sylissä ja ruokkia sitä tuttipullosta.

Niin siitä viikonlopusta. Lauantain jännittävin homma varmaan näin ulkomaalaisena oli päästä seuraamaan amerikkalaista jalkapalloa. Itse asiassa se oli college jalkapalloa, nimittäin USC (University of Southern California) Trojans pelasi Virginian joukkuetta vastaan. Voi sitä punakeltaista merta, joka pelistadionilla raivosi. Ihmistä oli varmasti yhtä paljon kun viime talvena lunta, ja ihan kaikenikäisiä. Olikin jännä seurata, miten koko perheen laji tämä kannustaminen on, ja miten innokkaasti siinä ollaan mukana. Kaikilla oli päällään USC Trojans-vaatetta. Minusta kylläkin tuntui, että osa porukasta tuli vain paikalle syömään, sillä istumapaikoille kannettiin monessa erässä ruokaa.

En usko, että kovinkaan moni Suomessa ymmärtää amerikkalaista jalkapalloa. Se ei ole mitenkään verrattavissa oikeaan jalkapalloon, eihän sitä palloakaan edes potkita. Jenkkifutis on varmaan maailman hitain laji! Nimittäin koko peli tapahtuu pienissä, noin kymmenen sekunnin erissä. Asettaudutaan tietyille paikoille, "pelataan" joku tilanne joka tosiaan kestää jokusen sekunnin, sitten kello pysäytetään taas. Ja fanfaareja ja muuta soittokuntamusiikkia tulee joka välissä. Joka välissä ja välillä pitkäänkin. Lisäksi kuulutetaan ja screeneiltä näytetään mainoksia, väliaikakilpailuja ja muuta tyhjänpäiväistä. Hermothan siinä meinasi mennä kun peli ei etene oikein ollenkaan. Koitos alkoi illalla kello seitsemän, ja yhdentoista jälkeen peli loppui 17-14 troijalaisten voittoon. Älkää kysykö, miten pisteet lasketaan, en todellakaan tiedä. Täytyy myöntää, että välillä pelistä ymmärsi ja välillä oli jännittäviä tilanteita, mutta ne oli melko vähissä. Sen sijaan jännä oli, miten kotijoukkueen teeman mukainen koko ottelu oli. Ennen peliä ja väliajalla areenalla juoksi troijalaisia sotilaita, joku sotapäällikkö joka ratsasti valkoisella hevosella, ja fanfaarit kuulosti muinaishistorialta.

Kisapäivä muuten oli 9/11. Matkalla stadionille mietittiin, että miksi joka paikassa on Amerikan lippuja puolitangossa. Sitten joku äkkäsi että no nythän on 9/11! Ajatella, terrori-iskusta on jo yhdeksän vuotta. Siis yhdeksän! Ennen pelin alkua muuten vietettiin arviolta 10 sekunnin hiljainen hetki muistopäivän kunniaksi. Ja annettiin aplodit maailmalla oleville amerikkalaisille sotilaille.

Sunnuntaina oli sitten perheemme uuden vauvan suuri päivä. Jos joku ei vielä tiedä niin perheeni on juutalainen. Tässä uskonnossa noin 8 päivän jälkeen poikavauvan syntymästä on tapana pitää bris-niminen juhla, joka vähän niinkuin vastaa meidän kastajaisia. Paitsi sunnuntaina ei kastettu ketään, vaan annettiin nimi ja, naps naps, ympärileikattiin. Juhlat pidettiin meillä kotona, meille tuli semmoinen kolmisenkymmentä vierasta, sukulaisia ja ystäviä. Itse juhlan (joka kesti 5-10 minuuttia) aikana minä olin pihalla lasten kanssa, ja tulin sisään vasta kun Rowan haluttiin mukaan viimeiseksi puoleksi minuutiksi. Olo oli kuin viisivuotiaalla kun tulin pojan kanssa huoneeseen. En siis nähnyt itse, öhöm, leikkausta tai muuta, vaan siinä vaiheessa huoneessa kiersi maalaisleipä, josta piti repaista pala. Tosin en sitäkään ymmärtänyt, ennenkuin kysyin vieressäni olevilta ihmisiltä että mitä minä tällä leivällä teen. Ne viimeiset 30 sekuntia mitkä juhlasta näin.. tunnelma oli jotenkin paljon iloisempi kuin luterilaisessa kastajaistilaisuudessa. Ja kaikki tapahtui jotenkin nopeampaa, ei ollut mitään hiljaisia hetkiä. En oikein osaa kuvailla tapahtumaa mitenkään, koska olin niin hämmästynyt etten edes muista kunnolla mitään. Miehillä oli takaraivolla ne pienet lakit. Muistan jossain välissä kuulleeni hepreaa, laulua ja mazel tovia. Ja Adriania käteltiin ja kaikki hymyilivät.

