Kotiutumista, kliseitä ja muita tarinoita

Taas yksi päivä Kaliforniassa ohi. On niin hassua ajatella, että teillä siellä Suomessa on päivä silloin kun meillä yö ja toisinpäin. Täällä elelen vieläkin tutustumisaikaa, lähinnä ympäristön suhteen. Olen viime päivinä töiden ohella tutustunut yksin sekä perheen kanssa Los Angelesin tähän laitaan. Esimerkiksi olen käynyt iltalenkillä Venicessä, shoppailemassa Santa Monicassa, leikkipuistoissa siellä ja täällä, alkanut totutella bussilla kulkemiseen.. Kerran käytiin peräti Pasadenassa eli tuolla sisämaassa (itään päin) ns. country clubilla, jonne hostmomini yhden kaverin vanhemmilla on jäsenyys. Käytiin siellä uimassa uima-altaassa ja lounaalla. Se ei ole mitään missä tämä perheeni kävisi useasti, mutta nyt tämä Jillin kaveri oli kutsunut meidät pulikoimaan. On ihanaa, että vaikka minun perheellä on selvästi oltava jonkun verran enemmän rahaa (sillä eihän niillä olisi varaa ottaa minuakaan töihin ellei näin olisi) niin se ei näy käytännössä missään - eikä varsinkaan asenteessa. Täällä me tehdään monesti pilkkaa rikkaista bimboista, jotka kuvittelee olevansa jotain.

En ole vielä käynyt millään semmoisilla kuuluisilla paikoilla, mitä siellä koto-Suomessa ensimmäiseksi Los Angelesista nimettäisiin. Hollywood-kyltin näin kerran kaukaa kun ajettiin tuolta Pasadenan uimareissulta kotia. Siis se näkyi niin kaukaa, että hyvä kun just erotti, että no tuolla se nyt on! Hollywoodissa, West-Hollywoodissa enkä Beverly Hillssissä ole käynyt vielä. Downtownin läpi ajettiin matkalla Pasadenaan, mutta sekin on vielä käymättä. Julkkiksia en ole bongannut. Jotain jännää olen kylläkin jo kerran todistanut. Nimittäin eilen kun söin ensimmäistä kertaa elämässäni herkkua nimeltä frozen yogurt näin, kun iso filmiryhmä kuvasi jonkun elokuvan autostunttikohtausta. Se tapahtui täällä vähän meilläpäin, kokonainen autotieristeys oli suljettu sen takia ja itse asiassa aluetta oli eristetty pitkän matkan päähän. Tämä frozen jogurt (joka kuulostaa ihan hömpötykseltä, mutta käytännössä se on pehmistä) paikka oli näköetäisyyden päässä tuosta risteyksestä, ja me siis nähtiin kuvauspaikalle, mutta lähelle ei päästy katsomaan. Siellä oli ihmisiä semmosten walkie talkie puhelimien kanssa pitämässä huolta, että kuvausaikana kukaan ei mennyt lähellekään. Oli muuten hurja se kohtaus, melkoinen läheltä-piti-tilanne! Ja se otettiin minun nähteni ainakin 5 kertaa uusiksi, ties miten monesti vielä sen jälkeen kun olin poistunut paikalta..

Itse asiassa olin paikalla pienen porukan kanssa. Täällä Losissa, minun lähellä asuu toinen suomalainen au pair. Se on asunut täällä jo puolitoista vuotta, joten kaupunki on jo ihan tuttu ja se tuntee muita au paireja paljon ynnä muita ulkomaalaisia. Se oli sitten niin kiva, että kutsui minut itsensä ja yhden kaverinsa ja tämän vieraiden mukaan läheiseen kauppakeskukseen, eli juuri siihen elokuvista tuttuun Mall:iin. "Mool" ei ollut minulle silleen mitään uutta ja hienoa, sillä minusta se oli hirveästi samanlainen Espanjan ostoskeskusten kanssa. Käytiin syömässä ja juuri kun alettiin kiertää kauppoja niin tajuttiin kellon olevan jo yhdeksän ja kauppojen menevän kiinni! Täällä on siis vaatekaupat Suomeen verrattuna myöhään auki. Jotkut kaupat ovat vielä pidempään, kuten esim. tämä Target missä käytiin. Se vastaa Suomen Citymarkettia. No, mentiin ostoskeskuksen jälkeen tähän jäätynyt jugurttipaikkaan, jonka liepeille kuvausporukka oli levittäytynyt leveästi. Oli mukava tavata muutama uusi ihminen ja olla omanikäistenkin kanssa. Toivon kovasti saavani lisää kavereita piakkoin, nimittäin seura ei olisi pahitteeksi. Onneksi täällä kotonakin on tosi kiva olla ja perheen kanssa voi vaan hengata, mutta onhan se silti eri asia olla oikeita kavereitakin. Toivon tosiaan saavani jossain vaiheessa myös paikallisia kavereita, saa nähdä.

