Sarvikuonoja ja toivottavasti myös elefantteja!

Hei taas Baijerista. Kesähellepäivät ovat vieläkin menossa, eikä kylmästä pidä täristä. Kevään merkkejä on ehkä muutenkin ilmassa, kukat kukkivat (krookukset ainakin, ja ne vasta nättejä ovatkin) ja jo ehkä vähän vihreää nurmeakin alkaa pukata. Outoa tässä keväässä on se, ettei ole lunta, jota sulaa. Sehän on Suomessa aina ykköskeväänmerkki.

Kun viimeksi kirjoitin, en ollut vielä käynyt seikkailemassa Kansalaisopistokeskuksessa. Lähdin sinne mahdollisimman rohkein mielin matkaan viime torstaina, kulutin reissuun viimeiset metrolippuni leimapaikat. Yleensä olen niin jääräpää että en katso karttaan vaan koitan vaikka millä ilveellä päästä perille omin avuin, mutta nyt oli pakko antaa periksi ja näyttää turistilta. Kyllähän se laitos löytyikin lopulta, seuraavana piti pähkäillä sisäänkäynnin sijaintia.. Selvisi että samassa talossa oli vaikka mitä toimistoja, sekä myös iso kaupunginkirjasto. Vähän epävarmana menin kolmoskerrokseen toimistoon numero 143, jossa lappoi paljon muitakin selvästi ulkomaaneläviä. Menin sinne sitten kuikkimaan, ja pian sisältä vinkkasi semmoinen vähän vanhempi nainen että käykää istumaan ja odottamaan vuoroanne. No, vuoroni tultua menin sönkkäämään sille tätille että tarttisin saksankielen kurssin, mutta mulla ei ole pienintäkään hajua että minkätasoisen tarvitsen. Koska puhuin naiselle koko ajan saksaa, ja hänen mielestään se oli kai ymmärrettävää, minun piti tehdä tasotesti, jonka pistemäärän mukaan tiedettäisiin sitten että mille kurssille kuulun. Jos olisin puhunut englantia, minut olisi ohjattu suoraan alkeiskurssille. Testi tehtiin internetissä, ja sitä oli valvomassa hyvin epämiellyttävä täti. En ollut kerinnyt istua tuolissani kun kymmenen sekuntia, niin täti tuli heti ilmoittamaan että ”nuo Teidän niiskuttamisenne saattaa häiritä kollegoitanne (lue= muita kolmea ihmistä jotka tekivät testiä, joista yksi puhui koetta tehdessään puoliääneen ja toisen vastasi pian kännykkäänsä), eikö Teillä ole nenäliinaa!” Minä sitten niistin nenäni ja kysyin mahdollisimman pistävästi tädiltä että ”no onko nyt parempi?” Myöskään tästä eteenpäin kaikki, mitä täti minulle sanoi, eivät olleet yhtään sen ystävällissävyisempiä. Oli miten oli – sain tehtyä kokeen ja sain testitulokset printattuna. Testissä oli siis 8 lyhyttä tekstiä (jotka selvästi vaikeutuivat loppua kohden), josta oli sieltä täältä jätetty kokonaisia sanoja pois, ja piti päätellä että mikähän se puuttuva sana on. Menin siis takaisin sen vanhemman tätin tiskille. Minun paperissani luki että taitotasoni on A2, mikä siis ei ole kovin ylhäinen, ja se täti ihmetteli sitä ääneen. Se kuitenkin ohjasi minut tason B1 kurssille, jonne nyt pitäisi sitten ilmoittautua tämän viikon aikana. Kurssi maksaa parisataa euroa, aika tarkasti. Koko kansalaisopistoreissu oli niin jännittävä ja hermoja kiristävä, että kävelin alitajuisesti suoraan lempparikahvilaani, Starbucksiin ja ostin sieltä itselleni palkinnon.