Ainiin, en olekaan vielä muistanut esitellä vauvaa. Nimittäin vauvalla on ollut nimi jo jonkin aikaa, se kerrottiin minulle kaksi päivää syntymän jälkeen. Se on Sacha. Joten talossa on nyt kaksi poikaa, Rowan ja Sacha. Itse asiassa kolme, sillä koira Elijah on myös Jillin ja Adrianin vauva, ja täten se isoin isoveli. Juutalaiseen uskontoon kuuluu, että lapselle annetaan myös hepreankieliset nimet. Niillä ei käytännössä tee ikinä mitään, niitä tarvitaan ainoastaan konfirmaation ja naimisiinmenon yhteydessä. Kaikilla nimillä on joku merkitys, ja ne onnetaan kuolleiden sukulaisten mukaan. Elossa olevien mukaan ei voi nimetä. Mutta tosiaan, ne nimet on olemassa ainoastaan paperilla. Jill sanoi, ettei aina edes muista omaa hepreankielistä nimeään.

Toinen tärkeä osa juhlaa ja uskontoa ovat bagelit. Kuulin bageleista ensimmäistä kertaa varmaan vasta kun katsoin telkkarista teininä O.C:tä. Bagel ja cream cheese (eli suomeksi kai tuorejuustolevite) ovat yhteenkuuluva pari ja tärkeä osa elämää. Ja miten hyviä ne onkaan!! Että opinpa sitten syömään niitäkin tällä reissulla.

Minun on pitänyt kirjoittaa asiasta jo tovi, mutta se on aina unohtunut. Minusta on nimittäin tehty täällä muotokuva. Jill on tosiaan ammatiltaan valokuvaaja/tuottaja/taiteilija, joten tässä lähistöllä on yksi galleria, jonka parissa hän työskenteli ennen Sachan syntymää. Galleriassa kävi myös New Yorkista yksi Jillin kaveri, joka piirtää. Hän sitten piirsi ihmisiä, jotka kävi tässä galleriassa ja Jill ohjasi minutkin sinne yksi päivä. Samalla kun hän piirsi niin hän haastatteli ja kysyi sinusta erilaisia juttuja. Hahmottelu tapahtui A4-kokoiselle paperille, mutta myöhemmin hän sitten valitsi muutamia piirroksia, joista teki isommat taulut. Minun kuva oli yksi niistä. Gallerian sisältö puretaan pian ja tilalle tulee jotain muuta, ja minä kuulema saan piirrustuksen itselleni. Olen nähnyt sen kerran kun kävelin gallerian ohi ja katsoin ikkunasta sisään. Oli vähän hankala tajuta, että tuo olen nyt sitten minä. EI sillä, piirrustus oli hyvä mutta muuten vaan ei mennyt kalloon että minusta on piirretty muotokuva. Aika jännä tunne!

Täällä on ollut vähän viileämpää viime päivät, ainakin paikallisella mittakaavalla. Varsinkin illalla osaa olla vilpoista. Joka paikassahan kuulutetaan jo että on syksy. Koulut on alkaneet jo pari viikkoa sitten. Syyskuu on puolessa välissä. Ihmiset alkaa jo puhua Halloweenistä. No, kaikki on hyvin niin kauan kun ei sada. Jota ei kyllä pitäisi tapahtua. Joku sanoi kerran, että täällä talvi on sitä, että tammikuussa sataa kaksi viikkoa putkeen ja sitten sää pala yhtä aurinkoiseksi kun se on aina muulloinkin.

Olen saamassa musiikki-vaihdettani käyntiin. Tiistaina olin katsomassa Hollywoodissa yhtä bändiä, joka konsertoi ilmaiseksi eräällä parkkipaikalla uuden levyn julkistamista juhliakseen. Katsoin seuraavana päivänä televisiosta, kun sama bändi esiintyi erään talk show'n lopuksi ja mietin, miten eriltä voikaan musiikki kuulostaa oikeasti livenä ja telkkari-livenä. Sunnuntaina Venice beachillä oli Venicestock, eli siellä oli pieni lava jossa sitten esiintyi kaikkia pieniä paikallisia bändejä. Hengailin yhden itävaltalaisen kaverini Julian kanssa siellä, kahvia juoden, auringossa paistatellen ja musiikkia kuunnellen. Se oli tosi kivaa! Viikon päästä sunnuntaina olen menossa Los Angelesin ulkopuolelle yksille festareille parin muun au pairin kanssa, siellä koko päivän esiintyy minusta hyviä isoja bändejä. Isoja ja pieniä, oikeastaan. Olen niin innoissani!

Nyt pitää jo alkaa valmistautua Rowanin päiväunilta heräämiseen. Me ollaan koko porukka tämä ja edellinen viikko kotona, joten meillä ei sinäänsä ole mitään isompaa ohjelmaa. Ensi viikon maanantain Adrian palaa töihinsä ja sitten alkaa ihan ihan oikea arki. Siihen asti meillä on joka ilta kotona tosi hyvä päivällinen kun kokki on kotona!