En muista kerroinko jo, mutta täällä television katsominen on pelkästään ärsyttävää. Se johtuu siitä, että kanavia on kirjaimellisesti tuhat. Ei sillä että kaikki ne näkyisi (joihinkin siis pitää ostaa erikseen oikeus, ihan niinku Suomessakin on Canal plussat yms) mutta ne on silti listattu tuohon näköradioon. Että siitä toosasta ei paljon aleta viattomasti ja nopeasti vilkaisemaan, että mitä kaikkia ohjelmia näkyisi. Ekat 10-20 kanavaa jaksaa käydä läpi mutta sitten alkaa jo tympiä.

Meidän kadulla ei muuten ole kahta amerikkalaista kliseetä, mitä vähän niinkun odotin. Ensinnäkin, meidän posti tulee kuistille, ulko-oven vieressä seinällä olevaan postilaatikkoon. Ei ole autotien vieressä semmoista postilaatikkoa, jossa on pieni punainen väkänen joka nousee silloin, kun laatikossa on postia. Eikä meille tule joka aamu rullaksi käärittyä lehteä, jonka postipoika heittää pyörästään. Sunnuntaina kuulema tulee New York Times (perhe kun tosiaan on New Yorkista) mutta sitäkään ei taida postipoika heittää. En tiedä kylläkään. Sen tiedän, että laatikkoon postin tuova nainen on semmoinen musta iso täti, joka on kuulema tosi töykeä.

Meidän perheeseen syntyy vauva numero kaksi pian. Hostmomini nimi on muuten Jill ja -dad Adrian. Kuitenkin, Jillin laskettu aika on kuuden viikon päästä. Vauva ykkönen eli minun hoidokki Rowan syntyi keskosena, joten kieli keskellä suuta odotetaan, miten kakkosen kanssa käy. Vanhemmat kävi tänään Santa Monicassa sairaalassa pakollisella tutustumiskierroksella ja hyvältä kuulema näytti, kaikki on rennompaa kuin New Yorkissa. Täällä ollaan siis kalifornialaiseen tapaan rentoja. Minäkin pääsen kuulema sitten laitokselle katsomaan uutta tulokasta. homma ei toimi niinkuin Suomessa että muut kun sukulaiset on kielletty. Riippuen siitä, kumpi tulee tyttö vai poika, seuraa sitten juhlallisuudet jotka perheen uskonnossa on vähän erit kun meillä. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Minun pitää alkaa jo pian ilmoittamaan itseni Santa Monica Collegeen kursseille. Toinen vaihtoehto olisi UCLA, mutta se taitaa olla niin kallis, että en oikein tiedä. Katselin jo yksi päivä ensiksi mainitun kursseja, ja ajattelin ottaa luovaa kirjoittamista, historiaa (joko Yhdysvaltain, Native Americansien eli alkuasukkaiden, tai Kalifornian) sekä mahdollisesti myös espanjaa. Pitää katsoa vielä kurssien hinnatkin, 500 dollariin asti minun kurssit maksetaan ja sitten jos menee yli niin son maksettava itse. Minulle kuulemma pitäisi avata myös pankkitili ja siihen pankkikortti, niin ei tarvi kuljettaa käteistä.

Ainiin. Yksi päivä minua vastaan tuli mies, jolla oli Suomen lippu-t-paita päällään. Se oli kylläkin ihan varmana jenkki, mutta hymyilytti silti. En tainnutkaan kertoa sitäkään, että kun LAXilla nousin koneesta, niin ensimmäinen mitä näin lentokentällä matkalla hakemaan laukkuja oli Suomen lippu. Se ja muutama muu lippu oli jostain syystä katonrajassa, en nyt muista mitä ne muut liput oli. Siis se tosiaan oli kiinni katonrajassa, ei kenenkään matkustajia odottavan ihmisen kädessä tai muuta. Anyways, muutoin suomalaisia ei ole näkynyt tai suomea kuulunut. Paitsi se suomalainen toinen au pair :-)

Tästä jatketaan. Palaneen (nyt jo kesivän) selän kanssa. Aurinkorasva on tästä lähin paras ystäväni. Ja suomalaista hyvänmakuista hanavettä on myös ikävä. Pepiäkin ehkä vähän.

Californiaaa, here we aaaaare

Kalifornia on ihana. Los Angeles on ihana. Ihana, ihana, ihana. Alan ymmärtää, miksi tästä on tehty niin paljon ylistäviä lauluja. Miksi niin monet ihmiset haaveilee tästä. Miksi minulle oltiin niin kateellisia, kun kerroin minne olin menossa. Eihän tämä varmaan kaikille ole paratiisi, mutta minulla ei ole mikään kiire maailmassa täältä pois, joten hyvä juttu että vasta saavuin tänne. Kaikista hassuinta on, että en ees osaa sanoa, mikä tässä paikassa on niin mahtavaa. Asia vaan on näin, täällä on joku taika.