Nyt minulla on kuukausikortti julkisiin kulkuvälineisiin, joten reissaaminen sujuu tässä keskustan alueella huoletta. Ajattelinkin, että kunhan tässä tulee seuraava sellainen päivä että on paljon vapaata, niin lähden vähän metroseikkailemaan, ja siinä samassa etsimään keskustasta kirjakaupan, sitä ei ole vielä silmiin sattunut. Tällainen päivä muuten mahtaa olla ensi lauantaina, kun saan olla yksin kotona, rauhassa. (kiitos pääsiäisestä!) Viimeksi metroseikkailin lauantaina, kun tarkoituksena oli päästä aamulla Hauptbahnhofille (päärautatieasemalle) ja illalla kotiin. Olin nimittäin lauantaina ensimmäisellä reissullani, matkasin alle tunnin matkan päähän Landshutin kaupunkiin, jossa minulla asuu kavereita (joista kylläkin vain yksi oli tiedettävästi paikalla). Minulla oli hyvä tuuri sään suhteen, oli nimittäin aivan todella lämmin ja aurinkoinen päivä. Kuljin siellä päivän kaverini Miran perässä, joka näytti minulle kotikaupunkiaan. Hänen kanssaan me asuimme Espanjassa viisi kuukautta naapureina, kun olimme siellä molemmat vaihdossa. Söimme Schnitzelit, Banana splitit. Kiikuttiin pienen kukkulan päälle tähystelemään kaupungin maisemia linnasta ja kävelimme paljon ristiin rastiin. Oli erittäin mukava päivä ja Landshutin kaupunki oli todella kiva, herttainen. Mutta niin, vielä takaisin siihen minun juna-asematuskaan. Saavuin metrollani varmaan kilometrin kävelymatkan päähän maan alle, josta kun kävelin tarpeeksi pitkään niin aloin nähdä kioskeja ja Deutsche Bahnin (Saksan VR) lipunmyyntipisteitä. Satuin huonoksi onnekseni sellaiselle vanhalle miehelle, joka ei tasan puhunut englantia vaan saksaakin paikallisella murteella. Minun pankkikortti ei käynyt, onneksi löysin automaatin suht tyköä, mutta kun sain lipun niin siinä ei lukenut yhtään mitään, ei paikkatietoja, kellonaikoja, hyvä kun edes se määränpää. Kirosin puoliääneen vähän aikaa, kunnes bongasin DB:n infotiskin, josta löytyi nuori tyttö, joka puhui englantia ja joka opasti minut oikealle raiteelle. Seikkailua riitti kotiatullessakin, kun piti pähkäillä että miten hitossa nyt pääsen takaisin maanalaisille, ja mikä niistä menee mahdollisimman lähelle kotia! Olin vähän ylpeä itsestäni, kun löysinkin suht vähällä pähkäilemisellä oikean pysäkin.

Sunnuntaina kun olin päässyt sängystä ylös (nukun aina kymmeneen, tai ainakin yhdeksään kun minulla on vapaa aamu) niin keittiössä Anna toivotteli huomenet ja sanoi että he ovat lähdössä 15 minuutin päästä hiukan etelämmäs, puolen tunnin päähän jonnekin järvenrantaan, ottavat minut mielellään mukaan jos haluan lähteä. No, mikäpäs siinä. Mentiin kahdella autolla, koska meillä oli edelleen kylässä Annan kaveri Hampurista lapsensa kanssa. Matkalla näin tuttuja paikannimiä tiekylteissä, esimerkiksi yhdessä luki että Garmisch-P., elikkä tarkoittaa sitä paikkaa missä pidetään aina niitä talviurheilukisoja. Ajoimme sitten johonkin hyvin pieneen, ja kuulemma tyypilliseen, baijerilaiskylään, jossa menimme järvenrannalla pieneen ulkoilmaravintolaan. Sinne tuli taas perheen kavereita, minä sitten suurimmaksi osaksi kuljin lasten perässä rannalla kun en oikeen osannut puhuakaan mitään. (kirjaimellisesti osannut puhua)

Samalla reissulla sitten Anna vähän puhutteli minua, että minun pitäisi alkaa puhua enemmän lasten kanssa ja tehdä samanlaisia juttuja kuin he koko perhe tekevät, aina tervehtiä kun näkee ja kysyä kuulumisia, mitä on päivän aikana tehty, jotta lapset tottuisivat enemmän minuun. Mulla ei ollut käynyt mielessä ollenkaan, että ne eivät ehkä jo olisi tottuneet. Oli miten oli, kyllähän minä yritän mutta ihan tuosta vaan se ei tapahtu, on kysymys siitä mihin on tottunut. Ei se kielen puhuminen ole niin helppoa kuin he vissiin kuvittelevat, eikä meillä kyllä Suomessa olla joka välissä kysymässä, varsinkaan perheen kesken, että no mitä sulle nyt kuuluu. Hassua, toisinaan Anna kääntää minulle melkein että mitä kyllä ja ei on saksaksi, ja toisinaan sitten odotetaan että ymmärrän kaikkea hyvin sujuvasti.