"It's a boy!"

Olin keittiössämme lämmittämässä lasagnen palasta kun kuulin toisesta olohuoneestamme isoisän huutavan nuo sanat kun Adrian soitti sairaalasta. Minä ja kaikki muut (no paitsi Adrian) oltiin varmoja, että tyttö sieltä tulee. Minä olen pojasta enemmän kuin innoissani.

Tieto vauvan tulosta tuli torstaina, eli syyskuun ensimmäisenä, Venice beachilla. Olin siellä Rowanin kanssa leikkimässä rannalla kun Jill soittaa lääkärintarkastuksensa jälkeen, että vauva muuten tulee huomenna. Se pitää keisarinleikata, se ei jostain syystä saa tarpeeksi ravintoa mahassa, mutta on muuten kunnossa.

Olin syyskuun toisena päivänä siinä ennen kello kuutta taas Venice beachin liepeillä, tällä kertaa yksinäni. Iltapäivän oli ollut hirveän pilvinen keli eikä mitenkään niin lämmin. Kävin hakemassa smoothien yhdestä jätskipaikasta rannan tyköä. Kun tulin sieltä ulos, pehmeä auringonpaiste tunki läpi siniharmaan taivaan. Yhtäkkiä, tuosta vain. Arvasin, että lapsi on varmasti nyt syntynyt. Ja niinhän siinä kävi, pojan syntymäajaksi on kirjattu 5.55pm.

Käytiin tänään koko perhe katsomassa vauvaa ja vanhempia UCLA:n sairaalassa, Santa Monicassa. Lapsi siis syntyi päälle viikkoa ennen laskettua aikaa, joten pienihän se on, mutta voi onneksi hyvin. Se tuli siis keisarinleikkauksella. Se on aivan vaalea, siis vaalea tukka ja kaikki. Silmät on vielä semmoiset siniset/tummanharmaat, väri ei ole kerinnyt muodostua mutta veikkaan että ruskeaksi se vaihtuu, koska vanhemmillaankin on. Pidin poikaa pitkät ajat sylissä, mitä nyt aluksi panikoin rikkovani sen. Maailman ihanimpia näkyjä on pitää päivän vanhaa lasta sylissä. Ja miten pehmeä se oli! Vein Jillille sairaalaan kehyksissä kuvan minusta ja Rowanista.

Koko perhe saadaan kotiin maanantaina iltapäivällä. Nimi saadaan varmaan tietoon jo huomenna. Maanantaina pidetään pienet tervetuloa, vauva/isovelijuhlat Rowanille. Syödään cupcakeseja ja minun olisi tarkoitus Rowanin kanssa koristella vähän olohuonetta. Suurin missioni on ilmapallojen puhallus, en ole sitä koskaan itse joutunut tekemään vaan aina olen saanut delegoitua jollekin toiselle, joten en edes tiedä osaanko puhaltaa ilmapalloja.

Palaan asiaan tarkemmin myöhemmin :) ja kerron miten ilmapallojen kanssa kävi!

Mafiaa ja ruotsalaisia lihapullia

Hyvää maanantai-iltaa läntisestä Los Angelesista. Työpäivä on takana, paistoin juuri lättyjä koko perheellemme ja syötiin se Ikean hillahillon kera. Minä tapani mukaan taas vähän, höm, polttelin niiden reunoja mutta joko isäntäperheeni valehteli tosi uskottavasti tai sitten ne oikeasti silti tykkäsi niistä. Kuulema parempia kun amerikkalaiset pannukakut, mutta minä kyllä tykkään myös niistä. Kaikkina muina viikonloppuna paitsi nyt menneellä meillä on ollut odottamassa banaanipannukakkuja kun olen herännyt. Mainitsin Adrianille (perheenisä) kerran, että haluaisin joskus banaanipannareita että jos haluat olla kiva niin niitä voisin tilata. On siitä lähen alkanu ilmestyä banana pancakeseja viikonloppuisin!