Aloitetaan tärkeimmästä: perhe on loistava. Juuri sellainen, ja jopa parempi kuin mitä osasin odottaa. Jo ensimmäisen puolituntiseni aikana talossa tajusin, että meillä on samanlainen maku. Samanlaisia mielipiteitä. Ihan yleisesti ottaen, että ollaan samanhenkisiä. Ja talosta puhuen, talo on kotoisa. Minulla on täällä paljon kotoisampi olo kuin entisen perheen luona Münchenissä, jossa sielläkin kyllä viihdyin ihan suht hyvin, varsinkin omassa huoneessani. Siellä tuntui että asun museossa, ja täällä olen kuin kotona. Minun huone on tosi kotoisa vaatekaappineen, futon-sohvasänkyineen ja tummanvihreine seinineen. Se on juuri oikean kokoinen. Lähellä huonettani on vessa, joka on käytännössä kokonaan minun, vaikka se on tavallaan myös Rowanin ja meillä käyvien vieraiden.

Me asutaan oikein amerikkalaisen näköisellä asuinavenuella, missä tien molemmilla puolilla on söpöjä asuintaloja. Tien yllä, ikäänkuin kattona kasvaa puita. En nyt puhu palmuista, mutta kyllä niitäkin kasvaa talojen pihoilla. Talomme on osittain kivesta ja osittain laudoista, väriltään se on vaaleanvihreä. Auto parkkeerataan talon sivussa olevalle (ei siis päätien varrelle) pienelle tielle, joka jatkuu porttina takapihalle. Tapihalla meillä on ensin sementtiä, mutta myös nurmikenttä. Piha tuntuu yksityiseltä ja turvalliselta, sillä joka puolella on jonkunlaista reunaa - puuaitaa, toista rakennusta, autotallia.. Lisäksi meillä kasvaa hedelmäpuita. Granaattiomena-, appelsiini- ja sitruunapuita. Meillä on riippumatto. Talon sävyyn sopivia oransseja ja keltaisia rentoja tuoleja sekä yksi iso aurinkovarjo. Asuinalueessamme on hienoa se, ettei se ole mikään rikkaiden asuinalue, vaan ihan normaali naapurusto.

Saavuin LAX-kentälle perjantaina siinä seitsemän ja kahdeksan välillä. Sinä iltana en nähnyt hirveästi muuta kuin autosta ohiviliseviä maisemia, meidän talon esittelykierroksen, glitterillä koristellun MARIA-kyltin ja nukkumatin. Ennen nukkumaanmenoa tosin syötiin cupcakes-leivoksia, jotka muuten olivat ihania. Ne oli ostettu minun tuloni kunniaksi. Ensimmäisenä viikonloppuna seku vain oltiin perheen kanssa: käytiin Malibussa rannalla pikinikillä ja polttamassa minun selkä ja ehkä vähän kasvojakin, pidettiin BBQ (eli barbecue, grillailuilta) perheen muutaman kaverin kanssa ja käytiin jokasunnuntaisilla markkinoilla, josta saatiin illan ruokaa varten erilaisia tuoreita vihanneksia. Olen syönyt hirveästi minulle uusia vihanneksia jo nyt, mutta myös jotain tosi amerikkalaista eli pancakeseja. Me ilta asiassa käytiin sunnuntaina yhdessä keilahallissa aamiaisella. Suodatinkahvia, appelsiinimehua ja juuri noita pancakeseja aamiaissiirapin kanssa.

Kovasti en ole vielä kerinnyt uuteen kotikaupunkiini tutustua. Ajattelin, että näin aluksi tutustun perheeseen ja siitä eteenpäin sitten pikkuhiljaa myös uusiin nurkkiin. On me tosiaan ajaltu jo autolla vähäsen ja mulle on näytetty jotain perheen arkeen ja viikonloppuun kuuluvia paikkoja, mutta Hollywoodit yms on vielä kaukana. Eikä mulla sinne olekaan kiire. Sen sijaan minusta oli paljon jännempää tänään käydä tässä lähellä Venicessä ankkapuistossa. Shoppailemaankin olisi kiva päästä myöhemmin, mutten ota paineita. Kaliforniassa kun ei stressata. Täällä oikeasti on ystävällisiä ihmisiä paljon. Toinen tosiasia on tuo auringonpaiste. Joka päivä paistaa aurinko. Aamut on pilvisiä, mutta se johtuu siitä, että asutaan niin lähellä valtamerta. Tietenkin olisi kivaa, jos aurinko paistaisi aina kun herää aamulla, mutta on lohduttavaa tietää että kyllä se aurinko tulee esiin myöhemmin. On oikeastaan ihan hassua, miten voimakas tuo aurinko on. Siinä missä Suomessa pitää grillata itseään koko kesä että saisi jonkunlaisen rusketuksen, niin täällä selvät rajat tulee jo yhdessä päivässä.

Istun nyt pihalla, tämmöisessä oranssissa rennossa tuolissa. Aloitan puolen tunnin päästä ekan sellaisen työvuoroni, kun olen Rowanin kanssa yksin kotona. Poika on kyllä hyväksynyt minut jo ennätysajassa ja me tullaan toimeen, mutta kaksi asiaa vielä vähän arveluttaa. Ensinnäkin, tämä on sellainen poika, joka uppoaa omiin maailmoihinsa helposti. Ja kuten kaikilla kaksivuotiailla, niiden on vielä vaikeaa leikkiä yhdessä muiden kanssa. Että ovat siis mieluummin yksin. Ja toisekseen, tällä on puhe vähän jäljessä. Toiset Rowanin ikäiset puhuu jo paljon, mutta tällä on vielä aika paljon babytalkia, jossa kylläkin on mukana jo oikeita sanoja, ainakin sinnepäin olevia sanoja.