Sunnuntai-iltana minuulla oli taas pienoinen tulikaste kielen kanssa, piti yrittää ymmärtää mahd paljon ja myös vastata. Söimme illallisen vanhempien ja vieraamme sekä hänen sunnuntai-iltapäivällä paikallesaapuneen miehensä kanssa, itse asiassa vieraamme olivat toimineet kokkeina. Tilanne oli oikein hurmaava, söimme keittiössä, meillä oli kynttilöitä ja viiniä, tunnelma oli rento. Uusin vieras, aviomies, oli oikein hauska ja olisin halunnut vastata hänelle aina paljon pidemmästi mutta kun ei niin ei. Minua koitettiin huomioida aina, mutta ei onneksi liikaa etten kiusaantunut ihan täysin. Yritin kuitenkin koko ajan seurata keskustelua, joskus eksyin täysin mutta joskus saatoin nauraa mukana. Puhuttiin keittiöremontista ja Ikeasta, kaverin lapsen oudosta nimestä, muisteltiin vanhoja... Anna kertoi myös Cocosta yhden hauskan jutun. Carlotta oli jostain syystä oli erehtynyt eläinten nimissä ja oli nimennyt oravat sarvikuonoiksi. No, sitten kun he olivat olleet käymässä Englischer Gartenissa eilen niin Coco oli bongannut oravan, ja lähtenyt juoksemaan sitä kohti että ”äiti kato, sarvikuono, sarvikuono tuolla puussa!” Ihmiset olivat kuulemma vilkuilleet että mitä ihmettä, miten täällä voi muka sarvikuono olla...

Tänä aamuna olin Cocon kanssa kahdestaan aina puoli kahteen asti, koska äiti tuli töistä ja he lähtivät yhdessä hakemaan Philippiä päivähoidosta. Minä olin vähän hirvitellyt aamua itsekseni, koska en ollut koskaan vielä ollut niin pitkään kahdestaan Cocon kanssa kotona. Kaikki meni ihan hyvin, paitsi ainoana miinuspuolena oli kun tyttö päätti alkaa haluta vanukasta jääkaapista. Anna oli kieltänyt että mitään makeaa ei saa Cocolle antaa, joten minä jouduin kieltämään ja siitähän tuli hirveä huuto. Annoin tytön sitten ottaa vanukaspurkin pöydälle kun ei hän siitä suostunut luopumaankaan, paitsi että syödä ei saanut. En taaskaan oikein tiennyt miten olisin tilanteesta mennyt eteenpäin, kun sitten keksin että alan kokkaamaan ja laulamaan. Jälleen kerran osui nappiin, itku loppui minuutin sisällä.

Kyllä minua vaan vähän huvittaa tämä maailma ja ympäristö missä nämä ihmiset elää. Mutta ei sillä, ihmiset ovat kyllä mukavia. Tuntuu että kaikki ovat tosiaan melko varakkaita, kaikilla on viimeisen päälle hienot autot, kaikki äidit ovat vaaleita ja paljon hoikempia kuin minä vaikka niillä on vähintään kaksi lasta melkein jokaisella.. Viime perjantaina olimme yhden Annan ystävän synttäreillä tämän ystävän pihatalon puutarhassa, siellä ne joivat shampanjaa ja puhuivat ties mistä. Samassa tilanteessa minulle esiteltiin tämän ystävän au pair Perusta, ja minusta tuntui että meitä yritettiin lykätä yhteen kuin kahta ujoa pikkulasta. Kyllähän nauratti, vaikka sillä hetkellä lähinnä laskin minuutteja että koska tämä höpötys loppuu.
Se muuten täytyy vielä mainita tästä perheestä, että he eivät katso telkkaria lähes ollenkaan eivätkä käytä tietokonetta/nettiä. Lapsetkaan eivät ole kertaakaan katsoneet telkkaria täälläoloni aikaan, he tekevät aina jotain muuta. Ja lapset kahdeksalta nukkumaan.

Vietän siis tämän viikon kaikki aamut Cocon kanssa kahdestaan kotona, huomenna tosin menemme puolen päivän aikaan eläintarhaan jonkun Annan ystävän ja tämän tyttären kanssa. Toivottavasti sentään näen norsuja! Vähän vaikutti myös siltä että minun ei tarvitse itse maksaa, sillä kun minulta kysyttiin että lähdenkö mukaan ja kysyin Annalta että tietääkö tämä paljonko se koko lysti maksaa, niin se huitaisi ilmaa kädellä ja sanoi ettei siitä tarvitse huolehtia.