Meillä oli muuten vähän erilainen viikonloppu nyt. Isoisä San Diegosta oli käymässä, lähinnä katsomassa Rowania ja juoksemassa sen perässä joten minun ei tarvinnut. Käytiin lauantaina isoisän juuri saavuttua Ikeassa tukemassa ruotsalaisia, matkan tarkoituksena oli lähinnä käydä syömässä lihapullat ja katselemassa börjejen patjavalikoimaa Rowania varten. Nyt pikkukaveri nukkuu semmosessa pinnasängyssä eikä sitä meinata alkaa vielä kouluttaa oikeaan sänkyyn. Vauvan pitäisi syntyä kahden viikon päästä ja sitten alkaa semmoinen muutosten aika, että Rowanilla on jo muutenkin totuttelemista. Samoten potalle opettelun kanssa otetaan rennosti, kun on tosiaan nyt suurinpana myllerryksenä tämä uuden vauvan tulo ja siihen totuttelu. Mutta patja kuitenkin halutaan jo. Ihan senkin takia, että Rowanin huone on viilein talossa ja hostmomini Jill haluaa mennä torkkumaan sinne päiväunia. Ja saapa Ro-Ro (kuten lempinimi kuuluu) tutustua tulevaan patjaansa. Oli miten oli, Ikea-tarina loppui ilman patjaa, ja Rowanin väsyyneeseen itkuun, joten lähtö tuli suunniteltua aikaisemmin. Saatiin matka kohti kotia bongata rekkoja ja palmuja ja lentokoneita sen kanssa kahdestaan, että huuto loppuisi.

Lauantaina koin myös jotain muuta tosi jännää. Illalla lähdin hostparentsieni kanssa Hollywood Forever-hautuumaalle. Hostvanhemmistani mainittakoon, että ne ei käytännössä ole kuitenkaan mulle kuin vanhemmat vaan paremminkin kavereita joiden lasta hoidan, ja silti tunnen kuuluvani perheeseen ja olevani perheenjäsen. Mutta takaisin hautuumaalle, siellä oli sellainen elokuvanäytäntö, minkä järjesti Jillin kaverin veli, joten päästiin tapahtumaan VIPpinä. Ei siis tarvinnut maksaa sisäänpääsyä, auto saatiin parkkeerata lähelle ja saatiin valita paikat ennen muita. Meitä oli siellä muitakin perheen kavereita. Homma toimi siis niin, että elokuva heijastettiin semmoisella projektorilla yhden hautuumaan rakennuksen valkoiseen seinään. Sen edustalle, nurmikolle, sai sitten levittää oman alustansa ja pistää piknikin pystyyn. Ja kaikkein villeintä oli, että hautuumaalle sai tosiaan ajaa sisälle autolla! Villiä oli myös se, että siitä nurmikolta kun käänsi päätä vasemmalle niin silmiin osui HOLLYWOOD-kyltti ja oikealle puolella oli Paramountin isot leffastudiot. Ennen leffan alkua tosiaan syötiin eväitä ja siellä oli DJ soittamassa vanhaa musiikkia, porukkaa alkoi kerääntyä ympärille omine piknik-tarvikkeineen tooosi paljon. Hengailtiin semmoiset pari tuntia ennen kuin projektori pärähti käyntiin. Itse elokuva oli aivan loistava. Tästä tosin vakuutuin vasta, kun sen näin. Ennen elokuvan alkua tapahtuman järjestävä kapusi mikin varteen ja kertoi, että paikalla on erittäin special guest. Elokuva jonka siis näimme on nimeltään Goodfellas. Se kertoo italialaisen mafian toiminnasta New Yorkissa.. ja se on tosi tarina. Koko tarina perustuu yhden entisen mafian rattaan elämään. Ja minkälaiseen elämään! Kaveri kuiten selvitti tiensä ulos mafian kierteestä, mutta joutui viettämään vuosia todistajansuojeluohjelmassa, mutta nykyään jo rahastaa menneisyydellään. Oli miten oli, oli todella mielenkiintoista, sillä tyyppi (nimeltään Henry Hill) istui meidän edessä, välissä oli korkeintaan yksi porukka huopineen. Kun siis katsoin screenille päin niin näin ko. tyypin hartiat. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja tuijotin ensimmäiset puoli tuntia vuorotellen aina leffan päähenkilöä sekä esikuvaansa, miettien että "tuo ihminen on nähnyt kaikki nämä tapahtumat livenä. Tehnyt kaikki nuo asiat. Miltähän tuntuu nähdä oma elämä elokuvana, kun näkee kaikki tilanteet uudelta kantilta ja joku toinen esittää sinua itseä? Villiä. Kaveria jopa haastateltiin, kysyttiin että vieläkö hän pelkää mafian jahtaavan häntä. Vastaus oli että ei. Kotimatkalla Adrian hörähti autossa että no ei tietenkään, tuo on voittanut elämän pituudessa ne muut heput jo kauan aikaa sitten. Mikä on totta, kalavelkaiset ovat kuolleet joko mafian kynsissä tai vankilassa. Vielä tätäkin kirjoittaessani olen elokuvasta ja koko tilanteesta niin haltioissani, etten varmasti edes saa koko hommaa kuulostamaan yhtä mielenkiintoiselta kun se oikeasti oli. Elokuva oli kaiken lisäksi todella hyvin tehty. Ennen leffan alkua minua varoitettiin että tämä elokuva tulee muuttamaan käsitykseni elokuvista kokonaan, tai ainakin sen miten näen ja katson elokuvia tästä lähin. Ihan aiheellinen varoitus. Elokuva on suomeksi Mafiaveljet. Isä, katso se.