Kielestä puheenollen, vielä yksi Kalifornia-juttu on totta. Täällä on todella paljon espanjankielisiä. Kieleen törmää vaikka missä ja oikeastaan koko ajan. Se vain kuulostaa minun korvaan ihan toiselta kuin Espanjassa puhuttava espanja. Sanoja tuntee, mutta joku siinä on tosi erilaista, se sanojen ääntäminen ja painottaminen. Jotain siinä on. Rowan tuntee pari asiaa espanjaksi, koska sen entisessä koulussa (vähän kuin lastenhoitopaikka. mutta aktiviteettejä on ehkä enemmän) opetettiin monia sanoja espanjaksi. Rowan ei esimerkiksi sano "water" vaan "agua."

Lisää siis myöhemmin. Nyt aion nauttia auringonpaisteesta tässä meidän takapihalla. Sen jälkeen seikkailut odottaa. Ciao.

Matkustuskuulumisia perjantaiaamulta

Kirjoitettu 30.7. klo: 12 New Yorkin aikaa

Terkkuja tällä kertaa La Guardian kentältä. Eilen mulla oli tarkoitus kirjoittaa pitempäänkin, mutta sitten iski väsymys, tai itse asiassa oli jo järkevää mennä nukkumaan. Meillä meni New Yorkin reissussa aika myöhään, oltiin kotikampuksella taas joskus ilta yhdentoista aikaan.

Minun piti itse asiassa vielä mainita pari asiaa au pair koulusta jo aikaisemmin. Meillä oli nimittäin iltaisin vähän jännempää ohjelmaa. Tai no jännää ja jännää.. tiistai-iltana ohjelmassa oli ”international singalong”, eli jokaisen maan piti esittää lavalla muiden edessä joku lastenlaululeikki kotimaastaan. Saksalaisia tosin oli niin paljon, että ne jaettiin kolmeksi ryhmäksi, jotka ihan sinäänsäkin olivat i-so-ja. Oikeasti, mistä nämä kaikki saksalaiset tuli!? Kaikki meistä ei-saksalaisista on niin täynnä saksankieltä! Jopa minä joka siitä suht koht tykkäsin aikaisemmin. Nyt sitä vaan näkee punaista kun kuulee saksaa. Keskiviikkona meillä oli semmoinen tosi kiva ja todella hauska eläkkeellä oleva poliisisetä kertomassa turvallisuudessa. Se käytti todella hauskoja juttuja sen puheessa, naurettiin välillä aivan kippurassa.

No, se siis au pair koulusta. Sitten suosikkiaiheeseen nimeltä New York. Miten hurmaava kaupunki. Vaikkakin olin pettynyt, kun meidän leipäpaikassa ja Starbucksissa oli töykeitä tyyppejä töissä, ne ei moikannu! Mutta sitten taas sen vastakohdaksi löytyi todella ystävällisiä tyyppejä, olen monta kertaa jo vastannut tervehdykseen ”hi, how are you”. Se on kyllä hurmaava tapa myöskin. Mutta niin, itse kaupunkiin. Nimitäin New Yorkissa liikuttiin omalla bussilla, johon hyppäsi opas jossain vaiheessa. Se tiesi vaikka mitä, osasi kertoa jos jotain rakennusta oli käytetty jossain suositussa elokuvassa ja osasi jopa kertoa ko. kohtauksestakin. Todella mielenkiintoisia juttuja sillä oppaalla oli. Me nähtiin kiertueella kaikkia päänähtävyyksiä ja ajettiin katuja ristiin rastiin. Pysähdyttiin SOHOn kaupunginosassa cheese cakelle, olipas makeaa. Käytiin katsomassa jotain isoa, kultaista härkää, mitä piti silittää onnen vastineeksi. Ajettiin Ground Zeron ohi, eli siis sen alueen, mikä on 9/11 jälkeen jäljellä. Tulipa nöyrä olo siinä kohtaa, muuten. Puoteltiin myös sellaisen vanhan sairaalan ohi, jonne Titanicin uhrit tuotiin Carpathialta huhtikuussa 1912. Ja sitten, totta kai, käytiin lautta-ajelulla Staten Islandilla – eli nähtiin Vapauden Patsas.

Vapauden patsaan kanssa kävi samoin, kun Stonehengen kanssa. Itse pytinki oli paljon pienempi kuin mitä luulin. Liberty Lady sijaitsee siis omalla pienellä saarellaan New Yorkin mantereen ja Staten Islandin välissä. Saarelle kuulemma tehdään omia laivaretkiäkin, mutta meillä ei nyt ollut sille aikaa. Pienellä saarella kasvaa Vapaudepatsaan lisäksi tiheään kirkkaanvihreitä puita. Varmaan aivan kuten Manhattanin alueella silloin joskus, kun eurooppalaisista ei ollut vielä tietoakaan. Kun palataan nyt siihen vertaukseen Stonehengen kanssa, niin yksi ero kyllä löytyy reaktiostani. Tokihan se oli pienempi kuin olin kuvitellut, mutta en ollut läheskään niin pettynyt kuin olin Stonehengeen. Katselin Vapauden patsasta ja kuulin isän sanat päässä. Kuinka moni siirtolainen onkaan katsellut tuota patsasta saapuessaan Vapauden maahan. Kuinka minun isoisäni on todennäköisesti tuijotellut tuota patsasta noin 90 vuotta sitten. Ja nyt sitä tuijotan minä, itsekin tavallaan maahan juuri saapuneena. Se oli hieno hetki.

Itse peruskiertueen lopuksi osa meistä oli ostanut lipun Rockefeller centerin huipulle, ”Top of the Rock” niin sanotusti. Olipas se hieno ja korkea rakennus. Ja miten hyvät maisemat, ei edes Empire State Buildingista ole yhtä hyvät näköalat kuin sieltä. Central Park, Empire State Building, Chrysler Building, Times Square. Kyllä niitä maisemia kelpasi katsella, on vaikeaa uskoa että joku herää joka aamu samaan maisemaan. Top of the Rockin jälkeen mentiin suomalaisten tyttöjen ja minun tanskalaisen kämppiksen kanssa ostamaan leivät/wrapit (siellä oli se ensimmäinen töykeä myyjä, tosin samassa paikassa oli pari todella kohteliastakin) ja mentiin syömään ne semmoisen suihkulähteen reunalle. Siinä oli mukava istuskella, syödä, katsella ohikulkevia ihmisiä ja pelätä puluja. Sen jälkeen jatkettiin alaspäin, Times Squaren poikki ja pysähdyttiin Starbucksissa. Jeeeee!!!! Eipä tätä hetkeä oltukaan odotettu kun yksi ikuisuus. Otettiin siitä kahvit mukaan ja läpsyteltiin vieläkin alemmassa, aina Empire State Buildingin eteen, josta bussi haki meidät puoli yhdeksältä. Huokailtiin sitten bussissa koko loppumatka, että voi miten ihana kaupunki. Yksi meidän suomalaisista muutti Connecticutiin ja tulee kuulemma kulkemaan jo työnsäkin puolesta New Yorkiin parisen kertaa kuussa. Los Angelesin on parempi olla mahtava paikka, muuten mulle kyllä iskee kateuden vihreä peikko.

Minulla kävi siis suomalaisten kanssa tosi hyvä tuuri. Tosi kivoja tyttöjä, tultiin oikein hyvin toimeen ja meillä oli hauskaa. Toivottavasti nähdään nyt myöhemmin Kaliforniassa, tarkoitus ainakin olisi. Samoin se minun danski kämppis, Helene, (”helin”) oli tosi kiva. 19-vuotias, mutta se ensinnäkin jo näytti vanhemmalta ja käyttäytyi kypsemmin kuin esimerkiksi monet muut koulun 19-vuotiaat.

Nyt istun La Guardian kentällä, portin D3 edessä, odottamassa lentoa Dallasiin. Siellä tosiaan vaihdetaan Los Angelesin koneeseen. Äää liikaa matkustamista taas tälle päivälle. Ensin neljä tuntia sinne saakelin Teksasiin ja sitten vielä melkein 3 tuntia Los Angeles Internationalille. Istun tässä ikkunan vieressä. Ulkona on ihan hyvä ilma, aurinko vähän paistelee ja pilviäkin on jokunen näytillä. Tästä peräti näkyy New York Cityyn, tuolla nuo pilvenpiirtäjät tönöttää. Tästä näkyy itse asiassa myös New Jerseyyn. Tuollainen korkea pilvenpiirtäjä Jerseystä näkyy tähän. Kun oltiin sillä lautalla niin tosiaan huomattiin, miten lähellä kaupungit ovat toisiaan, ne on ihan vierekkäin. Oli vaikea uskoa että kaksi isoa kaupunkia on noin lähellä toisiaan. Kun aloittelin kirjoittamaan tätä niin tuosta takaani kääntyi joku jenkki ja kysyi että anteeksi, mutta mistäpäin te oikein olette. Hän yritti muka sijoittaa aksentteja paikalleen, mutta ei oikein onnista. Vieressäni siis istuu bosnialainen au pairi ja me vissiin sitten puhuttiin jotain, mistä se kuuli meidän puhetta. Jenkit on kyllä toisinaan tosi ystävällistä kansaa. Kun jonotettiin turvatarkastukseen niin tarkastusta edeltävällä passintarkastustiskillä oli mukava heppu töissä, se jopa kommentoi mulle että onpa hyvä käsiala sulla, se siis näki passista nimikirjoitukseni. On siis niitä töykeitäkin, kuten huomattiin New York Cityn Starbucksissa esimerkiksi, mutta ensimmäisenä kyllä tulee mieleen ystävällisyys.