Eilen sunnuntaina pidettiin kotona barbequet. Sitä ennen näin ruotsalaista aupair-kaveriani Johannaa, käveltiin Venice beachilla ja hengattiin skeittipuiston tuntumassa. Johanna kutsuttiin itse asiassa meille myöskin syömään, meidän lisäksi paikalla oli totta kai tämä isoisä San Diegosta sekä perheeni entinen naapuri, noin minun ikäiseni tyttö, jonka Jillin on pitänyt minulle tutustuttaa jo tämän kokonaisen kuukauden kun täällä olen ollut. Ja tänään olen ollut muuten täällä tasan kuukauden!! Jeiii. Takaisin siihen tyttöön, se oli kyllä kiva, se osasi kertoa jotain just että mitä täällä kannattaa tehdä ja muuten. Jos minä nyt lukisin ulkopuolisena tätä omaa kirjoitustani, niin kuvittelisin tämän naapurin just semmoisena tyypillisenä amerikkalaisena vaaleahiuksisena naapurintyttönä jolla on kestohymy, valkoset hampaat ja joka on yliystävällinen, siis niin ystävällinen että melkein ärsyttää. Kun juuri tätä se tyttö ei ollut. Se oli semmonen rento, kylläkin tyylikäs ja vähän eksoottisen näköinen. En nyt muista mistä idästä sen jompikumpi vanhemmista on, mutta jostain idästä kuitenkin. Se on töissä jossain galleriassa joka on osittain tee-paikka, nimeltä Royal T. Jonkun näyttelijän tyttären synttärit on siellä kuulema kohta, ja se kertoi että on naurettavat vaatimukset koristeluissa ja muissa.. tervetuloa rikkaiden ihmisten ultimate kotikaupunkiin.

Meillä on muuten kotona kaasuhella. Eli että kun se laitetaan päälle niin pitää ensin käyttää sinisellä liekillä ja sitten vasta säätää se haluttu lämpö. Espanjassa meillä oli sama homma, mutta täällä toki laitteet on miljoona kertaa hienommat. En muista olenko jo kertonut, mutta samoin meillä on kahvipannu eikä kahvinkeitintä. Tosin kylläkin sellainen kahvipannu, jossa on kolme osaa. Alimpaan tulee vesi, seuraavaan kahvipurut ja kolmanteen eli ylimpään sitten ilmestyy se valmis kahvi itsessään. Sen käyttäminen vaati vähän totuttelua mutta nyt se menee jo. Samoin ei ole vedenkeitintä vaan oikea teepannu. Pakkasta ei ole (no ompa ylläri), ainoastaan pieni pakasteosio jääkaapin yläkerrassa. Mutta meilläpä on juustohöylä! Selitin Jillille että kun meillä Suomessa juusto leikataan semmoisella höylällä kun oletin ettei sitä täällä ole niin sitten se yhtäkkiä tempasikin ilmiselvän juustohöylän jostain ja kysyi että tätäkö meinaat. Olin aika äimän käkenä, tämänhän piti olla Pohjoismaiden oma juttu!

Kävin tänään ekaa kertaa nappulan kanssa kahdestaan rannalla, otettiin bussi ja mentiin (pitkä) katu alas Veniceen. Bussit on täällä aika verisuonia kiristävä käsite, aina myöhässä ja bussikuskit sekä kanssamatkustajat ärtyneitä ja muuta.. mutta tänään bussikuskit oli siedettäviä eli mulle ei ainakaan tiuskittu. Huraa! Venicessä ihmeteltiin vedessä lilluvia surffareita jotka odotteli aaltoja mutta ihan turhaan, haudattiin Rowanin jalat hiekkaan (sen uusi suosikkileikki, minun kehittämä) ja mätettiin naamaan (tai se mätti) kaikki mahdolliset mukana olleet snacksit. Vaippakin peräti piti vaihtaa! Meni ihan hyvin siis ekaksi kerraksi, semmoinen tunnin parin mutka se oli. Muutenkin voisi kyllä lisätä tuota rannalla hengausta, ihan ilman vahdittavaakin. Täällä on niin kerta kaikkiaan mukava hengata rannan tuntumassa, täällä on niin oma rantakulttuuri. Ja rannat on parasta seutua bongailla erilaisia (ja erikoisia) ihmisiä. Varmaan sitä pitäisi joskus käydä kastautumassa tuossa Tyynessä valtameressäkin... (pitipä muuten miettiä pitkään että mikä Pacific on suomeksi!)

Suomea puhuin muuten viimeksi sunnuntaiaamuna äitin kanssa skypessä, mutta noin muuten en ole puhunut aikoihin. En edes muista koska! Täällä on tosiaan se yksi suomalainen au pair, mutta häntä en ole nyt nähnyt aikoihin sillä hänen äitinsä Suomesta on kylässä joten ei olla törmäilty. Näin kirjoittaen suomi luistaa vielä hyvin mutta alan jo huomata skypettäessä että spontaani puhe on osittain hankalaa. Ei sillä että omaa äidinkieltään voisi unohtaa, mutta toisinaan pitää miettiä sanoja jonkun aikaa.