Siinäpä taitaa olla kaikki mainitsemisen arvoinen. New Yorkista nyt voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta ehkä en sitä tässä vaiheessa tee. Odotan kyllä innolla pääseväni tänne uudestaan, vaikka sitten au pair vuoteni lopuksi jos ei muuta. Nyt alan virittää ajatuksia jo englanniksi, koska suomea ei tästä eteenpäin enää puhuta kun harvoin. Totta kai perheen tapaaminen jännittää myös, mutta yritän olla jännittämättä liikoja, koska se olisi ihan turhan takia. No voi hitto, nyt ainakin alkoi jännittää, kun jo kerta aloin ajatella. No kuitenkin, New York kuittaa tältä erää. Jään odottelemaan Los Angelesiin saapumista.

Ihana New York sekä Au Pair koulu takana!

Jee! Tänään on torstai. Se tarkoittaa sitä, että huomenna nokka (ja toivon mukaan kaikki matkatavarat, rikkoutumatta mielellään) kääntyy kohti Kaliforniaa. Päivät New Yorkin osavaltiossa ovat menneet melko nopeasti. Ihan hyvä niin. Tämä Au Pair koulu ei itsessään ollut paha, täällä koitettiin kovasti saada meitä viihtymään ja esimerkiksi meidän opettaja oli a-i-van ihana, sellainen isoäiti-kullanmuru. Se puhutteli meitä toisinaan sweethearteiksi ja darlingeiksi. Meidät siis oli jaettu opetusryhmiin sen mukaan, minne osavaltioon oltiin menossa. Samoten meidän huoneet oli täynnä ihmisiä, jotka menivät samaan osavaltioon. Me tehtiin jotain ryhmätöitä ja muuta, mutta pääasiassa kuunneltiin. Ja meidän opettajaa kyllä kuuntelikin mielellään, se oli jollain tavalla tosi karismaattinen puhuja ja ehdottomasti oikealla alalla.

Joko saa siis sanoa, mikä koulussa ei ollut niin kivaa? Nimittäin.. ihmiset. Ensinnäkin, täällä on paljon saksalaisia. Siis PALJON. Kun meitä on koko koulussa ollut päälle 200 niin niistä AINAKIN puolet on sakuja. No ei siinä muuten mitään, mutta kun ne ryhmittäytyy tosiaan omankielisten kanssa ja voi sitä aksenttia! Lisäksi monet on just semmosia 19-vuotiaita, koulusta päässeitä, joko a)arkoja tai b)omahyväisiä. On vaikeaa uskoa, että joku perhe oikeasti haluaa perheeseensää juuri tuon ihmisen, kaikkien muiden au pairien joukosta. Tuossa just puhuttiin suomalaisten kesken, että olispa mielenkiintoista tietää jälkikäteen, että kuinka moni joutuu jättämään leikin kesken ja palaamaan kotimaahansa odotettua aikaisemmin. Täällä on muuten myös paljon espanjankielisiä (tarviiko edes sanoa, että ne ne vasta ryhmittäytyy omiin porukkoihin eikä puhu muuta kun äidinkieltään?!) ja myös ihan liikaa ruotsalaisia. Ja ne ne vasta nokkavilta onkin näyttäneet, ja olleetkin. Omassa Kalifornian ryhmässänikin oli yksi aivan tajuttoman tyhmä ja nokkava ruotsalainen. Vai mitä sanotte ihmisestä, jonka mielestä 7kk:n ikäisenä vauvat osaa jo muodostaa itse lauseita kuten, "look, there's a lion", jonka mielestä on olemassa viisaita ja tyhmiä vauvoja (sillä perusteella että toiset oppii puhumaan aikaisemmin kuin toiset) ja mielestä vauvoja viedään uimaan sen takia, jotta ne oppisivat aikaisin uimaan... Tässä vain muutama esimerkki ko. neropatin mielipiteistä ja viisauksista. Ja kaikista parasta muuten on, että sillä on sama etunimi kun minulla. Siinä meni sitten tämänkin nimen arvokkuus.

Tänään meillä oli viimeiset oppitunnit sekä New York city tour. Voi että se kaupunki on sitten uskomaton. Kaikki tuntui haukkovan henkeä sillä sekunnilla, kun lähestyttiin kaupunkia Queensista päin ja huomattiin, että horisonttiin oli huomaamatta ilmestynyt pilvenpiirtäjiä ja muita tunnusmerkkejä. Kaikki oli niin suurta, olo oli kuin Liisalla, joka tipahtaa Ihmemaan koloon. Taidan itse asiassa kertoa New Yorkin reissusta enemmän myöhemmin, nyt on jo kello niin, että on parempi laittaa nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys ja paljon hommaa, sillä huomenna on se päivä, jota on odotettu. Matkustetaan kaikki isäntäperheisiin, kuka mitenkin. Minä lennän, mutta toiset menee bussilla ja kolmannet tullaan hakemaan täältä. Uskomatonta tavata uusi, tuleva perhe vihdoin ja viimein.

Iso Omppu kuittaa. Hyvää yötä, tai itse asiassa Suomen aamua.

Ensimmäinen raportti, osa: hello USA!

Ihan ensimmäiseksi, ensimmäistä kertaa: terveisiä Amerikasta.