Opintoja pitäisi tosissaan alkaa miettimään, sillä ne alkaa ihan juuri muutenkin. Nuoret on tänään palailleet kouluihinsa. Minulle on vielä epäselvää että mitä kursseja otan, mitä edes haluan opiskella.. Alunperin mulla oli vastaus valmiina: kirjoittamista, Amerikan historiaa ja espanjaa, mutta nyt kun ei ole ihan täydellisesti noita vastaavia kursseja löytynyt tai muita pulmia on ilmestynyt matkaan, niin alan mennä itsekin sekaisin. En tiedä pitäisikö itse englannin kieltäkin opiskella. Voi että kun olen niille ihmisille kateellinen, joilla on joko a)kutsumusammatti tai b)muuten selvät kiinnostuksen kohteet.

Jos muuten jollain tulee joskus Amerikasta tai jostain Amerikkaan liittyvästä asiasta kysyttävää, niin mulle voi viestitellä. Yritän täällä parhaani mukaan itsekin ymmärtää tätä systeemiä ja sulauttaa itseni muiden joukkoon. Mutta nyt sulautan itseni nukkumatin maailmaan. Myöhempisiin, Finlandia!

Hollywood turisteiltu, check.

Tänään on ihan tajuttoman kuumaa. En tiedä onko meillä ulkolämpötilamittaria kotona, mutta helteen kyllä tuntee kun astuu yhtään ulos. Olin tälle aamulle yhdessä puistossa Rowanin kanssa ja pikkukaverikaan ei oikein tuntunut helteestä tykkäävän. Se ei ollut läheskään niin energinen kuin normaalisti. No entäs sitten tämä meidän skandinaavi. Siis minä, joka kestän suomalaiseksi aika hyvin aurinkoa ja rusketun helposti. Tuntuu, että hehkun tomaattina täällä muiden keskellä! Ja tuntuu että saan paljon huolestuneita katseita, että katohan ulkomaalaistyttöraukkaa. Olkapääthän ne menee ekana ja naama. Tuntuu jo, että toisinaan edes aurinkorasva ei auta, ihan sama oliko sitä vai ei. Mietin tuossa kävellessäni puistosta kotiin, että eihän tämä toisaalta ole ihme. Ei Suomessa ole ikinä tarvinnut tottua näin vahvaan aurinkoon, niin kummakos tuo on jos systeemit menee ihan sekasin tässä paahteessa. Pitäis myös muistaa aina juoda vettä, tiedetään.

Rowan siis tosiaan nyt nukkuu. Vanhemmat on poissa kotoa tällä hetkellä, mutta koiramme Elijah on täällä. Nimi äännetään ilaisah, suhuässällä. Se on tuommoinen isohko, vaalea, lyhytkarvainen kaveri. Hostparentsini ovat ottaneet sen asuessaan New Yorkissa muutamisen vuotta sitten. Elijah Blue haettiin semmoisesta eläinten löytö/pelastuskeskuksesta. En ole varma, tiedetäänkö sen tarinaa tarkkaa, mutta mikä se tarina onkaan, se on synkkä. Ja se näkyy koiran käytöksessä vieläkin. Koiran menneisyydestä kertoo sen arkuus varsinkin aikuisten miesten sitä ympäröidessa. Syvällle sen mieleen näyttäisi painuneen se väkivalta, mitä se on kokenut. Elijah oli hyvin pieni, vain muutamia kuukausia kun siitä tuli perheeni jäsen. Koira on hyvin lempeä ja herttainen, mutta näyttäisi luottavan vain ydinperheeseensä. Minä yritän murtaa sen muuria hellimällä sitä aina kun tilanne antaa myöden, ja uskon siinä onnistuvanikin hitaasti. Eilen aamulla Elijah avasi itse huoneeni oven ja kävi tökkäämässä minut kuonollaan hereillä - muut on jo ylhäällä ja siivoojakin oli juuri tullut, nyt on viimeisen aika nousta. Mutta en muista koskaan nähneeni yhtä surullista koiraa. Se on nuo sen silmät, mitkä saa minussa myötätunnon herätettyä. Tuntuu, että joudun pidättelemään itkua jos koira joskus tuijottaa minua noilla silmillään. Alan automaattisesti kuvitella, mitä kaikkea tuo ressukka on joutunut kokemaan ja näkemään. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu, koira on nyt kotonaan.