Onkin pitkä aika siitä, kun viimeksi olisi minun matkustamiset olisi menneet "ihan hyvin". En ymmärrä miksi, mutta jostain syystä kun minä päätän lähteä matkustelemaan ihan minne tahansa niin fiaskoa syntyy, joko pientä tai isoa - varsinkin läheltä piti-tilanteet on minulle yleisiä. Nyt on kuitenkin tullut poikkeus sääntöön: matka Ameriikan Yhdysvaltoihin sujui juuri "ihan hyvin."

Matkakumppanitkin (eli muut suomalaiset au pairit) löytyi lopulta, ja matkaan päästiin, mutta vähän sitä kuuluisaa seikkailua matkaan toi se, että meidän Frankfurtin kone joutui ukkospilveen ja meihin iski salama. Ei hätää, ohjaamosta kuulutettiin, että lentokoneet on vähän niinkuin autot, yhtä turvallisia. Frankfurtissa meidän lähtöportti vaihdettiin meidän kentälläoloaikana, ja siinä osassa mistä Lufthansan Amerikanlennot lähtee, ei ole ainoatakaan infotaulua! (siis sitä mistä näkee lähtevät lennot ja niiden tiedot) Tarmolla löydettiin kuitenkin oikea portti, jossa boardauksessa vedeltiin jo viimesiä. Joten läheltä taas piti, just kun olin kertonu tytöille siitä kuuluisasta Valencian matkasta kun missattiin lentomme väärän portin takia. Frankfurtin kenttä oli jo valmiiksi inhokki-listallani, ja siellä se pysyykin.

Itse kone oli iiiiso, ahdas ja täynnä. Lentoreitti kulki ensin Brittien saarien halki Atlantin yli Kanadan kohdalle ja siitä alas New Yorkiin. Meidän kanssa samalla osastolla oli hirveästi varmaan high school-ikäisiä nuoria, jotka olivat olleet luokkaretkellä Euroopassa. Siinä se kahdeksisen tuntia sitten meni, istuessa. Saatiin yksi ateria jälkkäreineen, plus pieniä bretzeleitä plus semmonen paistettu vaalea leipä missä oli juustoa sisällä plus juomaa sai melkein koko ajan, jos halusi. Istuimella ootti pieni tyyny ja peitto valmiina, saatii myös kuulokkeet, jolla saattoi seurata televisiosta tulevaa ohjelmaa tai kuunnella monia musiikkikanavia. Ja mikä parasta: ei kuultu eikä nähty suomea enää Helsinki-Frankfurtin kentän.

New Yorkissa sitten odoteltiin maahantulojonossa alle puolisen tuntia, jono onneksi kulki nopeaan. Jo koneessa piti täyttää erilaisia läpykkeitä ja yhteensä viisi eri asiakirjaa piti lätkäistä sitten virkailijan tiskille. Siinä otettiin myös oikean käden sormenjäljet ja nopea kuva. Ei muuten kysytty sitä kuuluisaa "business or pleasure"-kysymystä, mitä aina elokuvissa kuulee, kun joku tulee Jenkkeihin. Sen sijaan niissä kaavakkeissa kysyttiin, että onko tämä business-matka. Matkatavarat bongattiin hihnalta heti, se olikin jo tovin kerinnyt pyöriä kun me jumitettiin maahantulojonossa. Meitä ja muita au paireja oli hakemassa oikein amerikkalainen setä pienen linja-autonsa kanssa, meitä au paireja eri maista tuntui olevan sillä kertaa kymmenkunta. Sen jälkeen JFK:n pihalta alkoi bussimatka kohti Oaksdalea, kaupunginpahasta New Yorkin osavaltiossa, jossa majapaikkamme ja "opinahjomme" St. John's University.

Mitä täällä siis tapahtuu? Selitän lyhyesti. Käydään erilaisten opetustuokioiden ja ryhmätehtävien lomassa läpi au pairin arkeen liittyviä juttuja. Tunnit alkaa huomenna kello 8.15 aamulla, ja on melko kiireistä sitten seuraavat 2,5 päivää. St. John's University on iiiso alue, mutta kaikkea muuta kuin luksus. Me siis totta kai myös majoitutaan täällä. Meitä on muuten tällä kurssilla yhteensä vähän yli 200. Minun kanssa huoneeseen yhtä aikaa tuli tanskalainen au pairi ja kun olen kirjoittamassa tätä ennen nukkumaanmenoa, paikalle pamahtaa kaksi muuta au pairia, kuulemma Ranskasta ja Itävallasta. Kaikki huoneestani ovat menossa Kalifornian osavaltioon, tosin kukaan muu ei Los Angelesiin. Meillä oli tänään vain yhteinen pieni pitsatuokio, infotilaisuus ja huomenna tosiaan alkaa sitten itse asia.

Ja on kuuma! Ihan liian kuuma, meillä onneksi on kaksi puhallinta tuossa pörisemässä. On varmaan väärin ikävöidä Suomen kylmyyttä jo nyt, mutta ei se kaukaahaettua tässä helteessä olisi. Vaan USAn maaperällä ollaan nyt, vaikka ei sitä millään voi uskoa. Outoa, että se on nyt totta, ja tästä alkaa kokonainen vuosi. Sitä vain toivoo pääsevänsä äkkiä oman au pair-perheensä luo, että voi aloittaa uuteen kotikaupunkiin kotiutumisen.