Kolmas viikonloppuni Los Angelesissa on takana. Minulla olikin paljon ohjelmaa nyt menneelle viikonlopulle. Olin lauantaina kiertämässä nähtävyyksiä toinen suomalainen au pair (joka tuntee paikat jo kuin paikallinen, 1,5 vuoden kokemuksella) oppaanani. Menimme busseilla Hollywoodiin, ohi Beverly Hillsin ja Sunset Stripia pitkin. Sunset strip on se katu, mikä näytetään monesti jossain sarjoissa täyteklippeinä. Autoja ajaa tien täydeltä kumpaankin suuntaan, tien varrella on iiiisoja bilboardeja eli niitä mainostauluja, missä mainostetaan tv-sarjoja, elokuvia, alkoholijuomia yms. Sunset kulkee Beverly Hillsin ja Hollywoodin välillä. Tosiaan, Hollywoodiin mentiin. Se ei itsessään ole iso nähtävyys, käytännössä se on vain yksi (iso) katu, jonka jalkakäytävällä Walk of Fame menee. Walk of Famen alkupää on kuin pieni saari keskellä autotietä, se on hyvin merkattu, siellä on kadussa Walk of Fame laatta ja ja musiikin kaksi suurinta tähteä:The Beatles ja Elvis Presley. Sen jälkeen on mentävä jommalle kummalle jalkakäytävälle, jonka välissä tosiaan menee normaali autotie. Tien varrella on kauppoja ja pieniä, vähän rähjäisiä ruokapaikkoja, mutta totta kai myös kiinalainen teatteri, vahanukkemuseo ja Kodak teatteri, jossa Oscarit pidetään. Kodak teatterin läpi pääsee Highlands-ostoskeskukseen, jonka tilavalla keskuspihalla on hieno suihkulähde. Minusta ostoskeskus oli oikein kiva. Näiden nähtävyyksien jälkeen Walk of Fame ei suinkaan lopu vaan jatkuu vielä niin pitkälle, että ainakaan nyt ei jaksettu kävellä loppuun asti. Ja mitä tähtiä kadussa sitten tosiaan on? No onhan siellä nämä kaikki MIchael Jacksonit ja kaikki klassikot. Niiden lisäksi myös hyvin paljon minulle tuntemattomia, lähinnä näyttelijöitä. Kiinalaisen teatterin edessä on sitten semmoisia savilaattoja, joissa on muutaman kymmenen tähden omakätiset nimikirjoitukset ja terveiset, monesti myös kengän-/kädenjälki. Nykyään Walk of Famella on laki, joka kieltää kaksoisolentojen rahankerjuun. Kaksoisolennoilla tarkoitan niitä näyttelijöitä, jotka esittää hollywood-tähtiä. Michael Jacksonin laatan päällä seisoi hänen kaksoisolentonsa, mutta muita en nähnyt. Tosiaan, tuo uusi laki on karsinut melkein kaikki pois. Hollywoodin tykönä, Walk of Famen viereisellä kadulla (eli taas Sunsetilla) oli myös iso filmikoulu, leffateatteri ja mikä parasta - iso ja hostmomini sanoin Pohjois-Amerikan paras levykauppa. Minusta se oli maailman paras, paras missä olen ikinä käynyt. Puolet siitä on käytettyjä levyjä, puolet uusia. Mitä ei siitä kaupasta löydy niin ei löydy melkein mistään. Siis kansainvälisiä bändejä. Suomalaisia bändejä osui silmiin jo muutama, pitää joskus mennä etsimään enemmän. Niin tarviiko edes sanoa, että lähdinkö kaupasta tyhjin käsin?? EN! Loppuilta kului The Grove nimisessä ulkoilmaostoskeskuksessa West Hollywoodissa. Käytiin syömässä ravintolassa nimeltä The Cheesecake Factory. Todella amerikkalainen paikka, joten pakkohan siellä oli käydä. Se oli vaan tosi outo. Ensin käytiin ilmoittautumassa infotiskille, sen jälkeen piti odotella kymmenisen minuuttia että sai hakulaitteen. Kun hakulaite oli kourassa niin sitten piti odottaa niin pitkään, että se alkoi väristä. Tähän meni parisen kymmentä minuuttia. Sen jälkeen sai mennä liukuportaat pitkin itse ravintolaan. Siellä meidät sitten ohjattiin pöytään. Palvelu oli todella ystävällistä. Tarjoilija esittäytyi nimeltä ja kävi aina vähän väliä tsekkaamassa, onko kaikki hyvin ja mitä voisi meille tuoda. Koko Cheesecake Factory tuntui olevan tosi kanapainotteinen, joten minun vaihtoehdot oli vähissä. Otin sitten pitsaa, jonka päällä oli vuohenjuustoa ja paistettuja kasviksia. Jälkiruoaksi piti totta kai syödä cheesecaket, eli juustokakut. Omansa sai valita semmoisesta 30 eri vaihtoehdosta. Minä otin juustokakkua, jossa oli banaaninviipaleita ja kermavaahtoa. Ja kun se kakkupala pöytään tuli niin kuten arvata saattaa, se oli ISO. Jouduttiin ottamaan loput rasiassa kotiin mukaan, kun kummastakaan ruoasta ei jaksanut syödä kuin puolet. Ihan kiva ruokapaikka kai se oli, mutta ehkä turhan hieno minulle. Vaikka ei se kyllä ollut kovin kalliskaan!