Vaan nyt on laitettava nukkumaan, kerättävä voimia huomiselle kaiken tämän matkustelun jälkeen. Mitään jetlagiä ei ole, mutta muuten vaan väsyttää, sillä on tullut oltua taas pidemmästi kuin 24h hereillä ja menossa. Kun laskeuduimme New Yorkiin, Suomessa oli jo ilta. No, paikallinen aikahan näytti vasta yhtä, joten vähän niinkun elettiin 26.7 kahteen kertaan. Kerran Euroopassa ja kerran Pohjois-Amerikassa.

Seikkailut alkaa, taas mentiin!

Kalifornia. Siinä neljäntoistavuotiaana en varmaan mitään muuta tehnytkään kun haaveillut Kaliforniasta. Minulla on vieläkin siltä ajalta huoneeni seinällä Kalifornian kartta ja kerkesinpä silloin jo yhden matkaoppaankin ostaa. Ei mitään hajua se kaikki innostus alkoi, mutta se haihtui vuosien päästä. Kaksikymmentävuotiaana en voinut ymmärtää enää ollenkaan yläasteen haaveitani, ja kun tämä au pair-projektini alkoi niin Kalifornia oli osapuilleen ainoa osavaltio, jonne en halunnut. Ja nyt olen muuttamassa sinne, ja olen asiasta jo todella innoissani. Elämä on ihmeellistä.

Vielä tätä kirjoittaessani olen kotona Posiolla. Olen yrittänyt pakkailla, mutta olen siinä aika toivoton. Tai kyse on enemmänkin siitä valikoimisesta, että mitä ottaa matkaan. Jos joku vaan löisi mulle tavarat eteen että tuossa, otat nyt nuo, niin olisin kyllä hyvä pakkaaja, saisin ne mahtumaan hyvin. Minulta on kysytty hyvin monta kertaa, että no jännittääkö. Vastataan siihen vielä kerran: eikös kaikki uusi jännitä, mutta enemmän olen innoissani kuin hermostunut. Tuleva perheeni ei sekään pahemmin jännitä, ne on ainakin tähän asti olleet pelkästään mahtavia. Jos verrataan lähtötunnelmia siihen hetkeen kun lähdin Müncheniin viime vuonna niin ne ovat a-i-van erilaiset. Nyt tiedän mihin olen itseni pistämässä ja lähden siksi, koska haluan. En siksi koska ei ole muuta tekemistä ja tilaisuutta tarjotaan. Olen joutunut tekemään hirveästi töitä Amerikkaan pääsyn eteen, ja onkin ihana olla tässä vaiheessa, että sole kun lähteä.

Kotikaupungit ne vaan isonee sitä mukaa mitä vanhenee. Lukion jälkeen oli jännää muuttaa Rovaniemelle, siitä oli vieläkin jännempää muuttaa ensimmäisen kerran ulkomaille, Espanjaan. München oli kuitenkin kaikista isoin asuinkaupunkini- kunnes kuvioon tuli Los Angeles. Siellä tulen asumaan seuraavan vuoden, eli ruisleipää on tarjolla seuraavan kerran heinä-elokuussa 2011.. ellei joku halua tulla sitä varta vasten mulle tuomaan! Los Angeles International kentälle laskeudun kuitenkin vasta perjantaina 30.päivä, perhe aikoi olla odottamassa värikkään kyltin kanssa. Meillä on ensin New Yorkin osavaltiossa muutaman päivän au pair-koulu (taikka koulutus), jonka käymistä viisumimme vaatii.

Nyt kun tätä kirjoitan, on lauantai. Huomenna sunnuntaina iltasella lennän Kemi-Tornion lentokentältä Helsinkiin, josta ulkomaiden suuntaan lento lähtee maanantaiaamuna kello seitsemän kieppeillä. Minä ja kolme muuta suomalaista lennätään Isoon Omppuun, Frankfurtin välilaskun kautta. Toivottavasti päästään sinne asti ilman sen isompia selkkauksia. Varmaan taas parempi, että lopetan tarinankertomisen tähän. En tied koska pääsen sitä jatkaan, mutta teen sen heti kun pystyn. Joten jatketaanpa aiheesta myöhemmin! Terkkuja kakille ja nähhään ensi vuonna!!

To be continued..

Marianpäivän kunniaksi aloin kirjoittamaan tänne ja ilmoittamaan, että blogille on luvassa lähiaikoina jatkoa. Tiedoksi niille, jotka ei muka vielä tiedä, olen muuttamassa kuun lopussa Los Angelesiin, Kaliforniaan, Amerikan Yhdysvaltoihin. Tämähän tarkoittaa sitä, että jatkan tännekirjoittelua kaikista (tilapäiselle) ulkosuomalaiselle tapahtuvista ihmeistä ja kummallisuuksista. Palataan siis pian asiaan!