Sunnuntaina olin Malibussa barbecuella. Minut mukaan oli kutsunut tämä toinen suomalainen au pair, ja yhteensä meitä ilmestyi paikan päälle 17 kappaletta. Siellä oli meitä au paireja Saksasta, Itävallasta, Brasiliasta, jopa Ruotsista, jostain Väli-Amerikasta ja Englannista. Grillailtiin hampurilaisia ja oli vaikka mitä muutakin hyvää syötävää ja juotavaa. Löydettiin vielä kaiken lisäksi tosi kiva paikka rannan päästä, siinä oli nuotiopaikka ja sen ympärillä paksuja puunoksia joilla saattoi istua. Ilma oli myös tosi hyvä, vaikka matkalla Malibuun oli pilvistä ja viileää. Kaiken kaikkiaan oli tosi kiva reissu, ja tapasin muita kivoja au paireja. Vaikka olen koko ajan toitottanut että haluaisin myös paikallisia kavereita.. no, onneksi loppujen lopuksi on enempi väliä niillä ihmisillä itsellään, että minkälaisia ne on, ei sillä kansallisuudella. Ja saatoin löytää kavereita, jotka lähtee minun kanssa myöhemmin syksyllä konsertteihin, jes! Yksikin asuu todella lähellä meitä, joten kiva tietää että tässä lähellä asuu muitakin au paireja. Edes kaksi!

Olin muuten maanantaiaamuna yhdessä ostoskeskuksessa tämän toisen suomalaisen au pairin kanssa shoppailemassa. Siellä kun puhuttiin kassajonossa keskenämme jotain niin kohta edestämme, kassalla asiakkaana ollut nainen kääntyy yhtäkkiä ympäri ja kysyy, että anteeksi mitä kieltä te puhutte keskenänne. Kun vastataan, niin sitten nainen haukkoo henkeään että mitä oletteko te Suomesta, mitä te täällä teette? Mikä on au pair? Millaista on Suomessa? Kerrottiin sitten järvistä ja metsistä ja muista, ja nainen nyökkäili että joo on varmaan kaunista siellä.

Autoin tuossa eilen hostmomiani projektissaan. Hän on siis 1/3 taiteilija (muut ykskolmasosat valokuvaaja ja tuottaja) ja tekee parhaillaan yhtä videotaan yhteen lähistölle avattavaan galleriaan. Hän on haastatellut monia ihmisiä videokameran kanssa juttuaan varten ja pyysi minunkin apuaan. Homma toimi käytännössä niin, että minulle lyötiin pinkka vanhoja valokuvia käteen ja minun sitten piti keksiä jokaiselle jonkinlainen selitys. Hostmomini tekee haastatteluista sitten sellaisen "fake documentary"n, eli dokumentin, joka on keksitty. Ensimmäinen kuva oli Top Tomato Market-nimisestä yrityksestä, joka muka piti olla perheyritykseni. Siitä seuraavat kuvat olivat vanhoja, ja minä sanoin keksiä oliko kuvassa vaikkapa isoisäni ja hänen veljensä lastaamassa tomaattilaatikoita kuljetettavaksi uuteen yritykseensä.. Hostmomini videokuvasi vain käteni ja kädessäni olevat kuvat. Minusta oli hirveän kiva auttaa ja olla projektissa mukana, ja todennäköisesti pari kommenttiani pääseekin sille lopulliselle videolle. Tämä taitaa olla viimeinen projekti, jota hostmomini hoitaa vauvan tuloa. Siis kaveri on yhdeksännellä kuulla raskaana, ja tekee vieläkin silloin tällöin töitä. Mutta toisaalta, tuo työ ei vaadi ruumiillisesti paljoa, eniten tuskaa taitaa tuottaa editointipenkillä istuminen.

Lähdemme tänään tunnin päästä jonkun perhetutun kotiin pitsajuhlille, siellä on noin suurinpiirtein Rowanin ikäinen pikkupoika. Eihän kaksivuotiaat vielä osaa oikein leikkiä yhdessä, lähinnähän ne tekee omia juttujaa, mutta tykkäävät kyllä siitä, että vieressä omiaan puuhailee toinen samanikäinen. Saa nähdä mitä siitä tulee, tarviiko minun siltikin juosta paljon tuon meidän pikkuapinan perässä. Kirjoittelen taas myöhemmin, jos tästä helteestä selviän. Ainakaan samanvärisenä en selviä, ihonväri on tummunut melko lailla parin viikon aikana.